Taas nukutaan!

Eilen alkoi loppua usko. Istuin illan lattialla rakentelemassa legoja ja vain huokailin. Tuossa väsymyksen tilassa alkaa itse diagnosoida kaikkia maailman oireita. Minäkin olin aivan varma, että sydämeni tykytti oudosti, hengittäminenkin kävi raskaasti ja entä se huimaus sitten.

No, väsyneen päivän väsyneen nukkumaanmenon kruunasi taaperon 1 v 9 kk raivarit, jolloin hillittömän huutamisen lomassa vaadittiin peittoa (hänellä oli päällään niin oma kuin minunkin peittoni), taituu (maitopullo oli omassa kädessä) paipai (silti läheisyyteni näytti vain ärsyttävän häntä entisestään ja pienet, paksut reidet antoivat tujuja potkuja). Oli pakko poistua viereiseen huoneeseen laskemaan kymmeneen. Lopulta istuimme hetken aikaa kaksin olohuoneessa ja kun ehdotin jo siinä vaiheessa rauhoittuneelle lapselle uudestaan nukkumaanmenoa, hän oli suostuvainen ja nukahti sitten omaan sänkyynsä. Ja nukkui 10 tunnin unet aamukuuteen asti! Jei! Olen kiitollinen jokaisesta minuutista.

Kun tarpeeksi koetellaan (valvotaan ja heräillään) niin lopulta saapuu palkinto (yhtenäiset unet). Että kyllä se tästä taas! Toissa yönä nimittäin emme enää päättäväisesti antaneet lapselle hänen vaatimaansa unimaitoa. Huutoa kesti tuolloin parikymmentä minuuttia. Ilmeisesti lyhyt ja ytimekäs vieroitus riitti. Tässä vaiheessa tekisi mieli sanoa, että olisipa tehnyt tämän toisen maitovieroituksen aikaisemmin, mutta turha jossitella. Kaikella on aikansa. 

Nyt kun taas virtaa riittää yhden erinomaisesti nukutun yön jälkeen, kaikki valitus huonoista unista tuntuu typerältä. On paljon ihmisiä, jotka kamppailevat suurempien ongelmien kanssa. Mutta sitten ajattelen, että jokaisella meillä on ne omat murheensa, jotka koskettavat juuri omaa elämää ja kutakin elämäntilannetta. Ne, jotka tekevät omasta arjesta ainutlaatuista.

Pahimman valvomisen keskellä en tosin aina jaksanut ymmärtää, kun ystäväni satunnaisen yhden yön valvottuaan valittivat väsymystään. Muistan, kun Facebookissa kiertäneessä hyvinvointikampanjassa kehotettiin yksinkertaisesti nukkumaan enemmän, minua otti todella kupoliin, hahahhahaha! Tuonkin kampanjan otin lähes henkilökohtaisena vattuiluna. Sama ärsyyntymisreaktio muuten sihahti usein pintaan, kun asuin kahden vanhemman tyttäreni kanssa yksin muutaman vuoden ja ihan oikeasti hoidin heidän asiansa aivan itse työn päälle. Kun on oikeasti yksinhuoltaja ja lasten ainoa kuvioissa oleva vanhempi, ei kaverien voivottelut oooooh taas on yh-viikonloppu edessä, kun mies työmatkustaa, saaneet minulta kovin suuria sympatioita. Sori vain. Ja tähän kohtaan voinkin sitten muistuttaa itseäni, että jokaisella meistä on ne omat ongelmamme, eikö.

Olenkin vähän sitä mieltä, että mitä tahansa ihmiselle onkaan tapahtunut, vain toinen saman kokenut osaa ymmärtää häntä täysin. Se ei tarkoita sitä, etteikö voisi yrittää asettua toisen ihmisen saappaisiin ja olla tukena. Se on ehdottoman kannattavaa!

Kun aamulla ajelin kohti aamuseiskan Bodypump-ohjausta, mietin, että vaikka pinna on palannut ja raskasta on ollut, en varmasti olisi selvinnyt mistään elämäni vastoinkäymisistä näin hyvin ilman tätä myönteistä asennetta. Vaikka elämä tuntuisi kuinka sysipimeältä, aina on kuitenkin valoa. Ensin se on ehkä pilkahdus, mutta jossain vaiheessa yhtäkkiä huomaa, miten se valaisee koko taivaan. Että sitä vain on selviytynyt (minkä tahansa asian) läpi ja kaikki on ohi.

Aamulla oli upea auringonnousu. Kiinnitetään huomiota pieniin ihmeisiin! Ja nukutaan, aina kun voidaan.

No nyt kyllä tuntuu tältä! (Kuva:FB/Visual statements)