Entä jos onkin itseensä tyytyväinen?
Entä jos onkin itseensä tyytyväinen? Keskustelin ystäväni kanssa ihmisen, usein kai naisen, vaikeudesta hyväksyä itseään ja kehoaan. Pähkäilin keskustelun lomassa, onko itsessäni jotain, jonka haluaisin olevan toisin, mutta en keksinyt mitään muutettavaa. Olen tyytyväinen itseeni tismalleen näin. En siis vaihtaisi kehossani tai itsessäni juuri nyt mitään, mutta se ei tarkoita sitä, ettenkö tekisi hyviä, omalle keholleni ja mielelleni sopivia valintoja vaikkapa liikunnan ja syömisten suhteen ja pitäisi huolta hyvinvoinnistani nukkumalla riittävästi. Niitä valintoja kyllä teen, ja vieläpä päivittäin varmasti kymmeniä. Nykyään ne ovat rutiineja, mutta pari vuotta sitten oli toisin. Opettelin silloin nimittäin uusia, toki varsin hyvin tiedossani olleita elämäntapoja, kuten säännöllistä syömistä. Silloin muutuin myös ulkoisesti: parissa vuodessa kiloja katosi parikymmentä mutta en kokenut laihduttaneeni grammaakaan.
Ystäväni sitten oli sitä mieltä, että tämä itseni hyväksymisen helppous johtuu varmasti juuri elämänmuutoksestani.
Melkeinpä olin arvannut, että hän nostaa sen kortin esiin.
Väite oli huvittava, sillä ”valitettavasti” onnellisuus, itsensä rakastaminen tai hyvä fiilis arjessa eivät ole minkään ulkoisen aikaansaamaa. Jokainen meistä tietää sen. Joku uusi juttu arjessa on vain hetken huuma. Painonpudotus, Tesla, uusi kumppani tai lottovoitto eivät edes tutkitusti tuo kestävää onnea. Itsekin pitkän tien aikanaan vuosia sitten pahoinvoinnista kohti onnellisuutta arjen perusvireenä kulkeneena tiedän, että onni ja tyytyväisyys ovat asioita, jotka on löydettävä itsestään. Ei elämäntilanteesta, ulkonäöstä, painosta tai tavarasta. Ja vaikka ne sitten löytää itsestään, elämään kuuluvat kaikki tunteet.
Kimmoke painonpudotukseen ei lähtenyt ulkonäöstä
Kimmoke painonpudotukseen ja säännöllisten ja parempien ruokatapojen muuttamiseen ei siis lähtenyt ulkonäöstä. En puristellut ihan oikeasti tuolloin aika muhkeaa keskikehoani enkä inhonnut itseäni. Kun päätin, että opettelen huonompien elämäntapojeni tilalle uusia, halusin jaksaa paremmin, nukkua paremmin, olla energisempi ja ennen kaikkea lopettaa kuopukseni syntymän jälkeen alkaneen, kuusi vuotta kestäneen jojottelukierteen, koska se tuntui niin järjettömältä.
Ennen jojotteluvuosia en ollut koskaan ollut ylipainoinen. En tiennyt, mitä on raahata mukanaan 20 liikakiloa. Ehkä siksi olikin helppoa uskoa niitä tarjolla olevia pikaratkaisuja, vaikka järki toki sanoi, etteivät ne toimi eikä niihin kannata nojautua. Hyväksyin itseni jo tuolloin, pidin ulkonäöstäni ja olin sama tyyppi kuin nytkin olen. Jo silloin laitoin kuvia itsestäni Instagramiin enkä ajatellut, etten voisi, koska olin ylipainoinen tai jotenkin vääränlainen muka jonkun tai ennen kaikkea omasta mielestäni.
Ikä auttaa asioiden hyväksymisessä
Ikä on varmasti yksi asia, joka on auttanut siinä, että alkaa pitää itsestään eikä koe mitään pakottavaa tarvetta muuttaa mitään. Olisinpa tuntenut näin parikymppisenä, mutta valitettavasti silloin olin paljon kriittisempi itseäni kohtaan, eikä voida puhua itsensä rakastamisesta. Myös ohjaajavuosinani, kun olin todella timmissä kunnossa, koin välillä epävarmuutta ja itseinhoakin. Kuopukseni jälkeiset pari ensimmäistä jojotteluvuotta eivät tilannetta pelastaneet. Yritin päästä raskauskiloistani mahdollisimman nopeasti, kuten muutkin ympärilläni vaikuttivat pääsevän. Jälkeenpäin ajatellen halusin kiloista eroon muiden takia, en itseni takia. Well, sellainen ei toimi.
