Kaikkea voi tehdä, mutta ei samaan aikaan
Tajusin vasta nyt, että miksi viime kuukaudet ovat olleet vähän ankeat ja ilo oli kadonnut. No huh, tulipa taas tehtyä vaikka mitä viime syksyn ja alkutalven aikana, vähempikin olisi riittänyt. Kirjoitin Uuteen nousuun -kirjan, kävin päivätöissä, treenasin paljon, hoidin perheen, blogin ja sivutyöt, kuten spinningtunnit ja luennot. Mutta nyt ilo on takaisin ja olen taas yhden oppiläksyn viisaampi, vaikka tämä kuvio näyttää itselläni menevän niin, että kerran suorittaja, aina vähän suorittaja, vaikkei enää siitä pahimmasta päästä. Mutta itseni loppuunpolttamisen rajan yli sentään en ole rysäyttänyt kymmeneen vuoteen, mutta jatkossa täytyy kyllä olla tarkempana, että tilanteen huomaa jo sen aikana ja pystyy jarruttamaan, eikä vasta sen jälkeen, kuten tälläkin kertaa. Eikä tämä tosiaankaan ole ainoa kerta.
Osaksi myös luonnetta
Toki tämä paljon tekeminen on minulle myös luonteenpiirre, ja siitä lähtien, kun 11-vuotiaana aloin tehdä oikeita töitä, olen ollut tällainen. Jo ennen tuota maagista 11 vuoden rajapyykkiä olin jakanut mainoksia, mutta 11-vuotiaana aloitin satunnaiset viikonloppu- ja kesätyöt helsinkiläisessä hotellissa kerroshoitajana. Hahaha jälkikäteen todella hassua, mutta näin oli ja tykkäsin työn tekemisestä ja rahan ansaitsemisesta ihan älyttömästi. Jenkkimummelit ihmettelivät, että onpa nuoren näköisiä siivoojia, kun työskentelin työparini, kaksi vuotta vanhemman kaverini kanssa. Valehtelimme turisteille, että olemme 15.
Nykyään myös järkeä mukana
Sentään olen oppinut antamaan itselleni armoa sen verran, ja kuuntelin myös järkeäni, että peruin yhden ison ja itselleni merkittävän jutun, joka olisi ollut ensi viikolla. En vain pystynyt venymään enää mistään päästä, jotta olisin ehtinyt valmistautua siihen riittävästi ja jotta siihen olisi kannattanut osallistua. Mutta nyt on näin ja sitten taas toisin, ja uusia mahdollisuuksia onneksi tulee. Tällä kertaa ymmärsin siis ajoissa sen, että kaikkea voi tehdä, mutta ei samalla kerralla. Enää en ihmettele ollenkaan, miksi sairastuin flunssaankin. Olisi ollut aika ihme, jos en olisi sairastanut ja täytyy olla kiitollinen siitä, että sain vain flunssan, enkä jotain vakavampaa tuolla syksyn puuhastelukuormalla.
Kukkuu, eilen Nivean aurinkorasvainfossa huomasin, että ilo on taas täällä.
Stoppi paahtamiselle
Olen jo monta päivää miettinyt sitä, että nyt on se hetki, kun alan taas priorisoida omaa hyvinvointiani enkä repeä enää joka suuntaan. Kuten Timothy Ferriskin sanoo, jokainen saamamme meili ja muu viesti on yksi lisäsarake meidän to do -listaamme. Ehkä kaikkeen ei tarvitse aina reagoida tai sitten voi vastata lyhyesti, mutta ystävällisesti.
Vaikka joulun jälkeen jo himmasin treenejä enkä todellakaan nipistänyt unesta, stressitasot olivat sen verran korkealla, että nukuin koko tammikuun todella huonosti. Kun pahin hässäkkä hellitti ja flunssa tuli, aloin taas nukkua yhtä hyvin kuin itselleni nykyään viimeiset pari vuotta on ollut tavallista. Pikkuhiljaa alan päästä myös treenien pariin, ja vaikka rakennan treenisuunnitelman jatkossa pidemmälle kuin viikoksi, niissäkin aion kuunnella enemmän itseäni ja toteuttaa niitä juuri sen muun arjen lomassa. Ei ole mitään järkeä paahtaa täysillä treeneissä silloin, kun ”muussa” elämässä on paahdettava täysillä. Pakko myös sanoa, ettei tuo tietoinen täysillä paahtaminen myöskään yhtään houkuta missään elämässä, vaan onnellisempi ja iloisempi olen nykyään silloin, kun arki on chillimpää.
Silti voin sanoa, että olen kiitollinen viimeisestä reilusta 8 kuukaudesta. Se on opettanut minulle sen, mitä en arkeeni enää haluakaan. Vähempi on enemmän, kun vain keskittää ajatuksensa ja energiansa niihin asioihin, jotka todella tuovat iloa. Ja tosiaan, kaikkea voi tehdä, mutta ei samaan aikaan.
Ihanaa torstaita!
