En tiedä, mitä on ”vain” käydä päivätöissä
Tajusin yksi päivä, että olen käyttänyt aika paljon aikaa työntekoon viimeisen 20 vuoden ajan ja sitä ennenkin, aloitinhan osa-aikaisen työnteon 11-vuotiaana siivoamalla hotellihuoneita ja sitä ennenkin jaoin pari vuotta mainoksia. En tiedä, mitä on ”vain” käydä päivätöissä, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin.
Olen ollut töissä paitsi päivisin, myös iltaisin ja viikonloppuisin. Olen nauttinut myös epäsäännöllisistä työajoista, mutta viime aikoina olen alkanut kaivata vielä enemmän vapaa-aikaa. Mutta tällaista meidän arki on ollut, ja melkein 10 vuoden ajan minun oli hankalan rahatilanteen vuoksi pakko tehdä montaa työtä, että sain erään toisen ihmisen aiheuttaman Porschen kokoisen jättivelan maksettua. Nykyään tilanne on ollut parempi jo parin vuoden ajan, mutta kaikkia sivuhommia en ole jättänyt. Ja korostan, että omasta halusta ne ovat pysyneet mukana. Varsinkin jos tykkään siitä, mitä teen, on työn ja vapaa-ajan erottaminen toisinaan vaikeaa, vaikka niin tärkeää toki.
Voinko karsia jostain?
Mutta koska syksy jatkuu yhtä tapahtumarikkaana kuin alkoikin, ihan tosissani aloin pohtia, onko jotain, josta voin karsia. Niinpä tein sitten ison päätöksen, eli päätin oikeasti jättää sisäliikuntaohjaukset tauolle tai siis ihan oikeasti lopettaa sisäliikunnan ohjaamisen, vaikka vielä kesällä ajattelin ehtiväni esimerkiksi superkivaa sisäpyöräilyä tuurailemaan. Olen myös joutunut kieltäytymään pyydettyjen lehtijuttujen kirjoittamisesta, sillä päivätyön lisäksi koneella kökkiminen vapaa-ajalla ei vain enää innosta.
Viime vuosinahan olen ohjannut vain enää Unisportilla, mutta koska olen tullut kyseiseen taloon muistaakseni jo 1999, tuntui ajatus lopettamisesta kummalliselta, siitäkin huolimatta, että aina välillä olen ollut pieniä pätkiä poissa. Mutta kuten esimiehillenikin meilasin, on tässä arkirumbassa tehtävä päätöksiä ja oltava realisti, jotta pysyn näin hyvävointisena ja palaudun näin hyvin kuin tällä hetkellä. Yllätin itsenikin tällä päätöksellä ja erityisesti sillä, että kutsuin itseäni realistiksi.
Täysi kalenteri innosti joskus – mutta ei enää
Jos aiemmin täysi kalenteri innosti, niin nykyään liian täysi kalenteri ahdistaa. Viikossa täytyy olla enemmän vapautta kuin menoja ja enemmän sellaisia iltoja, kun voi olla perheen kanssa, itse harrastaa tai tehdä jotain kivaa, siis muuta paitsi töitä. Olen oppinut nauttimaan arkisesta tekemisestä, kuten siivoamisesta, lapsen viemisestä treeneihin ja ihan vain hengailusta kotona ilman sen kummempia suunnitelmia. En ole pitkään aikaan innostunut mistään kissanristiäisistä tai iltatapahtumista ja nykyään lähinnä huvittaa, miten joskus 10 vuotta sitten pelkäsin missaavani jotain suurta, jos jäin jostain paitsi, missä ”kaikki” muut olivat.
Priorisointi on käynnissä. Mihin tämä lienee vielä johtaakaan?
