Elvyttääkö kesken jäänyt ystävyys vai ei?
Taas mietin ystävyyssuhteita. Olisipa enemmän aikaa ja jaksamista ihmisille, mutta joskus myös rohkeutta päästää irti. Emme voi kukaan miellyttää kaikkia, joskus elämäntilanteet yhdistävät ja joskus ne erottavat. Elvyttääkö kesken jäänyt ystävyys vai ei? Siinä vasta pulma. Onneksi sentään en ole poltellut siltoja enää vuosiin, mutta yhteydenpito on vain jäänyt joidenkin kanssa.
Pohdinta alkoi siitä, kun eräänä tylsistyneenä hetkenä selailin Facebookia ja päädyin aiemmin merkityksellisen ystävän sivulle, joka ei ollut päivittänyt kuulumisiaan pitkään aikaan. Jossain vaiheessa tiemme erkanivat enkä ollut edes ajatellut häntä toviin. Itse asiassa en edes muistanut koko ihmisen olemassaoloa, sillä eihän hän ollut pitkään aikaan ollut osa arkeani saati minä hänen.
Kukkia sinulle ystäväni!
Jotkut jossain hetkessä merkittävätkin ystävyyssuhteet vain hiipuvat, vaikkei haluaisikaan. Toki tiedän, ettei kaikkia ole tarkoitettu rinnallemme loppuiäksi eikä meitä kaikkien rinnalle. Joku kulkee kansamme pienen hetken, joku pidemmän pätkän, joku pienen hipaisun verran. Uskon, että jokaisella ihmisellä on tarkoituksensa. Jokaisesta kohtaamisesta, oli se sitten lyhyt tai pitkä, voi tuntea kiitollisuutta.
Sitten on niitä, joihin on tutustunut jo päiväkodissa, alakoulussa tai opiskeluaikoina. Tavataan ehkä harvoin, mutta mikään ei ole muuttunut, vaikka kaikki on muuttunut. Vuosien varrella on menty naimisiin, erottu, saatu lapsia, menty naimisiin, vaihdettu ammattia, vaihdettu kaupunkia, vaihdettu maata, erottu, hankittu koira, ostettu talo, vuokrattu mökki, voitettu lotossa. Sitä tuntee ystävän eksän, ystävän nyksän ja ystävän eksän nyksän ja nyksän eksän. Vaikka elämäntilanteet olisivat nyt aivan erilaisia, silti side on ja pysyy. Sitä ei mikään katkaise ja vaikka menisi parikin vuotta ilman näkemistä, irtaantuminen toisesta ei ole edes vaihtoehto. Lopulta jossain vaiheessa kohdataan taas. Aina jompi kumpi kaivautuu jostain poterostaan ja laittaa viestin, että hei, miten menee, nähdäänkö.
Sitten on heitä, joilla on ollut jokin suuri merkitys jossain elämäntilanteessa. He ehkä ovat läpikäyneet samantyyppistä elämänkriisin kantaesitystä sillä hetkellä, kun itsekin on ollut siellä syvimmässä kuopassa. Heidän kanssaan on puitu asiaa nurinperin ja käännetty jokainen kivi. Kun tapahtuu selviytyminen, ystävyyskin vain jotenkin lakkaa. Silloin se lienee perustunut enemmänkin samaan asiaan, samanlaiseen elämänkokemukseen eikä muuta yhteistä välttämättä ole oikein ollutkaan. Heilläkin on meidän elämässämme tarkoitus. Ja voi olla, että he ovat tehneet enemmän kuin tarpeeksi pelkällä läsnäolollaan silloin kun he ovat olleet luonamme. Itselläni on monia hyviä muistoja tällaisista ihmisistä vielä vuosienkin jälkeen. Mutta aika aikaansa kutakin. Kerran eräs tällainen tyyppi poisti minut Facebookistaan. Olin itsekin helpottunut ratkaisusta. Miksi roikottaa tyyppejä mukana, jotka ovat entisestä elämästä eikä olla enää tekemisissä? Mielestäni kyseinen ihminen teki rohkean, mutta ihan oikean ratkaisun.
Joidenkin kanssa yhteydenotosta taas on niin kauan, ettei enää oikein edes kehtaa soittaa tai laittaa viestiä. Silti joidenkin kohdalla miettii, että voisiko siitä vielä syntyä jotain. Ehkä, ehkä ei. Tai ehkä vain hetkeksi, kuten jos vaikka törmää sattumalta. Itse näin jokin aika sitten metrossa ihmisen, jonka kanssa olimme samassa työpaikassa ja hyviä ystäviä 20 vuotta sitten. Emme olleet nähneet varmaankaan seitsemään vuoteen, mutta nuo viisi pysäkin väliä pikakelasimme kuulumisia ja kaikki oli ihan kuten ennen. Silti se riitti, emmekä sen emme ole olleet yhteydessä. Mutta tiedän, että jos vielä joskus törmäämme, juttu jatkuu taas siitä, mihin se metrossa jäikään.