Jenny
Saaga
Niin oikein Jenny! ❤️
Jotenkin tätä on ollut laajemminkin ilmoilla juuri nyt, myös itsellä. Oli piiitkä putki liikaa kaikkea (vaikka kivaa, silti liikaa), ja havahduin yhtäkkiä siihen etten tosiaankaan halua tuhlata elämääni ollakseni vaan kaikkea kaikille (edes itselle), yhtäaikaa. Nyt olen esimerkiksi alkanut pitää puhelinta useammin lentokonetilassa ja lopettanut kaikki turhat sosialisoinnit, joita oli vaivihkaa kertynyt, vaikken ole edes henk.koht tasolla somessakaan enää.
Näillä ja muilla keinoilla olen saanut nipistettyä enemmän aikaa ja energiaa kaikkein tärkeimmälle – meidän omalle erakkoelämälle ja luonnolle, ah 🙂 Myös kuolema on hiljattain muistutellut itsestään siihen malliin, että oma elämä sekä olennaisuudet tuntuu vieläkin arvokkaammalta, jos mahdollista. Joskus oikein huvittaa, miten sitä lipsahtaakin ihan itse omista arvoistaan ja periaatteistaan, ja alkaakin antaa / suorittaa juurikin kaikkea kaikille muille (ja itselle), tai justiinsa yhtäaikaa. Kumma juttu. Ihmisyys ja inhimillisyys kaiketi, tuon sinunkin mainitsemasi luonteenpiirteen lisäksi 🙂
Ihanaa viikonloppua! ❤️
Jenny/Vastaisku ankeudelle
Kiitos Saaga kommentista, kiva kuulla susta! <3
Joo, kun se on itselläkin just toi, että vaikka se kaikki on kivaa, niin liika kivaa on liikaa myös ja se uuvuttaa ihan samalla tavalla. Sitä ei ehkä välttämättä vain huomaa niin helposti kuin jos tekisi jotain vähemmän kivoja asioita. Oon kans miettinyt tuota kaikkea kaikille asiaa, kun joka suuntaan ei ihminen vain voi revetä. Mulla on vähän tekemistä järjestelmällisyyden kanssa ja lisäks haluan karsia myös turhaa somessa roikkumista. Ihan riittävästi olen koneella työpäivien aikana. Toki tiedän, että ilman somea ei vaikka mun kirjaa olis ostettu varmaankaan puoliakaan siitä, mitä nyt. Eli siinäkin on puolensa toki, kuten kaikissa muissakin jutuissa.
Oon niin samaa mieltä ja noita muistutuksia on ollut omassakin ystäväpiirissä riittävästi. Milloin vain voi tapahtua mitä tahansa ja olisi surullista, jos ei olisi elänyt elämää itselleen.
Ihanaa viikonloppua, valoa ja rakkautta <3
Pilvi
Olen yrittänyt jättää blogiisi jo kaksi kertaa kommentin, mutta viestit ovat kai kadonneet jonnekin. Turhauttavaa! Nyt taitaa viesti vaan lyhentyä, kun kokeilen kolmannen kerran, eri selaimella.
Sain kirjasi loppuun ja oli mahtava lukea samansuuntaisista muutoksista ja ajatusmaailmasta. Olen nyt tehnyt elämäntapamuutosta kolme vuotta ja kehittänyt yhtä asiaa kerrallaan: uni, ravinto, stressi. Ihan mahtava oli siksi lukea kokemuksestasi! Paljon tsemppiä ja iloa elämääsi, olet loistava esikuva! Ja kevyitä askelia juoksureiteille!
Paljon tekeminen on kai persoonakysymys. Joskus kun on itsekin ajanut ”päin seinää” liiallisten töiden kanssa, on sen jälkeen oppinut tunnistamaan voimansa vähän paremmin. Mutta aika usein käyn yhä siellä rajoilla ;). terveisin, Pilvi
Jenny/Vastaisku ankeudelle
Moi Pilvi!
Kyllä sun kommentit on tulleet perille ja vastasinkin sulle jo, käy kurkkaamassa! (yksi kommentti oli tuolla stressipostauksessa.) Kiitos niistä!
Siinä kestää vain hetki, että kommentti tulee näkyviin, kun mun pitää ensin hyväksyä se ja en joka päivä muista käydä katsomassa, onko joku kommentoinut 🙂
Oon niin samaa mieltä, että paljon tekeminen on persoonakysymys… Ja myös ne päin seinää -kokemukset opettavat, mutta kumman usein sitä tulee hipaistua sitä rajaa silti niistä kokemuksista huolimatta.
Mutta kyllä sitä myös oppii kuuntelemaan itseä tarkemmin ja on jotenkin intuitiivisempi.
Ihanaa, että luit mun kirjan, iso kiitos siitä! Ja kuulostaa niin hyvältä sun tilanne nyt. Uni on just se yks tärkeimmistä, ja sen huonontuminen myös itselleni kertoo, milloin on menty liian lujaa.
Ihanaa viikkoa!