Kokonaiset vapaapäivät ovat arjen luksusta
Päivätöiden lisäksi haluan maksimissaan käyttää juoksuohjauksiin kaksi iltaa viikossa, mikä muutamaa poikkeusviikkoa lukuun ottamatta toteutuukin hyvin. Lisäksi jos parin vuosikymmenen ajan olin aina viikonloppuisin ohjaamassa (eikä täyttä vapaata koskaan ollut myöskään arkisin), niin nyt olen jo toista vuotta pitänyt viikonloput vapaana, ja pakko sanoa, että olen nauttinut kokonaisista vapaapäivistä ihan täysillä. Eikä mikään ihme tuo, kyllä ihminen tarvitsee vapaatakin. Huomasin sen näin nelikymppisenä.
En muutenkaan sovi illoiksi menoja, paitsi joskus lähinnä juoksulenkkejä kavereiden kanssa. Tarvitsen siis yhä enemmän aikaa, kun ei ole aikatauluja tai saa tehdä sitä, mikä itseä nyt sinä hetkenä sattuu huvittamaan. Viime vuosina olen onneksi oppinut priorisoimaan ja koska tiuhaan mietin, mikä itselleni on tärkeää ja mikä oikeasti on merkityksellistä, se priorisointikin on alkanut olla helppoa. Ja se on tarkoittanut sitä, että olen luopunut asioista. Huh.
Onneksi aikuisilla tyttärilläni ei ole sellaista muistikuvaa, että olisin aina ollut töissä. Heidän mielestään olen ollut paljon myös heidän kanssaan (olemme puhuneet asiasta paljon viime aikoina). Olen kai siis onnistunut olemaan myös tuolloin läsnä, vaikka paljon töitä olen tehnytkin. Mutta kuitenkin on pakko miettiä sitä, mikä itselle on merkityksellistä, koska muuten vain tämä elämä imaisee mukaansa. Ja yhtäkkiä huomaa, että on kulunut vuosi, kolme tai kymmenen.
Ihanaa loppuviikkoa!
Jenny
P.s. Sydän tuohon alas on tullut jäädäkseen. Saa painaa, kiitos <3
Joka päivä pitää tehdä jotain kivaa
H
Siis niin tuttuja ajatuksia. Mun työ on täysipäiväistä, mutta ilman työaikoja, vain max. kerran viikossa olen sidottu aamulla pidettävään kokoukseen. Olen kuitenkin tehnyt paljon ylitöitä omasta tahdostani, kuitenkin niin, että perheen kanssa vietetty aika ei juurikaan vähenisi. Käytännössä siis omasta ajasta tinkien. Nyt päätin, että tänä vuonna en tee ylitöitä yhtään. Haluan nauttia vapaudesta, siitä että ehdin työpäivän aikana lenkille, kauppaan, köllöttelemään sohvalla ym., ja vielä hakemaan poikaa eskarista aikaisemmin. Elämä on nyt, raha on vain rahaa. Ja kuten kollegani viisaasti totesi, ”kohta teidän poika on jo niin iso, että pyörii kaiken aikansa vain kavereiden kanssa, ja ehdit sitten tehdä töitä niin paljon kuin jaksat” . Niin totta. Mulle on jotenkin omituisen tärkeää myös saada viettää vapaa-aikani ”vapaasti”, en tykkää tiettyyn aikaan sidotuista harrastuksista ja olen huono sopimaan juuri menojakaan. Itseään kuunnellen kuitenkin huomaa, mitä oikeasti haluaa ja tarvitsee. ❤️
Jenny/Vastaisku ankeudelle
Kiitos H kommentistasi! Ymmärrän sua niin hyvin! Ja tosiaan oma kuopukseni on nyt kolmasluokkalainen ja tuo kavereiden kanssa hengailu on alkanut jo. Siksi onkin ihanaa, että aikaa on perheelle, koska kohta sitä tosiaan taas ehtii tehdä töitä niin paljon kuin sielu sietää. Voi tosin olla, että kun pikkuhiljaa pääsen tähän enemmän vapauden makuun, ei se työnteko ole niin tärkeää varsinkin kun ei ole enää niin rahasta kiinni kuin pitkän ajan. Ja kuten sanoit, raha on vain rahaa ja kyllä ne yhteiset tekemiset ja kokemiset on rahaa tärkeämpiä.
Ihanaa viikonloppua <3