Hyvä arki

Paremman itsetunnon palasia valmennuksesta

Tiedätkö sen fiiliksen, kun saa sähköpostin, jossa kysytään mukaan johonkin makeeseen juttuun, saa ylistävän palautteen tai joku soittaa, että kiinnostaisiko jokin työkeikka, josta oot haaveillut iät ja ajat. Ensin oot että jee, mutta samalla sekunnilla alat epäillä, että entä jos viesti tai soitto on tullut väärään osoitteeseen? Että nyt ne ovat varmaan sekoittaneet henkilön, äläpäs iloitse siinä. Tänään hain paremman itsetunnon palasia valmennuksesta.

Vaikka onneksi useimmiten nykyään oma ensireaktio on, että oi kyllä kiitos, ihanaa, ne haluaa mut, niin aika ajoin tipahdan epäilyksen syövereihin minäkin. Vaikka olen jo vuosia tehnyt duunia itsetuntoni ja itseluottamuksen kanssa, jotka ovat olleet aika ajoin aiemmin myös aikalailla murskana. Joskus nimittäin on olo tuntunut tosi lytätyltä ja välillä se fiilis nousee pintaan, vaikka nykyään siihen ei edes ole syytä. Mutta niin ne vain vuosien takaiset tapahtumat joskus kummittelevat ihmismielessä, vaikka ne olisivat vain eräpäivänsä nähneitä taakkoja. Välillä tuleekin olo, että ei taas, ja tuntuu typerältä edes miettiä moisia, sillä elämä on tässä ja nyt. Silti toisinaan vain iskee kokonaisia kausia, kun kokee huonommuutta ja epävarmuutta eikä meinaa millään uskoa, että HEI! Nyt ne on oikeasti kiinnostuneita musta, mun kyvyistä, mun persoonasta ja mun taidoista. Että jos kelle tahansa voi sattua mitä tahansa hyvää, niin voi sullekin, hallojaaaaaa.

Olen syksyn mittaan käynyt muutamia kertoja (henkisesti) valmennettavana, vaikka mitään isompia tavoitteita ei juuri nyt ole kiikarissa, joihin varta vasten olisin kaivannut valmennusta. Mutta kun Susu Toropainen, jonka kanssa olemme tunteneet jumppaohjausten merkeissä varmaan parikymmentä vuotta, kutsui valmennettavakseen, uteliaisuuteni heräsi enkä voinut olla menemättä. Susu on mahtavan lämmin ja jotenkin helposti lähestyttävä persoona, jolle on todella helppo avautua. Hän käyttää valmennuksessaan NLP:tä, josta itselläni on vain hitusen kokemusta. No, valmennettavaksi menin ihan puhtaasta mielenkiinnosta ilman, että olisin stressannut siitä, mistä aion Susulle puhua. Olen elämässäni huomannut sen, että vaikka tuntuu, ettei valmennukselle ole varsinaista tarvetta, aina itsestä pulpahtaa asioita pintaan, joita sitten tulee käsiteltyä. Ja onhan se mahtavaa saada puhua itsestään, tavoitteistaan ja asioistaan ihan luvan kanssa ja huomata, että toinen todella on läsnä ja kuuntelee. Parasta, sanoisin.

Ensimmäisellä kerralla puhuimme enemmänkin työjutuistani, nykyisestä työstäni, tarpeestani kirjoittaa ja blogistani. Ja sitten yllätyksenä itsellekin pintaan pulpahti asia, josta aika ajoin vieläkin  koen katkeruutta, vaikka olen asiaa pyöritellyt päässäni ja purkanut sitä terapeutillekin aikanaan. No, ensimmäisen valmennuskerran jälkeen menneisyys näytti kuitenkin hyvin vaaleanpunaiselta, siis kirjaimellisesti! Maailma ei ole aina reilu paikka, mutta onneksi on työkaluja käsitellä ja hyväksyä erilaisia asioita, vaikkei niihin koskaan saakaan vastausta, että miksi. Silloin voi kyllä myös todeta, että well honey, no miksipä ei, ja muistaa, ettei kukaan meistä säästy vääryyksiltä, suruilta ja paskamaisilta tapahtumilta.