Vaikkei se luuri kovin usein soi, onneksi on kuitenkin virtuaaliyhteydenpitoa. Ehkä pitäisi olla enemmän ex tempore -näkemisiä? Sillä kun kalenterit kaivetaan esiin ja aletaan sopia tapaamista, se on loputon suo eikä todellakaan aina tule tapahtumaan. Ruuhkavuosia voi syyttää, muttei loputtomiin. Kiinnostuksen ja vastavuoroisuuden täytyy lähteä kummastakin. Joskus sitä ei vain ole, puolin ja toisin. Silloin ei ehkä kannata elvyttää, vaan päästää irti. Se voi olla vaikeaa, koska ehkä ihminen salaa hakee kaikkien hyväksyntää. Vaikka tietää, ettei kukaan voi miellyttää kaikkia.
Uskon ja luotan, että ne, joiden on tarkoitettu olevan, ne ovat. Uskon ja toivon, että he myös tietävät, että minäkin olen, jos he niin haluavat. Mutta ehkä voisimme jokainen toimia vähän paremmin. Ettemme huomaa vanhana mummelina tai pappelina olevamme täysin yksin.
Ajatuksia?
P.s. Myös aikuisiällä olen saanut lukuisia ystäviä, jotka ilostuttavat elämääni runsaasti. Ehkä se menee niin, että yksi tulee, toinen menee, kolmas sitä ja neljäs tätä ja se on vain hyväksyttävä?
KIRSI
Joskus on vaan aika mennä ja päästää irti.
Kiitos kukista ihana ”virtuaaliystäväni”♡
Jenny/Vastaisku ankeudelle
Kiitos Kirsi kommentista! Sinä olet NIIN viisas nainen <3 Ehkä me joskus tavataankin, ken tietää. Iloa!
Aino / Sulassa sovussa
Kiitos koskettavasta kirjoituksesta! Olen itse laiska pitämään yhteyttä ja viime aikoina harmitellut sitä, kun periaatteessa yhteydenpitoon voisi jäädä enemmänkin aikaa nyt lasten kasvettua. Mutta on hirmu hyvin sanottu tuo ”kiinnostuksen ja vastavuoroisuuden täytyy lähteä kummastakin.” Joidenkin ihmisten kohdalla surettaa ja jotenkin nolottaa, kun minä olen aina se, joka ottaa yhteyttä.
Luin jostain tämän mietelmän, joka kirpaisi. Mutta sinä tunnut olevan paremmin sovussa tällaisenkin tilanteen kanssa:
”It’s really awesome
when two strangers
become best friends
but it’s really sad
when the best friends
become two strangers.”
Susanna
On tämä hassua! Usein on käynyt niin, että asia, joka pyörii mielessäni ja pohdituttaa, sinä pian kirjoitat siitä!
Universumi 😉
Kiitos Jenny ja upeaa päivää <3 <3 <3
Jenny/Vastaisku ankeudelle
Moikka Susanna! Kiitos kommentistasi! Usein itsellekin käy noin, että asiaan, jota on ajatellut, siihen törmää jatkuvasti ja kaikkialla 🙂 Ehkä se on sitä, että kiinnittää huomiotaan siihen, mikä itsellä on pinnalla.
Ihanaa eloa sinulle <3
Jenny/Vastaisku ankeudelle
Kiitos Aino! Sun blogi onkin muuttanut nimeään ja sivuilta selvisikin että miksi. Onnea uudelle!
Ei se ole oikein, että vain toinen on aina vastuussa yhteydenotosta, mutta ajattelen usein, että niinpä vain muillakin on yhtä hektistä kuin itsellä ja se, ettei ota yhteyttä johtuu vain kiireestä ja siitä, että sitten kun on hetki aikaa, ei ehkä vain jaksa.
Mutta tuo on niin totta, mitä tuossa mieltemässä lukee. Ja olen huomannut, että kumpikin on mahdollista!
Iloista eloa sulle 🙂
tuikku
Mietin vanhaa ystävääni usein. Hän oli minulle ihan erityisen tärkeä, kun opiskelijaelämää yhdessä.
Valmistuttuani ystäväni kaivautui hiljaisuuteen ja kaikki yhteydenpitomme pikku hiljaa lakkasi. Aikani yritin, sillä todella kaipasin, mutta kun en saanut vastakaikua enää, en voinut kuin luovuttaa.
Vuosienkin jälkeen kaipaan ystävääni vielä toisinaan. Isot asiat, kuten lasten syntymät olisi ollut minulle tärkeä saada jakaa.
Toki aika on tuonut uusia ystäviä. Matkalle on osunut ihmisiä, jotka ovat koskettaneet. Toiset ovat jääneet, toiset kulkevat edelleen rinnalla. Ehkä aikansa, ehkä lopun elämää. Mutta tätä yhtä suhdetta kaipaan ylitse muiden: kunpa saisin vielä joskus edes kerran kertoa hänelle, kuinka suuren vaikutuksen hän minuun teki!
Jenny/Vastaisku ankeudelle
Kiitos Tuikku kommentistasi! Hieno tarina. Harmillista, että ystäväsi kaivautui hiljaisuuteen, ja yhteytenne katkesi. Syitähän ei aina toisen käytökseen tiedä ja aina emme saa vastauksia, vaikka niitä toivoisimme saavamme.
Tuli mieleen kuitenkin, kun kirjoitit niin kauniisti, että haluaisit hänelle kertoa, miten merkittävä hän oli. Olisiko mahdollista, että saisit häneen vielä yhteyden, jotta saisit tuon asian sanotuksi?
Mukavaa viikonlopun jatkoa sinulle!