Kuukausi: huhtikuu 2015

Kaikki on mahdollista…

Kaikki on mahdollista…

…mikä ei ole varmaa. Hieno lause, mutta joskus niin vaikea uskoa. Aargh! Jos mielessä pörrää vuorokauden aikana 60 000 ajatusta, niin minkä ihmeen takia ihmistä ei ole ohjelmoitu niin, että se automaattisesti ajattelisi jos ei koko ajan niin ainakin useimmiten, että mikä tahansa voi olla mahdollista? 

Hei mikset sä tullutkaan?

Hei mikset sä tullutkaan?

Viikonloppukurssi Jamilahdessa tuli taas vedettyä ja tällä kertaa jouduin hieman fiksaamaan ohjelmaa lennosta, sillä tulijoita olikin yllättäen aika monta vähemmän kuin piti. Olin aika yllättynyt siitä, että esimerkiksi kolme ihmistä oli perunut kurssin vain edellisenä päivänä. Uskon, että paikalla olivat kaikki, joiden siellä kuuluikin olla, 

Liikunta(kaan) ei ole aina itsestäänselvyys

Liikunta(kaan) ei ole aina itsestäänselvyys

Aina ei jaksa, ja joskus ei pysty. Tuhannes postaukseni tässä hei!

Tiistaina pääsin fiilistelemään Adidaksen heimotreenejä.
Tiistaina pääsin fiilistelemään Adidaksen heimotreenejä. Kuva: Mikko Rasila

Viimeisten viikkojen aikana olen löytänyt uuden fiiliksen urheilemiseen. Silloin kun ohjasin paljon ryhmäliikuntatunteja, halusin vapaalla liikkua yksinäni pakertaen. Kaipasin sitä, että on vain minä, liikunta ja ajatukseni. Nyt kun ohjaan vain joka toinen viikko yhden tunnin, ei yksinään jumppailu ole enää merkityksellistä eikä tarpeellista. Juuri nyt on se hetki elämässä, jolloin kaipaan treeneissä muiden seuraa ja tsemppausta.

Mittarimato, suosikkiliikkeitäni.
Mittarimato, suosikkiliikkeitäni.

Ja sitä saa, mitä tilaa! Olen päässyt tekemään ihan hassuja juttuja niin tuttujen kuin ihan vieraidenkin ihmisten kanssa. Ja miten virkistävää onkaan kokeilla uusia lajeja tai tehdä asioita, joita ei ole tehnyt pitkään aikaan, kuten vaikkapa 25 vuoteen! Tulipa tässä nimittäin kahteenkin otteeseen heiteltyä kuperkeikkoja ja pari päivää sitten hypin hyppynarulla. Miten mahtava kapine se onkaan! Sellaisen tulisi kulkea jokaisen ihmisen laukussa mukana.

Jumppavaatteissa Tavastian bäkkärillä! Mitä ihmettä?
Jumppavaatteissa Tavastian bäkkärillä! Mitä ihmettä?

Viime viikolla testailin crossfit-tyyppistä treeniä pitkästä aikaa. Huomasin, että juoksukuntoni on kyllä hyvä, mutta lihaskunto kaipaa petraamista. Onnekseni olen mukana myös MT Personal Trainingin Challenge 8 -ryhmässä, jossa keskitymme juurikin myös lihaskunnon parantamiseen. Vielä on viisi viikkoa aikaa petrata ennen seuraavaa kuntotestiä. Perjantaina viikko sitten joogasin rockklubi Tavastialla ihastuttavan Meri Mortin ohjauksessa! Eipä ole ennen tullut pötköteltyä Tavastian lattialla ja varmaankin parempi niin! Tiistaina pääsin muistelemaan viime kevään Adidasheimoa ja juoksentelemaan niin tämän kevään heimon kuin Viron maratoonarikolmosten, Trio to Rioksi -kutsutun Lilyn, Liinan ja Leilan kanssa.

Tytöt tähtäävät Rion 2016 olympialaisiin.
Tytöt tähtäävät Rion 2016 olympialaisiin.

 

Vaikka olen liikkunut lapsesta lähtien ja saanut liikkumisen mallin kotoani, tiedän, ettei liikkeelle lähteminen ole aina helppoa. Kaikista vaikeinta siinä lieneekin se, että lähtee. Osa teistä muistaakin, että kun kuopukseni nukkui pari ensimmäistä vuottaan runsaasti öisin heräillen, minäkin lössähdin sohvalle, vieläpä liikunnan ammattilaisena. Ja mitä enemmän ahdistuin lössähtämisestäni, sitä vaikeammalta sieltä sohvanraosta pois pääseminen tuntui. Lopulta oli helpompi tarttua kolapulloon ja suklaalevyyn kuin sitoa lenkkarinnauhoja kiinni.