Tänään aamulla kun säntäsin mestoille loskakelissä sen jälkeen, kun ratikka oli ensin ollut myöhässä ja lopulta koko aamu kulki vartin viiveellä, jo pelkkä Susun näkeminen rauhoitti ja sai ylikierrokseni laantumaan. Toiset ihmiset vain ovat rauhoittavampia sieluja kuin toiset! Sanoinkin Susulle taas, että aamu oli ollut sen verran härdelli, että kun puolijuoksulla määränpäähän matkatessani mietin, mistä puhuisin, ei päähäni tullut yhtään ajatusta! Siinä sitten aloittelimme valmennusta ja tulin maininneeksi, että ohhoh kun sitä välillä on niin vaikea uskoa itseensä ja herttileijaa miten sitä kokeekin aika ajoin huonommuutta niin monessa asiassa, oli valmennuksen aihekin jo selvillä ilman mitään ponnisteluja. Sitten ei muuta kuin työstämään itsensä arvostamista.

Susun huomassa on leppoisaa työstää asioita.

Itsekin toimin valmentajana vaikka nyt ne hommat ovat semijäähyllä, mutta aina haluan korostaa sitä, ettei valmentajan tehtävä ole  ratkoa asioita asiakkaansa puolesta eikä tarjoilla valmiita vastauksia. Itse koen, että valmentaja on kuin kanava, jonka kautta itse tekee oivalluksia, joista osa pulpahtaa alitajunnasta. Olen itsekin valmentaessani käyttänyt harjoituksia, joissa liikutaan harjoituksen aikana. Samaa pääsin tekemään tänäänkin, vaikka nyt kyseessä ei ollutkaan tutut polku- tai tuoliharjoitus, vaan sain askeltaa vapaammin. Vaikka välillä oli vaikea päästä tunnelmaan, ja jossain vaiheessa ärsyttikin, että miksi mä nyt kaivelen täällä näitä vanhoja juttuja, niin kyllä sieltä alitajunnasta kaikenlaista pirskahteli esiin ja jälkikäteen olo tuntui keveältä ja jopa poreilevalta. Jos alussa oli pulmana itsensä riittävä arvostaminen niin valmennuksen lopussa fiilis oli lopulta se, että pystyn mihin vain ja oon voittaja. Että maailma on hyvä ja se on mulle avoin ja antelias, kun mä vain ymmärrän, että myös minä saan ottaa vastaan. Sekin oli aika helpottavaa huomata taas, että kaikesta huolimatta tai ehkä juuri siksi en silti toivo pahaa kellekään. Kun ei se katkeruus kanna mihinkään. Aika kultaa muistot toimii toisinkin päin.

Jostain podcastista muuten kuuntelin, olisiko ollut Marie Forleon, että itseä kannattaa kehua kolmannessa persoonassa. Olen ihan liian vähiin unohtanut viime aikojen kiirehässäkässä itseni arvostamisen ja tsemppaamisen, joten yritän nyt pitää sen mielessä, että aloitan aamuni peilikuvalleni hymyilemällä ja toteamalla, että kuules Jemppa, sä oot mahtava just tollasena ja sitä paitsi oot aika kova tyyppi, mieti, mistä paskaläjistä säkin oot elämässäs kaivautunut esille! Saa vapaasti lainata.

Lisäksi itselle kannattaa myös lähettää mettaa eli hyvinvointia lisääviä ajatuksia meditoidessa.

Suosittelen joka iikalle, kivaa viikonloppua!

