Miltä susta tuntuu?

Olen viime aikoina haastatellut useampia pikku lasten vanhempia, ja tuntuu, että monilla erityisesti vauva-aika koettelee: Rahaa on vähän, vanhempien yhteistä aikaa on vähän, jos itse käy töissä, aikaa vauvan kanssa on vähän. Ja jos lapsi on tarhassa, aina tulee jokin asiantuntija, joka syyllistää siitä, ettei hoida lastaan itse kotona. Sitä voi tuntea olevansa jotenkin väärässä paikassa väärään aikaan. Tai sitten kun luppoaikaa on, sitä on niin väsynyt, ettei kykene mihinkään ylimääräiseen, mutta pyykit, tiskit, siivoaminen ja ruoanlaitto eivät hoidu itsestään. Ja on pakko pyykätä, siivota, tiskata, sillä sekaisessa kämpässä oleminen stressaa entisestään. Ymmärrän isien ja äitien huolta, sillä toisinaan pystyn itse samaistumaan tuollaiseen tilanteeseen. En pidä sanasta ruuhkavuodet, mutta sitä nämä taitavat olla.

Erityisesti huonosti nukkuneena tilanne voi tuntua katastrofaalisen kammottavalta. Eräs tässä totesi, että ”Sateessa vaunujen lykkiminen valvotun yön jälkeen sai olon tuntumaan siltä kuin arki olisi maanpäällistä harmaata helvettiä.”

Kommentti tuli niin sydämestä, ihmiseltä, jonka tiedän rakastavan lastaan yli kaiken. Ja tyypiltä, joka on positiivinen ja elämäniloinen lähes 24/7. Joskus vain tuntuu tuolta, sitä ei ainakaan kannata hävetä. Omat huolenaiheet, murheet ja ongelmat ovat ihan yhtä tärkeitä kuin nälänhätä tai pankkikriisi. Vaikka yritinkin lohduttaa häntä, hihittelimme sitten yhdessä tuolle lausahdukselle. Vaikutti siltä, että ystäväni koki olonsa helpottuneeksi, kun oli saanut jakaa asiansa kanssani.

Rehellisyys ja välittömyys tekevät sinut haavoittuvaksi. Ole rehellinen siitä huolimatta. 

Onneksi lapset antavat myös hyvin paljon. Ja arki tai siis elämä ylipäänsä on joskus harmaata maanpäällistä helvettiä, oli sitten lapsia tai ei. Välillä voi oikeasti tuntua siltä, että elämä on vastoinkäymisestä toiseen ajelehtimista. Silti ei auta, pakko on jaksaa. On mielestäni aivan normaalia, että silloin kun on rämpinyt läpi suuresta määrästä vastoinkäymisiä, voi alkaa usko loppua, että helpottaako tämä ikinä.

Kyllä helpottaa. Empiiristä tutkimustietoa.

Vaikka annat maailmalle parhaasi, se voi lyödä sinua kasvoihin. Anna parhaasi siitä huolimatta. 

Se ei tee kenestäkään huonoa vanhempaa eikä ihmistä, jos jonain päivänä tuntuu siltä, että nyt ei suju. Se ei satuta ketään, jos ajattelee, että ei tämä ole sitä, mitä mä tilasin. Ei tällaista arkea minulle, tässäkö tää oli, elämä.

Paitsi puhua, melkeinpä tärkeämpää on mielestäni myös istua alas miettimään, miksi minusta tuntuu tältä ja miltä minusta nyt edes juuri nyt tuntuu. Itsekin aina vain harjoittelen noita omien fiilisten tuntemisia: Usein kun sorrun siihen, että epämukavassa tilanteessa säntään ensimmäisenä soittamaan jollekin ystävälleni ja vuodattamaan hänelle kaiken, ennen kuin olen edes ehtinyt hengähtää ja tunnustella fiiliksiäni. Hätäisenä tulee myös tehtyä vääriä johtopäätöksiä, jolloin koko tilanne voi saada isommat mittasuhteet kuin silloin, kun olisi hetkeksi tarttunut tunteeseen ja hengitellyt.

Tärkeää on myös antaa anteeksi. Antaa anteeksi itselle, ja antaa anteeksi toiselle.

Ja kaikesta huolimatta sanoa kiitos kaikelle menneelle. Ja sanoa kyllä kaikelle tulevalle.

Kunnollinen aamukahvi saa maailman näyttämään paremmalta paikalta valvotun yön jälkeen.