Mutta täällä sitä taas ollaan, melko liikkuvaisena, parin vaikean soutaa huopaa -liikuntavuoden, ylikunnon ja juoksijan polven jälkeen. Olen varma, että minun kuului vain käydä läpi tuo liikkumattomuuden ja noiden vaivojen oppiläksy. Nyt ymmärrän, että vaikka haluaa urheilla, ei se aina vain onnistu. Yhä edelleen olen myös jokaisesta askeleesta kiitollinen enkä pidä mitään itsestäänselvyytenä. En valita sitä enää, että minun pitäisi lähteä lenkille. Valittaminen asiasta, jonka pystyy tekemään, on väärin heitä kohtaan, jotka eivät sitä pysty tekemään, mutta ehkä haluaisivatkin. Tuntieni asiakkaillenikin usein sanon, että se, että olet täällä tunnilla, se ei ole itsestäänselvyys, vaan asia, josta voi olla kiitollinen. Se helposti unohtuu, kun keho toimii ja pystyy urheilemaan.

Toivoisin, että jokainen liikuntataustastaan, kunnostaan ja rajoitteistaan huolimatta saisi kokea sen, miltä endorfiinien jylläys kehossa tuntuu. Toivoisin, että sinullakin olisi mahdollisuus kokea, miten hienoa on, kun opit jonkun uuden liikunnallisen taidon tai ylität itsesi treeneissä jollain muulla tapaa, vaikka sitten uskaltamalla tehdä se kuperkeikka. Vaikka menisi välillä liikkuessakin vähän mukavuusalueensa ulkopuolelle ja tuntisi olonsa kuin norsuksi posliinikaupassa, ei kannata masentua vaan parempi on keskittyä hyvään ja kiittää itseään siitä, että haluaa itselle hyvää oloa.

Challenge 8 -treenit Kisahallissa. Kato äiti, mä osaan!
Challenge 8 -treenit Kisahallissa. Kato äiti, mä osaan!

Eräs läheiseni aloitti urheilun 36-vuotiaana. Siihen asti hän oli ollut kiinnostunut vain musiikista. Vuoden verran kesti, että hän sai liikunnasta rutiinin. Nyt hän ei voisi elää enää ilman treeniä. Milloinkaan ei ole liian myöhäistä alkaa liikkua, toki omaa kehoa kannattaa kuunnella. Tapoja on niin monia, että jos joku laji ei sovi itselle, joku toinen varmasti sopii.

Hyviä reenejä viikonloppuna ja iloista perjantaita. Iloinen tämä perjantai on myös siksi, että Sisäinen voima – 365 ajatusta parempaan arkeen (readme.fi) -kirjan toinen erä on PAINOSSA! Jei!

Toinen satsi Sisäistä voimaa!
Toinen satsi Sisäistä voimaa!
Itsen paras ystävä

Itsen paras ystävä

Eräs asia, josta olen nykyään hyvin tyytyväinen on se, että en piiskaa itseäni enää oikein millään tapaa saavuttaakseni enemmän tai että olisin jotenkin parempi ja tehokkaampi tyyppi. Eikä se ollenkaan tarkoita sitä, ettenkö useimmassa asiassa tekisi parastani. Totta kai teen. Se tarkoittaa sitä, että teen 

Uusia tuloksia

Uusia tuloksia

Jos toivottua lopputulosta ei synny, kokeilenpa uutta reittiä. Tällaisen itsestäänselvyyden keksin eilen kesken päivän hommien. Olisin toki voinut myös lukea sen Sisäinen voima -kirjasta! Vaikka kuinka pyrin tekemään uusia asioita ja tekemään niitä tuttujakin asioita eri tavalla, niin sitä vain meikäläinenkin huomaa aika ajoin kangistuneensa 

8 viikon kuntoprojekti

8 viikon kuntoprojekti

..Alkoi viime viikolla. Lähtöpaino oli 73 kg.

Vaikka tätä postausta kirjoittaessani nautinkin eilen illalla pienestä suklaapalasta, olen päässyt jälleen mahtavan treeni-innon makuun ja olen kovaa vauhtia matkalla kohti terveempää ja vahvempaa kehoa. Osasyy tähän yhä jatkuvaan intooni on aktiivisuusmittari, josta kirjoitin muutama postaus sitten. Olen koukuttunut tuohon rannekkeeseen ja joka päivä tutkin nukkumiani, istumiani, kävelemiäni ja seisomiani tunteja. Yhä edelleen tulee vietettyä ihan liikaa aikaa näiden kahden kannikan päällä! No sitten minulle tarjoutui loistava mahdollisuus päästä messiin MT Personal Trainingin Tuukan ja Monnan harjoituksiin blogiyhteistyön merkeissä. Monna on vanha kollegani kymmenen vuoden takaa ja olemme tehneet yhteistyössä esimerkiksi aikakauslehtien kotijumppakuvauksia. Nyt olen osa #Challenge8-valmennusrinkiä, joka kestää arvatenkin kahdeksan viikkoa. Superkondis, olet melkein jo täällä.

Hurja vauhti!
Hurja vauhti!

Pienellä jännityksellä hinasin ahterini Helsingin viileimpään treenipaikkaan, Kisahalliin, viime lauantaiaamuna. Pelonsekaisin tuntein odotin pääseväni tekemään kuntotestejä, sillä sattuneesta syystä olin lupautunut jo aiemmin eräänlaiseen ihmiskokeeseen ja elänyt edeltävät viisi päivää lähes pelkällä sosemaisella ruokavaliolla, smoothiepaastolla (tästä voitte lukea pian lisää, ei ollut aivan meikäläisen lempijuttu se sellainen). Kuntotestit sujuivat kuitenkin ihan kohtuullisesti ja ainakin minulla on nyt varaa parantaa. Teimme 7-henkisen porukkamme kanssa yhteiset lämmittelyt ja sitten aloimme hommiin. Minuutti kyykkyjä, minuutti punnerruksia, minuutti burpee-hyppyjä ja minuutti istumaannousuja sai kyllä tämän 37-vuotiaan huohottamaan. Vedin itseni ihan piippuun esimerkiksi punnerruksissa, kun ei mennyt enää yhtäkään, niin ei mennyt! Niin mahtava tunne! Sunnuntaina kävin myös ohjaamassa oman intervallituntini ja vielä tiistaina kehossani ei ollut yhtään kohtaa, missä ei olisi tuntunut viikonlopun urheilut. Siis sillä lailla hyvällä tapaa. Tunsin, että olen tehnyt parhaani ja siitä tuli entistä parempi fiilinki.

Tuukka Pursiainen on koutsina paitsi innostava ja kannustava, myös huumorintajuinen ja rauhallisen jämäkkä. Jännä oli myös nähdä, miten rykelmä eri-ikäisiä naisia hitsautui jo 90 minuutin treenin aikana yhteen, vaikka kaikilla oli omat taustansa ja tavoitteensa ja taisimme olla hieman eri-ikäisiäkin. itse olin aivan fiiliksissä tuon lauantain treenisession jälkeen, toisista ihmisistä sain hurjasti virtaa ja onhan ohjaajan opastuksella aina erilaista liikkua. Ei tarvitse kelailla mitään sen enempää, tekee vain, mitä käsketään. Ja sitten nauttii niistä endorfiiniryöpyistä, jotka tekemistä seuraavat.

Kauniit lenkkimaastoni!
Kauniit lenkkimaastoni!

Seuraavaksi ohjelmassa on ruokapäiväkirjan pitäminen ja saamani treeniohjelman noudattaminen. Kun eilen vielä reippaan työpäivän päätteeksi olin kuopukseni kanssa palellut tunnin leikkipuistossa, sohva huusi nimeäni. Lisäksi eräs vanha materialistinen sotku ja asuntomietteet painoivat mieltä apeaksi. Oikeasti pitkästä aikaa minua rehellisesti sanottuna vitutti melko runsaasti, sen verran, että olisin voinut itkeä suuttumuksesta, kiukusta ja siitä, miten epäreilulta maailma tuossa hetkessä tuntuikaan. (Kyllä, minustakin joskus tuntuu tuolta edellä mainitulta, mutta tunteiden fiilistely on auttanut siinä, että nuo hetket ovat tosi lyhyitä entisten monen päivän harmitusten sijaan.) Mutta ei auttanut muu kuin vetää lenkkarit jalkaan ja lähteä juoksemaan. Hölköttelin 8 kilometriä ja tein vielä sovitut intervallivedot peltomaisemissa. Ja miten huippu tunne olikaan taas sen jälkeen! Arki näytti jälleen valoisammalta. Osasin asettaa tuon menneisyyden arkea haittaavan mörön oikeisiin mittasuhteisiin: olen tehnyt asian kanssa niin paljon töitä, että kun vielä jaksan rykäistä hetken, se on ohi kokonaan. Ja kun homma on hoidettu, voin vain kiittää itseäni ja taputtaa olalle, miten hienosti olen selvinnyt arkeani hankaloittavista haasteista.

