juoksu

Parantaako yhteinen harrastus parisuhdetta?

Voi kun kiva, että teillä on tollanen yhteinen juoksuharrastus, kuulen usein. Vaikka tykkäänkin tosi paljon juosta pienellä tai isolla porukalla, niin aina se juokseminen oman aviomiehen kanssa ei olekaan pelkkää hattaraa, popkornia ja rakkauden ilotulitusta. Mutta pelastaako yhteinen harrastus parisuhteen tai parantaako se sitä?

Hm, sanoisin, että riippuu päivästä!

Vappupäivänä lähdimme jo perinteeksi muodostuneelle vappulenkillemme yhdessä mösjöön kanssa. Mösjöö ampaisi matkaan sellaista vauhtia, että meinasi tämä rouva jäädä kyydistä. Vaikka en aina jaksa lämmitellä ennen lenkkiä, niin tykkään lähteä liikkeelle usein rauhallisemmin ja herätellä kroppaa. Juoksijoina olemme erilaisia. Puolisoni on minua paljon nopeampi eikä ole niin kovin innokas lämmittelemään tai jäähdyttelemään. Oma kroppani sen sijaan alkaa olla lämmin vasta 7-8 kilometrin kohdalla ja vasta sen jälkeen voin halutessani alkaa kiihdytellä vauhtia. Vappupäivänä menivät kehoni pasmat sekaisin nopeasta startista ja jo kahden kilometrin kohdalla huomasin olevani räpättävä ämmä, joka marmatti, että liian kovaa mennään, pitää hidastaa, tätä tempoa en jaksa juosta koko lenkkiä, tämä on ihan perseestä.

Tässä taas sulassa sovussa, 13 kilsaa takana.

Varsinainen vapputunnelma siis.

No, mösjöö siinä sitten alkoi hyväntahtoisesti naurattaa meikäläistä ja esitti vieressäni pikakävelyä. Mieleen palasivat neljän vuoden takaiset lenkit, kun hän juoksi jyrkässä mäessä vierelläni takaperin, koska oli sen verran nopeampi eikä jaksanut juosta paikallaan. Kun alan nauraa, en voi juosta. Siinä vaiheessa taisin jo ensimmäisen kerran ehdottaa, että juostaanko suunniteltu 13 kilometrin lenkki sittenkin omia tahteja. Mösjöö kieltäytyi, ja esitti varsin hyvän syyn. Heinäkuussa, kun osallistumme 75 kilometrin mittaiseen Stockholm Multi Island Runiin, saamme juosta siellä yhdessä. Juoksemme siellä tiiminä, ja samaa vauhtia alusta loppuun saakka, koska toista ei saa jättää. Eli kumpikin joutuu tulemaan toista vastaan: mösjöön pitää opetella hidastamaan ja itseni lisäämään hieman tempoa. Saamme tehdä kompromissejä siis. Mutta sitähän se rakkaus ja parisuhde on: vastaantulemista, joustoa ja ratkaisuja, jotka palvelevat kumpaakin osapuolta.

No, löysimme sitten vappupäivän lenkilläkin lopulta selvät sävelet ja yhteisen vauhdin, jonka pystyimme pitämään loppuun asti. Olin tyytyväinen siitä, että saavuimme kotiin sovussa ja yhtä matkaa. Siinä vaiheessa myös huomasin, että kas, minä olin taas se, joka oli heti luovuttamassa. Mösjöö sen sijaan jaksoi uskoa ja tsempata, että saamme juostua samassa tahdissa. Niinhän se oli suhteemme alussakin. Ei ollut helppoa pykätä pystyyn samantien uusperhettä, kun kahden tyttären totaaliyksinhuoltajana ei oikein ollut aikaa treffailla. Täytyy sanoa, että jos emme olisi tunteneet toisiamme jo ennestään kaveripohjalta reilua 10 vuotta, niin koko homma olisi varmasti kosahtanut kiville ennen kuin ehti alkaakaan. Ja olisi kosahtanut myös ilman mösjöön pitkiä hermoja ja uskoa siihen, että kyllä kannattaa yrittää ja tarpoa läpi ei niin helpon alun.

Vaikka olenkin nykyään lauhkea kuin lammas, huomaan, että itselläni on siinä vielä harjoittelun paikka, että sanoitan tunteitani vähän paremmin enkä ole heittämässä hanskoja tiskiin, oli kyse sitten yhteisestä juoksulenkistä tai jostain parisuhteen pikku karikosta. Olen  myös huono pyytämään ensimmäisenä anteeksi ja tulemaan vastaan, ja jos toinen ei sitä tekisi, saattaisin itse murjottaa helposti vaikka päivän tai pari. Tai ainakin ennen oli niin, voi olla, etten enää pystyisi siihen. Silti harjoittelua tämä homma vielä vaatii, siis tulla toista vastaan puolitiehen.

Rehellisesti sanottuna, en kyllä muista, että milloin olisimme viimeksi nahistelleet samalla tavalla kuin vappupäivän juoksulenkillä. Arki on niin tasaista ja toisaalta täyteläistä ja runsasta, ettei siitä halua heittää hukkaan minuuttiakaan riitelyyn tai eripuraan.

No mutta pelastaako yhteinen harrastus parisuhteen tai parantaako se sitä?

Vaikka aina ne lenkit eivät suju toivotulla tavalla, sanoisin silti, että yhteinen juoksuharrastus on tehnyt meille pelkkää hyvää. Oikeasti oli mahtavaa, että sain esimerkiksi kokea ensimmäisen maratonini juuri mösjöön kanssa, vaikka emme yhtä matkaa Tukholmassa viime kesänä juosseetkaan. Ja talvella, kun juoksimme pitkiksiä sisäradalla, oli hauska törmätä aina silloin tällöin, vaikka silloinkin kipitimme eri tahtia.

En sano, että yhteinen harrastus pelastaa parisuhteen, mutta harrastuksen kautta voi peilata omia tapoja olla myös muuten siinä samaisessa parisuhteessa. Itselleni kirkastui vappupäivänä se, että pitää muistaa joustaa taas enemmän, pitää pitää mielessä se, että vaikka olemme erilaisia, niin silti meillä on se yhteinen tavoite ja maali, olemme joukkue, samaa tiimiä ja puhallamme yhteen hiileen.

Niin yhdessä juostessa kuin ihan arjessakin.

Iloa viikonloppuun,

Jenny

*Instagramissa*

10 thoughts on “Parantaako yhteinen harrastus parisuhdetta?

  1. Oon tässä tän kevään aikana todennut ainakin olevani ihminen kelle sopii yhteiset harrastukset. Käydään yhdessä just ulkoilemassa ja potkimassa palloa. Ihan ylihauskaa! Juoksemaan en kyllä miehen kanssa lähtisi, en kestä painetta pystyä juoksemaan yhtä lujaa jne, mutta kävelylenkit metiköissä toimii hyvin.

    Tää on myös eka kerta, kun mä elän ihmisen kans, joka harrastaa liikuntaa mun kans enkä voisi enää kuvitella mitään muuta. Osaan mä yksinkin mennä ja tehdä, mutta kyllä se minusta silti tekee myös parisuhteelle hyvää touhuta yhdessä.

    1. Kiitos Mari kommentistasi!
      Pallon potkiminen kuulostaa hauskalta! Me varmaan tänä kesänä aletaan pelailla korista kuopuksen kanssa yhdessä ulkosalla. Kävelylenkit toimii meillä kans ja juokseminenkin välillä, mutta kuten esimerkistä kuului, ei aina :D
      Mun puoliso alkoi harrastaa liikuntaa vähän niin kuin minun mukana, sitä ennen oli laulanut ja soitellut rumpuja. Kannustin toki lenkille ja liikkumaan, mutta vuosia jo se on ollut hänelle tapa.
      Onhan se hauskaa tehdä yhdessä muitakin asioita kuin vain käydä esim. ruokakaupassa :)
      Iloista viikon alkua sulle!

  2. Meillä menee myös noin,että mieheni juoksee kovemmin ja joutuu hidastelemaan itse minun takiani. Hän onkin vuosien varrella oppinut, että minun kanssani hän pystyy tekemään pitkiä lenkkejä matalilla sykkeillä kun muuten paahtaisi yksinään menemään täysillä. Pallas-Hetta kisa ( 55 km) juostiin alusta loppuun asti yhdessä. Mieheni juoksee alamäetkin niin lujaa, että en pysy millään vauhdissa mukana mutta kiltisti hän sitten odotti aina alhaalla josta lähdettiin taas kipuamaan yhdessä ylös.