Jenny

 

 

4 thoughts on “Paremman itsetunnon palasia valmennuksesta

  1. Hei!
    Pitkästä aikaa taas kommentoin. Luin pari edellistä blogiasi ja täytyy todeta, että molemmat kolahti. Elämäntapamuutos on ajatuksissani vähän väliä, sillä olenhan lohtusyömisellä lihottanut itseäni lähes 10kg. Väsyneenä ei sitten jaksa liikkuakkaan. Nyt olen aloittanut jo säännölliset reippaat kävelyt ulkona ja jo hiukan katson mitä syön. Josko tästä omasta suosta on aika nousta ja löytää elämäntarkoitus, joka kyllä onolemassa, se vain täytyy löytää uudelleen ja hieman erillaisempana kuin aiemmin.
    Tuo toinen blogisi taas uppoaa syihin, joiden on antanut vaikuttaa itseensä. Vaikka olen elämässäni nujerrettu, hyljätty tai mitä tahansa, se ei laske arvoani ihmisenä, vaan arvoni on olemalla minä. ”Ratkaisevaa ei ole se, mitä meille tapahtuu, vaan se miten siihen suhtaudumme” Siis itsetuntoni ei tule ulkoapäin, toki siihen saan rohkaisua, mutta sisimmästänihän se lähtee! Huomisesta alkaen otan tuon peilikuvalleni hymyilyn ja sanompa jotain rohkaisevaa.
    ”Minä olen minä ja hieno tyyppi, sillä Jumala on minut luonut, eikä Häneltä mene mikään sudeksi”, sanoo joku viisas.
    Kiitos Jenny jälleen rohkaisevista kirjoituksistasi! Ja eikun eteenpäin, sano mummo lumessa! Hyvää alkavaa työviikkoa!

    1. Kiitos Tiina, mukava, kun kävit lueskelemassa!
      Juuri noinhan se menee, että tuosta huonosti syömättömyydestä ja liikkumattomuudesta voi tulla kierre, joka ruokkii itse itseään. Mutta niin voi tulla kierre niistä terveellisimmistäkin elämäntavoista! Mahtava, että olet alkanut kävellä ja katsella, mitä syöt, isoja muutoksia ei tarvitse tehdä, mutta viilausta! Enhän itsekään ole kieltänyt itseltäni mitään, mutta toki määrät ovat pienempiä kuin ennen, niin ruoassa kuin herkuissakin.
      Olet ihan oikeassa, minkään ei tarvitsisi laskea omaa ihmisarvoa, mutta niin se mieli vain välillä tarttuu niihin epäolennaisuuksiin ja korvien kuulemiin loukkauksiin. Kirjoitat viisaasti ja kauniisti, kiitos siitä!
      Mahtavaa uutta viikkoa sullekin, kaikkea ihanaa!

  2. Mä olen jo vuosia miettinyt, että olisi ihan hirveän hienoa päästä juttelemaan jonkun ammattilaisen kanssa. Vaikka mulla ei ole mitään traumaattista tai muutenkaan kauheaan vaikeaa menneisyyttä, niin kyllähän 48 vuoteen mahtuu niin paljon, että niitä olisi hauska päästä kaivelemaan jonkun kanssa. Välillä sitä aina havahtuu johonkin omaan toiminta- tai ajatusmalliin, joka ihmetyttää ja herättää ajatuksen ”mistäköhän toikin oikein tuli?”. Näitä olisi tosi mielenkiintoista päästä purkamaan jonkun kanssa!

    Kivaa messuviikonloppua Jenny! Kyllä nyt näyttää siltä, että en pääse huomenna paikalle, mutta ehkä me törmätään joskus jossain muussa yhteydessä; vaikkapa se sun ”valmennusilta”, ihan vaan muistutuksena, vinkvink :)

    1. Kiitos Emma! Kyllä se niin on, että omista asioistakin on välillä tarpeellista jutella ja onneksi monella meistä on kuitenkin ystäviä ja muita läheisiä, joiden kanssa niin voi tehdä. Myös valmentaja on mainio, jos ei halua terapiaan mennä tai tarvetta sellaisella ei ole. Jotkut toki käyvät myös ns. ennaltaehkäisevästi eikä sellaiseen toisaalta mitään traumojakaan tarvita.

      Kirjamessuilla oli eilen hulinaa! Valmennusilta on yhä ajatuksissa ja nyt mulla olisi paikkakin, jota voin vuokrata Valmennustila Valo Kasarmitorilla! Mietin vielä sen toteuttamista, taitaa mennä tammikuun alkupuolelle… pitääpä pian kysellä porukoilta kiinnostusta.

      Ihanaa uutta viikkoa!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *