Toisen negatiivisuus ei ole sinun häpeäsi

Se, jos muut ovat meistä itsestämme negatiivista mieltä, ei oikeastaan ole meidän asiamme, eikä ainakaan meidän häpeämme. Tällainen ajatus pongahti mieleeni, kun viimeksi sain inhottavan palautteen blogipostaukseeni. Sama asia pongahti mieleeni sen jälkeen, kun olin saanut eräältä asiallisena pitämältäni ihmiseltä tylyn sähköpostin. Toisen negatiivisuus ei ole sinun häpeäsi.  

Olen huomannut, että henkilökohtaisuuksiin menevää tai muuten sanavalinnoiltaan vallan vittumaista palautetta lukiessa aika tavallinen reaktio on häpeä. Siis lukijalla, vaikka ennen kaikkea haukkumakommentin tai ilkeäsävyisen sähköpostin kirjoittajan kannattaisi hävetä. Mutta miksi ihmeessä asia on näin päin? Sen haluaisin ratkaista. Ja toki rakentava palaute on sitten ihan eri juttu, enkä nyt puhu sellaisesta.

Do no harm, but take no shit

Kun omankin blogini lukijamäärät ovat vuosien varrella vain kasvaneet, toki ymmärrän, että joukkoon mahtuu monenlaista. Olen päässyt harvinaisen vähällä. Mutta jos ennen pahoitin mieleni päiviksi jonkun random-ihmisen sanoista, olen onneksi oppinut vähän.

Näillä viimeisillä kerroilla olen nimittäin kirkkaasti tajunnut sen, että ainakaan minun ei tarvitse hävetä sitä, että en miellytä jotakuta sanallisella ulosannillani tai jollain muulla seikalla, kuten vaikkapa ulkonäölläni. Moni sanoo, että toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Harjoittelen jatkuvasti sitä, etten päästä tuollaista palautetta edes pääni sisään, sillä en palautteeseen voi vaikuttaa ja lopulta minulla on sen kanssa vähän, jos ollenkaan tekemistä.

Minä kirjoitan mistä minä kirjoitan ja näytän miltä näytän, mutta en voi, en halua enkä aio ottaa vastuuta toisen tunteista, vaikka sitten jokin perslävestä kotoisin ollut kirjoitukseni, jossa ei ole mitään uutta tai jokin ruma tatuointini niitä hänessä herättäisikin. Se, jos olen itse tehnyt kauniista ruman, kuten minulle myös kommentoitiin, ei ole oma mielipiteeni, vaan jonkun toisen, jonkun, jota en edes tunne, ja josta minun ei tarvitse ottaa vastuuta.

En kuitenkaan jaksa aina välillä lakata ihmettelemästä ihmisen motiivia kertoa esimerkiksi tuollaista asiaa. Luuleeko hän, että minua kiinnostaa? Ovatko juttukumppanit harvassa? Odottaako hän selittelyä tai perusteluja?

Sen olen oppinut jo aiemmin, etten koskaan enää lähde väittelemään mielipiteistä, se on loputon suo. Mutta omissa kanavissani minun ei myöskään henkilökohtaisuuksiin menevää palautetta tarvitse säilöä, vaan saan painaa delete-nappulaa. Because I can.

Tavallaan ymmärrän, että ihmisillä on huonoja päiviä, ja silloin haluaa purkaa oloaan johonkin, jos itsellä ei ole työkaluja käsitellä pahoinvointiaan. Muistan paremmin kuin hyvin erään kerran, kun rähjäsin huoltoaseman kassalle. Se, että bensa-automaatti oli rikki, oli vain silloin viimeinen pisara. Elämä oli antanut litsaria poskelle enemmän kuin sillä hetkellä kykenin ottamaan vastaan. Silloin tuo kerta oli se, kun en jaksanut enää taipua katkeamatta. Mutta se, että muistan tuon kerran vielä, vaikka siitä on ainakin kuusi vuotta, kertonee jotain. Ja paitsi että tunnen piston sydämessäni, minua myös hävettää. Hävettää syvästi oma huono käytökseni, joka johtui järkyttävästä väsymyksestä ja hankalasta tilanteesta, ja jolla ei ollut mitään tekemistä tuon purkaukseni kohteen kanssa. Onneksi olen oppinut. Ja paljon.

Tunteen saa kokea, myös ärsytyksen, mutta sitä ei tarvitse tuoda esille

Vaikka suuri osa on varsin tietoisia, osa ihmisistä vain ei ymmärrä, että tunteen kokeminen ei ole sama asia kuin sen esille tuominen. Silloin myös unohtuu se, että erinomaisia vaihtoehtoja on, jos todella haluaa purkaa tunteitaan. Ulosantia voi harjoitella. Tunteiden käsittelyä ja purkamista voi harjoitella. Räjähtelystä voi oppia pois. Siitä, että kaataa paskalastin toisen niskaan, tutun tai tuntemattoman, voi oppia pois.

Sen sijaan se, että purkaa tunteitaan haukkumalla, raivoamalla, lähettelemällä vittumaisia kommentteja ja sähköposteja, ei paranna kenenkään oloa, ei omaa eikä toisenkaan. Ehkä tällainen tyyppi vain on itsensä kanssa niin jumissa, ettei edes ymmärrä, mitä puuhaa. Ehkä toisen loukkaamisesta on tullut automaatio ja tapa, jota ei huomaa? Vasta kun huonon tavan tiedostaa, siitä voi päästä eroon, ja lopulta huomaa sen, että herranjestas sentään, miten se hallitsikaan itseä.

Sinun, minun kuin kenenkään muunkaan ei tarvitse ottaa jonkun ihmisen negatiivisuutta kontolleen. Se on hänen tunteensa, ei meidän. Pidetään se mielessä. Ennen kaikkea ei hävetä sitä, jos joku tekee tai sanoo, mitä sattuu.

Ei ole siitä kyse, ettenkö osaisi hävetä. Kyllä osaan. Minua hävettää, jos olen unohtanut tärkeän tapaamisen. Minua hävettää, jos huomaan, etten jaksa keskittyä kuuntelemaan lapseni kertomusta päivästä. Minua hävettää, jos olen luvannut maksaa sähkölaskun, ja sitten mieheni heilutteleekin nenäni edessä maksumuistutusta, kun saavun töistä kotiin. Mutta sen takia, että joku tyyppi lataa paskalastin niskaani, minun ei tarvitse hävetä, sillä lopulta sillä on hyvin vähän tekemistä itseni kanssa.

Ajatuksia? Ai että kirjoittaminen(kin) on kyllä aivan mahtava keino purkaa fiiliksiä. Kirjaimellisesti selkäni suoreni ja tunsin keventyneeni ainakin tsiljoona kiloa! Suosittelen!