Suorittajasta arjen nautiskelijaksi

Jos vielä pari vuotta sitten stressasin itseni hermoraunioksi, kun työjutuissa oli seesteisempi kausi, niin nyt olen ottanut elokuun tyynestä jaksosta kaiken irti. Aiemmin en osannut nauttia rauhallisemmasta tahdista ollenkaan, koska ajattelin vain rahaa, jota ei silloin tipu. Muutenkin se, ettei koko ajan paahtanut täysillä, tuntui vaikealta, välillä mahdottomalta.

Tämä nykyinen kepeä rentous ja stressitön suhtautuminen työpäiviini on yllättänyt itsenikin, mutta sekin lienee tämän jatkuvan ajatustyön tulosta. Ei voi treenata vain lihaksia tai liikkuvuutta, pitää treenata myös pääkoppaa. Suorittajasta on sukeutunut arjen nautiskelija.

Päivät täyttyvät monesta

Jotenkin olen irrottanut otteeni stressaamisesta täysin. Siis nyt tuntuu siltä, ensi viikolla voi kuulkaas taas olla ihan toiset aatokset! Mutta olen sallinut itselleni asioita, jotka eivät normipäivätyössä olisi mahdollisia. Olen antanut itselleni luvan keskittyä ajatuksiin ja tunteisiin pohjautuvan erokirjani tekemiseen (jonka aikataulut näemmä venyvät ja paukkuvat, hupsanhei).

Olen ohjannut ryhmäliikuntatunteja enemmän kuin pitkään aikaan.

Olen myös nähnyt ystäviäni lounastreffien merkeissä ilman, että olen potenut huonoa omaatuntoa kallisarvoisen ajan tuhlaamisesta. Tunnen nimittäin itseni melko yksinäiseksi täällä kotitoimistolla pyöriessäni. Kaipaan työyhteisöä, jollaista juuri nyt ei ole. Sitä yksinäisyyttä paikkaan lounastreffeillä, jotka ovat toimineetkin mainiona ensiapuna. Niiden lisäksi puhun kukkasille! Toimii sekin.

Olen myös härskisti tehnyt itse suunnittelemallani työajalla kotitöitä, mistä perhe kiittää. En jaksa istua koneella koko päivää, joten välillä on ihan ookoo ripustella pyykkejä, tyhjentää astianpesukonetta tai siivota vaatekaappia. Ainoa, joka on aiemmin sanonut, ettei se ole ookoo freelancerinkaan työajalla, on sisäinen puheeni, oma mieleni, joka on yrittänyt piiskata minua tekemään kovemmin ja saavuttamaan enemmän, siis työasioissa. Nyt jos se on yrittänyt kommentoida, olen sanonut sille, että suu tukkoon.

Olen nukkunut päiväunia! Huonosti nukkuvan tyypin pelastus. Mutta maksimissaan 20 minuuttia. Minulla on aina kello soimassa.

Mitä työ merkitsee?

Nyt kun töitä on ollut tavallaan vähemmän tai ainakin työtehtävät ovat olleet monipuolisempia, olen kirkkaammin nähnyt työn merkityksen elämässäni. Ja huomannut, että joo, yhä vielä on ihan tosi tosi tärkeää, että saan tehdä sitä, mistä diggailen, mutta siltikään työ ei saa enää koskaan mennä perheen, ihmissuhteiden tai koko elämän edelle.

Työ on itselleni hyvin tärkeää, mutta se ei saa olla kaikki. Jos joskus olin se tyyppi, joka sekoitti lahjakkaasti työn ja vapaa-ajan, en halua tehdä enää ihan samalla tapaa. En halua, että lapseni ovat kasvaneet isoksi sillä aikaa, kun jatkan sen hokemista, että odota, äiti lukee tän yhden meilin vain tai ihan pikku hetki, teen tän yhden jutun valmiiksi…

Toisaalta työn ja vapaan sekoittamatta oleminen on vaikeaa, koska työ on kanssani täällä kotona, kaiken aikaa. Toisaalta se on vaikeaa siksi, että omaa työtäni en oikein voi jättää edes tuohon ikkunan ääressä olevalle työpisteelleni, sillä enhän voi lakata ajattelemasta! Ja ideoita, monenlaisia, pukkaa päähän milloin tahansa. Joskus haluaisin niin paljon olla lakaisukoneen kuljettaja!

Mutta: en kuitenkaan halua olla se tyyppi, joka jättää elämisen eläkepäiviin tai huomaa kymmenen vuoden päästä, ettei tunne lapsiaan ollenkaan, koska työ.

11-vuotiaasta hommissa

Työ on ollut niin pitkän aikaa osa elämääni, että tuskin koskaan osaan lopettaa sen tekemistä. Välillä poden huonoa omatuntoa siitä, ettei työni useimmiten edes tunnu työltä. Toki silloin, kun lähden ohjaamaan päivän neljättä ryhmäliikuntatuntia, en voi sanoa enää liikkuvani liikunnan ilosta, kun reidet painaa tonnin. Tai kun kiireisellä ajanjaksolla kaikki 15 deadlinea pukkaavat päälle samalla viikolla, tuntuu siltä, että olen tehtaan Pirkko, jonka liukuhihnan tahti on liian kova. Mutta pääosin työni on sitä, mitä tekisin muutenkin: kirjoittaisin ja liikkuisin.

Olen ollut jo nuoresta kova tyttö tekemään töitä, siitä kertonee jo sekin, että vuonna 1986, siis 11 vuoden kypsässä iässä, aloitin työnteon siivoamalla hotellihuoneita silloin tällöin viikonloppuisin ja kesäisin. Sen jälkeen elämässäni ei ole oikeastaan ollut hetkeä, jolloin en olisi tehnyt töitä.

Olen ollut myös suorittajatyyppiä ja ihan liikaa takertunut siihen, mitä muut itsestäni ja tekemisistäni ajattelevat. Koska en ole korkeasti koulutettu, olen lunastanut paikkaani esimerkiksi toimittajana tekemisen kautta. Elämässäni on ollut hetkiä, jolloin tekeminen on luisunut suorittamiseksi ja työaddiktioksi. Elämässäni on ollut myös kausia, jolloin työ on ollut turvapaikkani ja pelastajani ja saanut ajatukseni edes hetkeksi irti mielen pyörittämistä huolikeloista, murheista ja kaikista niistä ahdistavista tunteista, joita en tuolloin ole osannut käsitellä.

Luottamus ja usko ovat vaikeita lajeja

Vaikeinta on silti ollut se, että olen uskaltanut alkaa luottaa siihen, että on ihan ookoo, etten koko ajan paina täysillä. Että elämässä saa ja nyt jo uskon, että pitääkin, olla seesteisempiä hetkiä. Ne vaiheet, kun olen suorittanut itseni burn outin partaalle tai ehkä varovasti astahtanutkin jo rajan yli, olen nähnyt vasta pitkän ajan jälkeen siitä hetkestä. Sinne en halua enää koskaan.

Toki olen sitä sorttia, joka innostuu helposti, ja usein kun innostun, ovat jarruni yksinkertaisesti ja kokonaisvaltaisesti ihan kateissa. En sano, että se on huono, mutta näin iän ja itsetuntemuksen karttuessa olen huomannut, etten itse sellaiseen pysty 24/7/365. En edes tahdo.

Mitä sitten haluan sanoa, on se, että nopein tie onnellisuuteen on asioiden hyväksyminen, että näin on nyt ja sitten taas jotain muuta. Oli työtä paljon, vähän tai sopivasti. Pääasia on se, ettei koko ajan halua sitä, mitä ei juuri nyt ole. Ei ole järkeä sanoa ei omalle elämälleen ja olla haluamatta sitä!

Onnellisuuden ei tarvitse olla kiinni ulkoisista asioista tai joistain toisista tekijöistä, vaikka toki keksin monta, jotka elämää saattaisivat helpottaa. Onnellisuus on kiinni omista sisäisistä tuntemuksista ja niistä asenteista ja valinnoista, miten haluan olla ja elää ja mitä saada ja antaa itsestäni ulospäin.

Minä olen nyt antanut itseni keskittyä tähän freelancerin palapeliin. Aion jatkossakin nauttia pitkistä lounaista, astianpesukoneen tyhjentämisestä, kirjoittamisesta ja liikunnan ohjaamisesta. Ne kaikki ovat asioita, jotka kuuluvat arkeeni.

Torstai, toivoa! Millainen rooli työllä on sinun elämässäsi?

Lue myös tämä:

Stressaaja, suorittaja ja kiireinen, sinulle on postia

Ekat terveiset kotitoimistolta

Uuden arjen kuherruskuukausi