Onko meidät opetettu siihen, että elämän kuuluu olla vaikeaa?

Onko meidät opetettu siihen, että elämän kuuluu olla vaikeaa? Katsommeko me asioita pääosin negatiivisen kautta? Miksi arjen pitäisi olla raahautumista päivästä toiseen?

Entä jos elämän ei tarvitsekaan olla haastavaa. Entä jos uskaltaa alkaa katsoa asioita siltä plussan puolelta ja valitsee arkeen uutta asennetta?

Elämä on ihanaa, se saa olla helppoa, sen ei tarvitse olla vaikeaa eikä raahautumista.

Ylipainon pudottamista ja painonhallintaa kutsutaan usein kamppailuksi. Usein ajatellaan, että laihduttaja on taistellut ylipainonsa kanssa koko ikänsä tai ainakin vuosia siitä ja niin moni varmaan onkin. Itse olen jojotellut viimeisen kuuden vuoden aikana ja pudottanut ”raskauskilot” pari kolme kertaa, mutta vaikka välillä liikakilot ovat ärsyttäneet, ei elämäni ja painonhallintani sentään ole ollut yhtä kamppailua ja itseni vihaamista. Ennen kaikkea tämä  nykyisten elämänmuutosten tekeminen on ollut kuin pieni seikkailu! On ollut jännittävää heittäytyä uuteen, kuten säännölliseen ja terveellisempään syömiseen (hahahaha) ja sitten nähdä tuloksia, joita saa aikaan. On ollut upeaa nähdä, mihin oma keho pystyy liikunnassa. Kuulkaas niin se vanha koirakin oppii vielä uusia temppuja!

Kun ihminen sairastuu, usein sanotaan, että hän taistelee sairautta vastaan viimeiseen asti. Toki moni haluaa varmasti näinkin ajatella ja jos se itsestä kuulostaa hyvältä, niin totta kai. Mutta eräs vakavasti sairastunut tuttavani sanoi, että sairauden pahimpaan aikaan hän kieltäytyi taistelemasta, koska ei uskonut, että negatiivisuudella voidaan saavuttaa mitään hyvää.  Se ei tarkoittanut sitä, että hän olisi luovuttanut. Ehei. Hän piti itsestään niin hyvää huolta kuin mahdollista, sai hyvää hoitoa, mutta ei taistellut.

Kun ihminen aloittaa uudessa työssä, aika moni toivottaa onnea uusiin haasteisiin. Ihan kuin se uusi duuni olisi jokin maailman kauhein ja vaikein asia, ja siellä pärjääminen epävarmaa. Totta kai uudessa työssä vastaan tulee uusia asioita, mutta entäs jos ne uusien haasteiden sijaan ovatkin mahdollisuuksia?

Kun viime lauantaina osallistuin elämäni toiselle maratonille, moni toivotti onnea koitokseen. Ihan kuin maraton olisi lähtökohtaisesti ollut mahdottoman vaikea ja raskas reissu. Itse pyrin sen sijaan ennen kisaa miettimään, että onpa hienoa, kun saa monta tuntia tehdä sitä, mille sydän palaa! Siitä jollekulle kanssajuoksijalle totesinkin, että eikö ole siistiä, kun me saadaan ja voidaan tehdä sitä, mistä me digataan!

Kuinka paljon päivässäsi on asioita, joita sinun pitää tehdä? Muuttuisivatko asiat, jos alkaisitkin katsoa niitä sillä kulmalla, että ne ovat asioita, joita saat tehdä?

Muistan 3 vuotta sitten, kun kärsin juoksijan polvesta enkä voinut juosta 10 kuukauteen. Olin saattanut siihen mennessä joskus sanoa, että voi vitsi, pitää raahautua lenkille ja että tänään on pakko juosta. Tuon pakollisen juoksutauon jälkeen aloin ajatella asiaa siitä kulmasta, että saan juosta, juokseminen ei ole itsestäänselvyys ja että se on enemmänkin etuoikeus ja lahja. Toki tämänkin jälkeen tuli jaksoja, etten ole juossut, mutta enpä ole myöskään valittanut.

Itse aion startata tähän päivään ajatuksella, ettei minun ole pakko, vaan saan. Aika moni asia elämässä kuitenkin on etuoikeus, ei pakko, kun niitä tarkastelee. Okei, on pakko siivota ja pakko tehdä töissä myös asioita, jotka eivät ole itselle niin mieluisia, mutta onpa koti, jota siivota ja onpa työ, jonne mennä tai jota tehdä.

Ja vaikeuksia, niitä riittää arjessa varmasti, mutta entä jos se, mihin keskittyy lisääntyy? Lähetän sulle rutkasti positiivisia viboja!

Aurinkoa sun keskiviikkoon!

Jenny

Tervetuloa Instagramiin

Seuraa Facebookissa