    Olen myös se joka eka on luovuttamassa ja valittaa kaikesta. :D Onneksi mieheni jaksaa tsempata eikä anna luovuttaa!

    1. Kiitos Susanna kommentista!
      Just tota mäkin olen käyttänyt kannustimena, että täytyy tehdä eritehoisia lenkkejä ja mun kanssa saa hyvää pk-treeniä. Mies vain tekee sitä crossarilla muutenkin niin paljon, että haluaa sitten revitellä juostessa.
      Oi toi Pallas-Hetta kuulostaa ihanalta! Ehkä mekin selvitään tuosta Smiristä :)
      Hih, tunnistan niin itseni tuosta luovuttamisesta… onkohan se vain sitten enemmän tyypillistä naisille.
      Mahtavaa alkanutta viikkoa sulle!

  3. Oli kiva lukea tästä, vaikka me ei mieheni kanssa yhdessä juostakaan. Mulla olis postautoiveena kuulla lisää polkujuoksusta. Miten kova maantiekunto pitää olla, että metsässä juostessa pärjää? Tai siis voihan siellä toki kävellä, mutta jos haluaa kokea sen vauhdin hurman. Eli miten paljon rankempana pidät polkujuoksua ja mitä aloittelijan tulis ottaa huomioon?

    1. Joo! Polkujuoksupostaus on tulossa, jos ei tällä viikolla, niin seuraavalla, kiitos toiveesta ja kommentista.
      Mä olen päässyt polkujuoksemaan nyt yhden konkarin kanssa, opin koko ajan ihan hurjasti lisää siitä. Mä sanoisin, että metsään vain, aina voi hidastaa tahtia ja metsässä se on ihan eri kuin esim. asvaltilla tai hiekkatiellä.
      Kyllä se selkeästi erityisesti mäkisessä maastossa on rankempaa varsinkin, kun kokemus on vielä vähäistä, mutta samalla tosi hauskaa ja vaatii keskittymistä eli kyllä arjen murheet katoavat.
      Mutta mä palaan pian asiaan!
      Kivaa viikkoa :)

  4. Juoksusta en osaa sanoa. Muistelen golfajoilta, että olisin tiennyt useammankin pariskunnan, joista molemmat suhtautuivat todella suurella intohimolla pelaamiseen ja lajiin, mutta yhdessä pelaamisesta ei tullut mitään. Juoksussa olen miettinyt tuota nopeuseroa, että se saattaa muodostua esteeksi, jos kumpikaan ei jousta. Mulla itsellä oli alkuun todell suuri kynnys lähteä juoksemaan porukassa, kun pelkäsin, etten pysty vauhdissa. Nykyään porukassa juokseminen on todella mukavaa.

    1. Kiitos Jyri kommentista!
      Hih! Luulis, että golf on sellaista leppoisaa ja rentoa pelaamista, jota just on kiva tehdä jonkun kanssa yhdessä. En ole koskaan golfannut, en siis tiedä, mutta mielikuva on sellainen. Ehkä sitten ei 
      Joo, se on just toi nopeusero. Kun toisen vk voi olla toisen pk.
      Mä tykkään ihan älyttömästi juosta porukalla ja mielelläni juoksen lenkkejä isommalla köörillä tai esim. kaverin kanssa. Just lauantaina kun vedettiin kaverin kanssa pitkis 30 kilsaa niin sovittiin vain lähtövaiheessa tempo 6:30. Lopputulema oli se, että ”maalissa” kello näytti keskivauhdiksi 6:29/kilsa.
      Itse jos vedän yhteislenkkiä niin tykkään sopia vauhdin just etukäteen. Ettei sitten tule yllätyksiä puolin ja toisin.
      Porukasta saa kyllä hurjasti virtaa! Ja kiva höpötellä kaikenlaista, oli kyse sitten tutuista tai tuntemattomista.
      Mukavaa alkanutta viikkoa sulle!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *