Parantaako yhteinen harrastus parisuhdetta?

Voi kun kiva, että teillä on tollanen yhteinen juoksuharrastus, kuulen usein. Vaikka tykkäänkin tosi paljon juosta pienellä tai isolla porukalla, niin aina se juokseminen oman aviomiehen kanssa ei olekaan pelkkää hattaraa, popkornia ja rakkauden ilotulitusta. Mutta pelastaako yhteinen harrastus parisuhteen tai parantaako se sitä?

Hm, sanoisin, että riippuu päivästä!

Vappupäivänä lähdimme jo perinteeksi muodostuneelle vappulenkillemme yhdessä mösjöön kanssa. Mösjöö ampaisi matkaan sellaista vauhtia, että meinasi tämä rouva jäädä kyydistä. Vaikka en aina jaksa lämmitellä ennen lenkkiä, niin tykkään lähteä liikkeelle usein rauhallisemmin ja herätellä kroppaa. Juoksijoina olemme erilaisia. Puolisoni on minua paljon nopeampi eikä ole niin kovin innokas lämmittelemään tai jäähdyttelemään. Oma kroppani sen sijaan alkaa olla lämmin vasta 7-8 kilometrin kohdalla ja vasta sen jälkeen voin halutessani alkaa kiihdytellä vauhtia. Vappupäivänä menivät kehoni pasmat sekaisin nopeasta startista ja jo kahden kilometrin kohdalla huomasin olevani räpättävä ämmä, joka marmatti, että liian kovaa mennään, pitää hidastaa, tätä tempoa en jaksa juosta koko lenkkiä, tämä on ihan perseestä.

Tässä taas sulassa sovussa, 13 kilsaa takana.

Varsinainen vapputunnelma siis.

No, mösjöö siinä sitten alkoi hyväntahtoisesti naurattaa meikäläistä ja esitti vieressäni pikakävelyä. Mieleen palasivat neljän vuoden takaiset lenkit, kun hän juoksi jyrkässä mäessä vierelläni takaperin, koska oli sen verran nopeampi eikä jaksanut juosta paikallaan. Kun alan nauraa, en voi juosta. Siinä vaiheessa taisin jo ensimmäisen kerran ehdottaa, että juostaanko suunniteltu 13 kilometrin lenkki sittenkin omia tahteja. Mösjöö kieltäytyi, ja esitti varsin hyvän syyn. Heinäkuussa, kun osallistumme 75 kilometrin mittaiseen Stockholm Multi Island Runiin, saamme juosta siellä yhdessä. Juoksemme siellä tiiminä, ja samaa vauhtia alusta loppuun saakka, koska toista ei saa jättää. Eli kumpikin joutuu tulemaan toista vastaan: mösjöön pitää opetella hidastamaan ja itseni lisäämään hieman tempoa. Saamme tehdä kompromissejä siis. Mutta sitähän se rakkaus ja parisuhde on: vastaantulemista, joustoa ja ratkaisuja, jotka palvelevat kumpaakin osapuolta.

No, löysimme sitten vappupäivän lenkilläkin lopulta selvät sävelet ja yhteisen vauhdin, jonka pystyimme pitämään loppuun asti. Olin tyytyväinen siitä, että saavuimme kotiin sovussa ja yhtä matkaa. Siinä vaiheessa myös huomasin, että kas, minä olin taas se, joka oli heti luovuttamassa. Mösjöö sen sijaan jaksoi uskoa ja tsempata, että saamme juostua samassa tahdissa. Niinhän se oli suhteemme alussakin. Ei ollut helppoa pykätä pystyyn samantien uusperhettä, kun kahden tyttären totaaliyksinhuoltajana ei oikein ollut aikaa treffailla. Täytyy sanoa, että jos emme olisi tunteneet toisiamme jo ennestään kaveripohjalta reilua 10 vuotta, niin koko homma olisi varmasti kosahtanut kiville ennen kuin ehti alkaakaan. Ja olisi kosahtanut myös ilman mösjöön pitkiä hermoja ja uskoa siihen, että kyllä kannattaa yrittää ja tarpoa läpi ei niin helpon alun.

Vaikka olenkin nykyään lauhkea kuin lammas, huomaan, että itselläni on siinä vielä harjoittelun paikka, että sanoitan tunteitani vähän paremmin enkä ole heittämässä hanskoja tiskiin, oli kyse sitten yhteisestä juoksulenkistä tai jostain parisuhteen pikku karikosta. Olen  myös huono pyytämään ensimmäisenä anteeksi ja tulemaan vastaan, ja jos toinen ei sitä tekisi, saattaisin itse murjottaa helposti vaikka päivän tai pari. Tai ainakin ennen oli niin, voi olla, etten enää pystyisi siihen. Silti harjoittelua tämä homma vielä vaatii, siis tulla toista vastaan puolitiehen.

Rehellisesti sanottuna, en kyllä muista, että milloin olisimme viimeksi nahistelleet samalla tavalla kuin vappupäivän juoksulenkillä. Arki on niin tasaista ja toisaalta täyteläistä ja runsasta, ettei siitä halua heittää hukkaan minuuttiakaan riitelyyn tai eripuraan.

No mutta pelastaako yhteinen harrastus parisuhteen tai parantaako se sitä?

Vaikka aina ne lenkit eivät suju toivotulla tavalla, sanoisin silti, että yhteinen juoksuharrastus on tehnyt meille pelkkää hyvää. Oikeasti oli mahtavaa, että sain esimerkiksi kokea ensimmäisen maratonini juuri mösjöön kanssa, vaikka emme yhtä matkaa Tukholmassa viime kesänä juosseetkaan. Ja talvella, kun juoksimme pitkiksiä sisäradalla, oli hauska törmätä aina silloin tällöin, vaikka silloinkin kipitimme eri tahtia.

En sano, että yhteinen harrastus pelastaa parisuhteen, mutta harrastuksen kautta voi peilata omia tapoja olla myös muuten siinä samaisessa parisuhteessa. Itselleni kirkastui vappupäivänä se, että pitää muistaa joustaa taas enemmän, pitää pitää mielessä se, että vaikka olemme erilaisia, niin silti meillä on se yhteinen tavoite ja maali, olemme joukkue, samaa tiimiä ja puhallamme yhteen hiileen.

Niin yhdessä juostessa kuin ihan arjessakin.

Iloa viikonloppuun,

Jenny

*Instagramissa*