Kauniit lenkkimaastoni! Vihdoin pääsee metsään, voihan rakkaus!
Kauniit lenkkimaastoni! Vihdoin pääsee metsään, voihan rakkaus!

On se kumma juttu, kun sitä vain saa pukattua itsensä liikkeelle tapahtui se sitten omin avuin tai kaverin, ryhmän tai koutsin avulla, sitä vallan puhkeaa loistoonsa, oli sen hetken tunnetilat millaiset tahansa. Ja kun liikunnasta saa taas rutiinin, sitä miettii, miten on voinut joskus olla liikkumatta. Ja vaikka olisi kuinka paska päivä, niin ne huolet jäävät sinne lenkkipolulle tai treenisalille. Murheet valuvat hien mukana ja katoavat hengästymisen myötä ilmaan. Kun minä liikun, mikään negatiivinen ei mahdu samaan hetkeen, aivot tyhjenevät ja tilalle astuu flow. Ja liikunnan jälkeen ne isotkin murheet näyttävät aina vähän pienemmiltä.

Ja kuntotestin jälkeen pärstä näytti tältä. Hyvä meno!
Ja kuntotestin jälkeen pärstä näytti tältä. Hyvä meno!

Tuskin maltan odottaa tulevan lauantain treenejä. Sitä ennen aion kyllä puuhastella kaikenlaista omin päin.

Toivotan sinulle iloisia liikuntahetkiä. Sinusta on vaikka mihin!

P.s. Sisäinen voima – 365 ajatusta parempaan arkeen -kirjani on nyt loppu lähes joka puolelta! Uusi otos lähtee painoon perjantaina ja sillä kestää valmistua noin kaksi viikkoa. Jos haluat kirjan hankkia signeerauksellani, minulla on vielä joitain kappaleita jäljellä (30 e + postarit), voit laittaa minulle sähköpostia.

Kateus

Kateus

..siinäkin on kaksi puolta. Tässä omassa hieman epävarmassa asumistilanteessa sitä on kiinnittänyt erityisesti huomiota tuttavien ihaniin koteihin, joista moni räpsii kuvia niin facebookiin kuin instagramiinkin. Ja entäs ne kaverien reissukuvat! Koko ajan joku on Balilla, Nykissä, Thaimaassa, Roomassa tai vaikka Kiinassa. En ole vuosiin voinut 

Epävarmuutta

Epävarmuutta

..on vaikea sietää, mutta se kasvattaa. Näin itse olen kokenut. Pääsiäisen jälkeinen aika on tuntunut matelevan, eikä ihme, sillä monenlaista muutosta ja muutoksen aiheuttamaa jännitystä on ilmassa. Sanoisin, että useampi pallo on pysähtynyt paikalleen, vaikka minä toki haluaisin nähdä ne somassa rivistössä. Järjestyksessä. Suorassa linjassa. 

Tekemisestä tavaksi

Tekemisestä tavaksi

Täällä on voitettu jälleen pieni laiskistumisen puuska ja päästy urheilun makuun. Viime viikolla tuli juostua kahdesti ja käytyä kerran ohjatulla tunnilla. Kaukana olen vielä viime syksyn treenimääristä tai muista huippukausista, mutta parempi tuokin kuin ei ollenkaan. Aina vain päivisin tulee istuttua hurjan paljon, mutta yhä edelleen aktiivisuusmittarini ranteessa siitä(kin) muistuttaa. Ja miten sitä onkaan talven jäljiltä niin väsynyt, että yöunet ovat jatkuvasti 8-10 tunnin luokkaa, ja silti vain olo tuntuu paikoin tosi vetämättömältä…Kesää, valoa ja lämpöä odotellessa!