Toki pääsin kiloista eroon kolmesti, ja väärin keinoin, jolloin kilot palasivat takaisin ja ei liene yllätys, että korkojen kera. Jossain vaiheessa kuitenkin aloin ymmärtää, että itsensä kanssa kannattaa tehdä rauha. Kun näkee itsensä hyvästä kulmasta, elämä on paljon helpompaa ja mukavampaa, eikä silloin itseä halua rankaista millään, vaan haluaa tehdä niitä hyviä tekoja itsensä vuoksi siksi, että pitää itsestään. Oli asia mikä tahansa, negatiivisuudella ei voi koskaan päästä hyvään lopputulokseen. Mitä enemmän itseä mollaa, sitä rankemmin omaa itsetuntoa painaa alas. Itselle on syytä olla yhtä hyvä, ihana ja rakastavainen kuin muullekin maailmalle. Ja jos muulle maailmalle ei voi olla sellainen, voiko olla itselleen?
Muuta jotain, jos haluat, älä siksi, että tunnet pakkoa
Kun aloitin oman elämänmuutokseni, en kertaakaan soimannut itseäni siitä, että olin tilanteessa, jossa jouduin opettelemaan esimerkiksi aamupalan syömistä. Sen sijaan katsoin itseäni rakkaudella ja sanoin, että olet hyvä, ellet jopa loistava ja kelpaat minulle tällaisena. Mutta jos kuitenkin tahdot muuttaa itseäsi, tee se rakkaudella ja lempeästi, ilon kautta.
Ja niin tapahtui ja tässä ollaan. Muuten samana tyyppinä, mutta vähän eri näköisenä ja jaksavampana.
Itsensä rakastamisen opettelu on matka, joka varmasti on elämässämme päivittäin jollain tapaa läsnä. Kun tuntee itsensä tai edes itseään, alkaa tietää, mitä haluaa, kuka on, mitä tuntee ja mitä tarvitsee ja mitä haluaa tuntea. Ei siis ole mitään pikakeinoja, joita tekemällä alkaa digata itsestään yhdessä yössä ja sitten muka onkin valmis, eikä asian eteen tarvitse laittaa enää tikkua ristiin. Ihan samalla lailla kuten liikumme ja treenaamme kehoamme, mieltä pitää treenata ja ajatuksia kannattaa analysoida.
Kuten tovi sitten kirjoitin, rakastan ja arvostan itseäni niin paljon, että haluan tehdä niitä hyviä asioita itselleni, joiden olen huomannut sopivan itselleni. Ja nämä keinot ja asiathan ovat ihmisillä erilaisia. Yksi tykkää yhdestä, toinen taas tarvitsee jotain muuta, jotta voi hyvin.
Ole rehellinen itsellesi
Ja vaikka itsensä hyväksyykin, siitä huolimatta ei tarvitse pitää jokaisesta luonteenpiirteestä tai muusta ominaisuudesta. Rehellisyys onkin tärkeää. Meissä kaikissa on myös varjot ja ne pimeät puolet. Emme aina jaksa olla parhaita versioita itsestämme, mutta jos edes useimmiten jaksamme, se riittää. Vaikka teemme virheitä, voimme silti pitää itsestämme. Vaikka olemme keskeneräisiä, voimme silti tehdä parhaamme ja oppia. Kun lakkaa taistelemasta itsensä kanssa, moni muukin asia ympärillä helpottuu. Kun lakkaa häpeämästä, ihminen alkaa loistaa.
Ihan omasta tuttavapiiristäni olen huomannut, että ihminen, joka on sinut itsensä kanssa, on kuin ihana valo, joka säteilee joka puolelle ja saa muutkin ihmiset säteilemään. Silloin ei tarvitse väittää vastaan, ei tarvitse haluta olla oikeammassa kuin joku toinen, ei tarvitse tuoda itseään agressiivisesti esiin.
Kun hyväksyy itsensä, hyväksyy muutkin, vaikka toisten valinnat ovat erilaisia kuin omat ja elämä on aika ihanaa.
Mahtavaa päivää sulle!
