Voihan havahdus

Jokin aika sitten tilasin Adlibriksestä muutamalla eurolla Anthony de Mellon teoksen Havahtuminen (Like), jota kutsutaan elämäntaitokirjallisuuden klassikoksi. Jostain syystä se oli jäänyt itseltäni lukematta.

Ensimmäisten parinkymmenen sivun jälkeen olin ensin jotenkin pettynyt. Minua alkoi nyppiä de Mellon äksyhkö tyyli tarjota näkökulmiaan lukijalle, mutta sitten kai totuin siihen. Kun lueskelin kirjan läpi vielä toiseen kertaan, se avautui paremmin ja loppujen lopuksi oli ihan kiinnostava teos. Silti täytyy sanoa, että elämäntaitoalalla suosikkejani ovat muun muassa nämä: Wayne W. Dyer, Sonia Choquette, Louise L. Hay, Paulo Coelho, Judith Orloff ja Eckhart Tolle. Tolle on mielestäni mainituista korkealentoisin, muut käsittelevät asioita hyvinkin käytännöllisesti, ihmisläheisesti ja helposti ymmärrettävästi. Ja tällaiselle väsähtäneelle perheenemännälle onkin helpotus, jos asia menee jakeluun kohtuullisen vähällä vaivalla.

De Mellon kirjassa mainiota on se, että eri aihepiirit on jaettu sivun, parin osa-alueisiin ja ne on otsikoitu selkeästi. Eli jos tahtoo lukea vaikkapa vain anteeksiannosta, onnellisuudesta tai muutoksen esteistä, kohdat löytyvät kirjasta vaivatta selailemalla.

De Mello kirjoittaa, että maailmassa vaikeimpia asioita ovat kuunteleminen ja näkeminen. Emme halua katsoa, sillä niin tekemällä saatamme muuttua. Mieluummin olemme unessa ja sinnittelemme aamusta iltaan näkemättä, kuulematta tai edes ajattelematta. Hän toteaa heräämisen ja havahtumisen olevan valmiutta oppia uutta. Hänen mielestään moni meistä pelkää muutosta, sillä pelkäämme tunnetun menettämistä.

Näinhän se taitaa olla. Monelle tuttu helvetti on turvallisempi kuin tuntematon taivas. Mutta entäs jos se ihana elämä alkaisi vasta silloin, kun uskaltaa päästää irti vanhasta epätoivotusta? Miksi lie se voi olla niin vaikeaa? Estääkö pelko kontrollin menettämisestä, epävarmuudesta vai epäonnistumisesta? Ei uskalleta hypätä mukavuusalueelta? Itse mietin, että se oma mukavuusalue voi toisinaan olla myös epämukavuusalue ja hyppy pois voi avata aivan uusia ovia. Kukaan meistä ei ole täydellinen eikä aina edes parhaansa tekiessä voi onnistua, niin tavallaan mitä väliä. On luonnollista epäonnistua ja kokea epävarmuutta. Sekin on luonnollista, ettei kaikkea voi hallita. Muutos on kuitenkin useimmiten hyvästä.

Jaa, mikäs opus tää on? Mahtaisko tää maistua hyvältä?

Kielteisistä tunteista de Mello kirjoittaa, että syytämme toisia, vaikka meidän itsemme olisi muututtava. Tämä on varmasti totta, usein on paljon helpompi projisoida omaa kiukkua toiseen kuin pysähtyä miettimään, mistä oma olo kumpuaa. Samaa mieltä olen de Mellon kanssa siitäkin, että ilman kielteisiä tunteita ihminen toimii tehokkaammin. Kielteisten tunteiden noustessa esiin ihminen näkee vain oman kantansa asiasta. Mutta oikeasti, onko pakko olla aina ”oikeassa”?

Rakkaudesta de Mello kirjoittaa ihanasti: Täydellisessä rakkaudessa ei ole pelkoa, ei vaatimuksia, ei odotuksia tai riippuvuutta. Hän kehottaa ajattelemaan ja sanomaan sen jopa ääneenkin: En tarvitse sinua ollakseni onnellinen. Sinä voi tarkoittaa tässä työtä, rahaa, puolisoa, ystävää. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta ei kyllä aina ole sitä. Itse saan onnellisuuden ja tyytyväisyyden tunteita työstäni ja läheisiltäni. Raha luo turvallisuuden ja vapauden tunteita, jotka vähentävät stressiä ja saavat sitä kautta voimaan paremmin. Kuinka moni voi rehellisesti sanoa, ettei oikeasti välittäisi? Kyllähän se ilahduttaa, kun saa toiselta vaikkapa positiivista palautetta. Mielestäni ilahtuminen ei tarkoita kuitenkaan riippuvuutta toisesta tai hänen mielipiteistään. Mielestäni tuollainen ”en tarvitse ketään tai mitään” -asenne kertoo enemmän ihmisen epävarmuudesta ja siitä, että hän on ehkä pettynyt niin monesti, että ajattelee, että ainoa vaihtoehto on selvitä yksin. Toki ripustautuminen tai halu kontrolloida toista ovat pahasta. Silti en lähtisi ihan noin jyrkälle linjalle kuin de Mello.

Äh jaa tää olikin taas yks noista mutsin hihhulikirjoista. Mä kyl luen mieluummin sitä min egen djurbokenii, siel on niin söpösii eläimii.

Onnellisuus on illuusioiden pois heittämistä, sanoo de Mello. Oletan, että hän tarkoittaa sillä asioiden, ihmisten ja itsensä ottamista ja hyväksymistä sellaisina kuin ne ovat.

Se on ihana ajatus.