Jostain luin hiljattain, että kun ihminen tekee jotain 12 kertaa, siitä tekemisestä alkaa tulla tapa. Tänä keväänä en ihan vielä 12 kertaa ole käynyt juoksemassa, mutta huomaan, että koko ajan lähteminen lenkille on helpompaa. Yhä vähemmän asetan itselleni henkisiä esteitä enkä joudu pakottamaan itseäni menemään vaihtamaan juoksukamoja päälle. Muistelen, että jostain toisesta paikasta olen lukenut, että jotain asiaa täytyy toistaa 21 kertaa tai 21 päivän ajan, ennen kuin siitä tulee tapa. Oli se sitten 12 tai 21 kertaa tai päivää, niin lopulta aika vähällä toistolla pääsemme niistä epätoivotuista toimintamalleistamme tai opimme kokonaan uusia ja teemme uusvanhoista tavoistamme jälleen rutiinia ja arkea.

Yhä kun uskon siihen, että me itse voimme tosi paljon vaikuttaa asenteillamme, uskomuksilla ja ajatuksillamme arkeemme ja siihen, mitä teemme tai emme tee. Voisimmehan ajatella, että ihan turha on mennä sushikurssille, kun emme kerran osaa sitä sushia valmistaa. Tai että sinne venyttelytunnille nyt ei ainakaan näin kankeana kannatta mennä, eihän siellä veny minnekään! Tai tekisipä mieli hakea tuota innostavalta kuulostavaa työpaikkaa, jonka ilmoituksen näin netissä, mutta sepä varmasti on ihan turhaa, kun hakijoita on kuitenkin satoja ellei tuhansia. Tai en sittenkään viitsi hakea opiskelemaan, kun varmasti jka kouluun on niin paljon hakijoita, etten kuitenkaan tule valituksi en sitten yhtään minnekään. Tai ihan turha mennä sinne lenkillekään, kun tätä ylipainoa nyt on jo tämän verran eikä se yksi lenkki kuitenkaan vaikuta siihen. Capiche?!

Itselläni on jo juoksemisen suhteen otettu taas uusvanha asenne, tosin etenen hitaasti, mutta varmasti! Miten muutenkin monessa asiassa, että parasta on edetä pienin askelin ja tehdä juuri nyt se asian eteen, mitä juuri nyt voi tehdä ja sitten olla tyytyväinen ja ainakin jossittelematta. Ei kannata kuunnella sitä laiskuria tai valittajaa siellä pääkopassa, joka sanoo, että on ihan turhaa, koska olemme liian kankeita, liian taitamattomia, liian vanhoja liian sitä tätä tai tuota. Ja kun haukkaa tarpeeksi pienen palan, siitä ei muodostu omassa mielessä ylitsepääsemättömän korkeaa vuorta, joka tuntuu kuin tekosyyltä olla ottamatta sitä ensimmäistäkään askelta!

Ikinä emme ole liian mitään, vaan jos jotain haluaa ja joku ajatus ei jätä rauhaan, ei muuta kuin sitä kohti, vanhoista toimintatavoista ja tottumuksista viis. Jos taas on täysin tyytyväinen nykyhetkeen, niin sekin on hyvä, mutta silloin tuskin valittaa, koska on täysin tyytyväinen nykyhetkeen. 

Taidan lähteä tänäänkin illemmalla hölköttelemään tuon vakioksi muodostuneen seitsemän kilometrin lenkin ja mennä kohti entistä juoksijaminääni, joka vain taas oli talven yli hautautuneena tekosyiden ja uskomusten alle. Omien tekosyideni ja omien uskomusteni.

Iloista alkanutta viikkoa ja oikein maittavaa arkea!

Tänä kesänä aion opetella ajamaan moottorivenettä, koska en sitä vielä osaa. Ja aion mennä kurssille, juuri siksi, että en osaa.
Tänä kesänä aion opetella ajamaan moottorivenettä, koska en sitä vielä osaa. Ja aion mennä kurssille, juuri siksi, että en osaa.

 

 

Tämä hetki on tärkein

Tämä hetki on tärkein

Jestas, tulipa sitten nukuttua melkein 12 tunnin pääsiäisunet viime yönä ja nyt on virtaa vaikka muille jakaa. Nykyään osaan arvostaa jokaista hyvin nukuttua yötä, kun kuopuksen kanssahan tuli valvottua pari vuotta. Minua ei myöskään lainkaan harmita mennä aikaisin nukkumaan, enkä koe menettäväni mitään, en edes omaa