Jenny
Lue myös!:
annariina
Jälleen kerran niin hieno kirjoitus, Jenny! Elämänmuutos on asia, joka hyvin usein koetaan sellaiseksi, joka tulee eteen nimenomaan ulkoisten asioiden muuttamiseen tarkoitettuna työkaluna – painonpudotus tai vastaavasti painon kartuttaminen tietoisesti, lihaksikkaan ja voimakkaamman olemuksen tavoittelu jne. Itse koen myös olevani keskellä elämänmuutosta, mutta mikään, mikä minua siihen ajaa, ei liity millään tavalla ulkonäkööni, vaan nimenomaan henkiseen hyvinvointiini.
Olen huomannut olevani tyytymätön useampaan asiaan elämässäni, eikä niihin kuulu oman ulkonäön epäkohdat – viihdyn nahoissani alle kolmekymppiseksi oikein mainiosti ja pidän itseäni kauniina! Se missä en viihdy, on kielteisen ajattelun kehä – huolet ja murheet sekä epävarmuus itsestäni. Olen vasta toipumassa masennuksesta (kuitenkin jo voiton puolella!) ja kokenut myös burn outin, joista molemmat ovat jättäneet jälkensä itsetuntooni ja tapaani käsitellä asioita saati uskoa itseeni. En ole tietoisesti päättänyt ”ryhtyä elämäntapamuutokseen”, mutta yhtäkkiä tätä sinun kirjoitusta lukiessani tajusin olevani keskellä sellaista. Olen muuttamassa niitä asioita, mihin olen ollut tyytymätön. Tavoitteenani ei ole enää ainoastaan toipua masennuksesta, sehän voisi myös tarkoittaa että olisin jollain tapaa palaamassa ikään kuin entiseen elämääni. Tavoitteeni sen sijaan on tuoda elämääni juurikin ne osa-alueet, joiden tiedän olevan oikeat rakennuspalikat kohti henkisesti levollisempaa elämää. Eli ehkä tyytyväisyys itseensä voi johtua juurikin elämänmuutoksesta, mutta ennen kaikkea henkisen tason muutoksesta.
Jenny/Vastaisku ankeudelle
Kiitos Annariina pitkästä kommentistasi! Niin mukava, kun jaksat kommentoida 🙂
Ihan yhtä hyvin elämänmuutosta voi tosiaan tehdä henkisesti. Itsehän olen ollut sillä tiellä enemmän ja vähemmän jo vuosia. Ehkä se on just se, kun siitä ei tavallaan saa mitään ”näkyvää”, niin sitä ei mielletä samanlaiseksi kuin vaikka liikkumaan aloittaminen. Ihmiset muutenkin unohtaa ton henkisen puolen, vaikka se on vähintään yhtä tärkeää mun mielestä kuin fyysinen treeni. Ihan oman kantapään kautta tän(kin) olen todennut.
Ihanasti sanot itsestäsi, toikin on asia, jota monen meistä pitäisi opetella. Siinä kun ei ole mitään pahaa todellakaan, että pitää itseään kauniina, hyvänä tyyppinä ja on tyytyväinen itseensä kaikin puolin!
Ja ah, mä voin vain vähän aavistella, mitä olet käynyt läpi, kun itselläkin on vähän vastaavia kokemuksia taustalla, tosin pitkän ajan päässä. Mutta nykyään mä näen niissäkin paljon hyvää, enkä mä olisi minä, jos olisin aina saanut vetää tuolla pumpulissa vailla huolia ja murheita. Sitä ymmärtää toisiakin ihan eri tavalla, kun on itse läpikäynyt vaikeuksia.
Niin hienoa, että oot muuttamassa niitä asioita, joihin et ole tyytyväinen! Musta on aina mahtavaa, kun ihmiset ottaa vastuuta siitä omasta hyvinvoinnista. Koska viime kädessä se on me itse, joka voidaan asioita muuttaa. Mun itsetunto on ollut aikanaan aika murskana, johtuen myös silloisesta elämäntilanteestani, mutta sekin on mahdollista rakentaa uudelleen ja vieläpä aiempaa vahvemmaksi. Ihminen on niin hieno kapistus, paitsi että keho usein korjaa itse itseään, niin mieltä ja ajatuksia voi oikeasti treenata ja vahvistaa.
Toivon sulle kaikkea ihanaa!