Itselle rumasti puhuvasta äänestä voi päästä eroon

Viime päivinä olen lukenut monia hyviä kirjoituksia itsensä hyväksymisestä, itselle riittämisestä ja siitä, kuinka on ajatellut olevansa jotenkin vääränlainen, muka liian laiha, liian lihava, liian lyhyt, liian pitkä, huono, saamaton tai mitä tahansa. Moni kertoo äänen pääkopassaan sättivän itseään ja nalkuttavan jatkuvasti. Anna Saivosalmen kirjoitus mahastaan ja siitä, miten se sääteli tunteita ja vaikutti mielialoihin, oli mahtava! Itselle rumasti puhuvasta äänestä voi päästä eroon.

Aika surullista, että tekee sitä mitä tahansa, milloinkaan ei sen äänen mielestä tee tai ennen kaikkea ole tarpeeksi. Mutta, hyvät uutiset tulevat tässä: siitä äänestä on mahdollista päästä eroon. En nimittäin tunnista tuota ääntä enää ollenkaan omassa päässäni, mutta olen kyllä ollut sen kanssa tekemisissä aiemmin elämässäni.

Puhun itselleni kauniisti 

Kaukana ovat ne ajat, kun olen ahdistunut vaatekaupan pukukopissa ja puristellut selluliittejäni. Kaukana ovat ne ajat, kun olen lähtenyt lenkille juokse läski juokse -saatesanojen siivittämänä. Ainakin kuvittelen, että se, etten ole soimannut itseäni pitkään aikaan tarkoittaa sitä, että kelpaan itselleni juuri tällaisena kuin olen: välillä vähän epävarmana, välillä sen painoisena, välillä tuon, keskeneräisenä ja kaukana täydellisestä, mutta silti ihan hyvänä tyyppinä.

En osaa tarkalleen sanoa, milloin ajatuskelani muuttui hyväksyväksi ja armolliseksi itseäni kohtaan. En tiedä, mikä oli se hetki, milloin oivalsin, että olen ihminen, joka on inhimillinen, ei koskaan valmis, aina vähän epätäydellinen, mutta sellaista se elämä on. En tiedä, koska se tapahtui, että aloin todella nähdä todellisen itseni sen päässäni jauhavan tarinan sijaan, millainen minun pitäisi olla. Mehän määrittelemme itseämme (ja muitakin) rajallisen tietoisuuden pohjalta. Olemme päättäneet, että jokin asia on jollain tapaa, ja sitten uskomme siihen.

Oivalsin, että eivät ne muutkaan ole sen kummempia kuin minä itse, vaikka vaikuttaisivat täydellisemmiltä, olisivat erilaisia tai eri muotoisia. Ja ovathan ne, sillä jokainen meistä on yksilö, jolla on juuri ne omat arpensa, myös kirjaimellisesti. Ja se, mikä minun silmissäni näyttää täydelliseltä, ei välttämättä koe asiaa samalla tavalla.

Ulospäin ”hyvä”, sisältä hukassa

Kun ulkoisesti olin enemmän naistenlehtimateriaalia, ja tällä tarkoitan nuorempaa ja 20 kiloa nykyistä hoikempaa, olin itseeni hyvin epätyytyväinen. Vaikka ulospäin täytinkin ehkä jotain omia ja yhteiskunnan vaatimuksia, sisäisesti oli paljon sekavampaa. Stressasin ulkonäöstä paljon enemmän. Olin ahdistunut, kun joku kehon osa oli liian vähän tai joku kehon osa oli liikaa. Silloin myös vertailin itseäni muihin. Nykyään ihailen muita ja inspiroidun heistä, jos ennen fiilikset luisuivat kateuden puolelle.

Katselin hiljattain vanhoja, joidenkin vuosien takaisia kuvia itsestäni. Jälkeenpäin on vaikea käsittää sitä, että olen tuolloin esimerkiksi pitänyt itseäni lihavana, kun kropassa ei ole ollut mitään ylimääräistä. Sitä paitsi hoikkuus ei ole koskaan tuonut omalla kohdallani mitään suurta palkintoa, ei yhtään enempää iloa tai onnellisuutta elämään, oikeastaan enemmänkin päinvastoin. Olen toki kuvitellut niin, mutta nykyään en kuulu enää sit kun mä laihdun 10 kiloa niin elämä on ihanaa -klaaniin.

Tiedostan silti nykyisen painoni ja esimerkiksi liian rasvan terveysriskit, ja olen keskellä elämänmuutosta ja matkalla kohti loppuelämäni painoa. Mutta se ei toden totta kulje itseinhon, itseni ruoskimisen tai raivokkaan kontrollin ja kieltämisen kautta. Enemmänkin olen pallotellut erilaisia vaihtoehtoja mielessäni ja valinnut niistä sitten tähän hetkeen itselleni parhaiten sopivia. Ennen kaikkea haluan voida hyvin, mutta en halua saavuttaa hyvää vointia hinnalla millä hyvänsä. Sitä paitsi en usko siihen, että negatiiviset tavat tehdä ja olla ovat kestäviä tai ylipäänsä johda mihinkään myönteiseen.

Miten tähän on tultu?

Uskon, että sillä, että olen tutustunut itseeni, tunteisiini ja toimintatapoihini on iso merkitys. Jos vain mennä porskuttaa, eikä edes tiedä kuka oikein on, miten voi itseäänkään rakastaa? Tämänkään suhteen ilmaisia lounaita ei ole. Ei pysty vain päättämään, että nyt alan pitää itsestäni, uskon, että jos se on pulmallista, siihen pitää opetella. Tai ehkä pitää paremminkin opetella pois siitä, että soimaa itseään, nalkuttaa, vaatii liikoja ja yrittää kontrolloida elämäänsä, mikä on mahdotonta. Ensimmäinen asia on sen tunnistaminen, kuinka itse toimii. Koska jos ei ymmärrä omia toimintatapojaan, miten voisi koskaan muuttaa mitään?

Ulkonäkö on itselleni toki yhä tärkeä asia, mutta se ei ole asia, joka pyörii mielessäni jatkuvasti. Tykkään kivoista vaatteista, tykkään meikata, haluan huolehtia itsestäni parhaani ja kunkin elämäntilanteen mukaan. Urheilen paljon ja näytän mielelläni sporttiselta. Mutta ehkä suurin ero on siinä, että nykyään teen noita asioita itseni takia ja itseäni varten, en muita ihmisiä miellyttääkseni. Ehkä kaikki tämä sujuu siksi niin hyvin, ettei mikään niistä ole pakkomielle itselleni, enkä suorita toisten ihmisten takia, että olisin jotenkin hyväksytympi. Minun ei tarvitse näyttää joltain, riittää, että näytän itseltäni. Kun lakkasin treenaamasta puhtaasti ulkonäön vuoksi, on liikuntamotivaatiokin ihan eri luokkaa. Sporttinen ulkonäkö on bonusta, mutta ei enää mikään itsetarkoitus eikä hyvän itsetunnon lähde laisinkaan.

Ehkä sekin on valintaa, että on tyytyväinen itsensä kanssa joka hetki niillä eväillä, jotka sillä hetkellä omistaa, sen näköisenä kuin on. Uskon kuitenkin, että se tyytyväisyys johtaa myös parempiin muutoksiin kuin koskaan voi tyytymättömyydestä kummuta.

Tämä tuli suoraan sydämestäni, ihanaa perjantaita! Muista, we rock!