Avainsana: ystävällisyys

Ilkeys ja kiukku ovat viestejä – niitä kannattaa kuunnella

Ilkeys ja kiukku ovat viestejä – niitä kannattaa kuunnella

Ilkeys ja kiukku ovat viestejä – niitä kannattaa kuunnella. Ja tämän tiedän myös omasta kokemuksesta! Tiedän senkin, että kun kuuntelee sisintään, osaa alkaa muuttaa asioita. Yksi suurimpia yli 10 vuotta jatkuneen (henkiseen) hyvinvointiini panostamisen, itsetutkiskelun, tunteisiini tutustumisen ja meditaation hyötyjä on ollut se, että en juuri 

Jos olet vahva, auta muita + Uuteen nousuun -kirjapakettien-arvonta

Jos olet vahva, auta muita + Uuteen nousuun -kirjapakettien-arvonta

Suunnistaja kirjoitti Instagramissaan jokunen päivä sitten näin: Help people to find their braveness and strength. If you are strong, it is your responsibility to do that.  Sen jälkeen en ole saanut tuota ajatusta pois päästäni, sillä olen jo pitkään ajatellut hyvin samalla tavalla: Auta muita 

Onko sellainen ihminen tyytyväinen itseensä ja elämäänsä, joka sanoo toiselle rumasti?

Onko sellainen ihminen tyytyväinen itseensä ja elämäänsä, joka sanoo toiselle rumasti?

Jo jonkin aikaa on pitänyt kirjoittaa siitä, mitä ihmiset sanovat netissä toisilleen. V*ittuilu ja asiaton kommentointi eivät ole rehellisyyttä ja avoimuutta. Toiselle rumasti kommentoiva ihminen ei voi olla tyytyväinen itseensä ja elämäänsä? Eihän?

Kuinka moni asia jäisi sanomatta, jos se pitäisikin kirjoittamisen (joko anonyymisti tai sitten omalla pärställään) sijaan sanoa toiselle kasvokkain? Olen ottanut sen linjan, että omissa kanavissani en levitä negatiivisia kommentteja. Kenenkään meidän ei tarvitse sietää asiattomuuksia, ja omia rajoja on ihan hyvä miettiä.

Itsekin olen saanut viime aikoina seuraajamäärien kasvaessa muutamia kommentteja, jotka olisi voinut ilmaista toisella tavalla. Eräs raivostui kerran joistain vinkeistäni, koska ne olivat hänen mielestään niin huonoja. Hän oli pahoittanut mielensä, että oli lukenut juttuni turhaan.

Jokainen meistä mokaa ja jokaisen kannattaa katsoa joskus peiliin: tuovatko sanani onnellisuutta itselleni, entä muille? Kuva: Timo Turkka Photography

Rumat tatskat ja muita vikoja

Eräs nuori mies muisti minua joulun aikaan Instagramissa kertomalla, että rumat tatskat. Eräs puolituttu kirjoitti Facebookiini, että kun kirjoitan painonhallinnasta, annan väärää kuvaa ihmiskehosta nuorille ja että anoreksiaa ja itsemurhia on jo ihan liikaa. Niin ja vielä saapui lisäys: sinulla on liikaa tatuointeja.  Tämä useamman lapsen keski-ikäinen äiti, joka luonnollisesti ei esiinny netissä omalla nimellään, oli ennenkin kommentoinut kärkkäästi postauksiani ja kun olin joskus kysynyt, lukiko hän kirjoittamani jutun kokonaisuudessaan, vastaus oli: aijaa, en ole lukenut.

Ensin ajattelin, että vastaan ja selitän, mutta sitten tajusin, ettei minun tarvitse. Olisin kirjoittanut, että sen sijaan, että keski-ikäisen toimistotyöntekijän hidas ja terveellinen elämänmuutos ja painonhallinta suistaisivat ketään kohti itsensä vahingoittamista, kirjoituksistani ovat saamieni satojen palautteiden ja kommenttien mukaan saaneet apua ja inspiraatiota monet ikäiseni naiset, jotka kamppailevat liikapainon ja ruuhkavuosien kanssa. Että itse asiassa koen tekeväni kyllä hyvää, en huonoa. Lisäykseen en enää jaksanut edes ajatella vastausta. Mitä väliä? Kaikki eivät tykkää, osa tykkää, ihan sama. En mielelläni keskustele aiheesta, oli kommentointi sitten positiivista tai negatiivista. Miksi en: koska en itse edes ajattele niitä. Ja kyllä, käytän t-paitaa, kuten niin moni muukin tässä maailmassa. Se ei tarkoita sitä, että odotan jonkun randomin myönteistä tai kielteistä mielipidettä asiasta.

Mutta sitten ajattelin, että antaa olla. Tuollaisille tyypeille on useimmiten ihan turha selittää mitään, he näkevät vain sen oman mielipiteensä ja vieläpä kuin vessapaperirullan läpi. Eräs ihminen totesikin fiksusti, että suomalaisilla on jokin pakottava tarve selittää ja sitä selitystä odotetaan. Itse en jaksa väitellä. Mieluummin lähetän näille rakkautta ja valoa ja toivon, että he ovat elämässään tyytyväisiä.

Mutta juuri sitä en ymmärrä: poimitaan joku lause jostain tai vedetään johtopäätös ihan mistä tahansa, imaistaan siitä herneet nenään, kerrotaan oma mielipide mahdollisimman vittumaisella tavalla ja maustetaan sitä vielä asiattomuudella. Sitten ajatellaan, että oi, olenpa rehellinen ja avoin! Sen sijaan kannattaisi joskus miettiä, että tuoko sanomiset onnellisuutta itselle tai muille. Onko aina pakko sanoa, mitä ajattelee? Mitä hyvää tämän asian sanominen tai kirjoittaminen tuo maailmaan? Ihmiset ovat erilaisia, ja mielipiteitä maailmassa on yhtä paljon kuin ihmisiäkin. Se on niin ja se on meidän hyväksyttävä. Silti keskustelu voi olla rakentavampaa ja ystävällisempää.

Keskitytään omaan elämään

En itse kommentoi toisen ulkonäköä tai hänen elämäänsä hänelle itselleen negatiivisesti, vaikka hän olisi millainen tahansa ja eläisi miten tahansa elämäänsä. Olen pyrkinyt tietoisesti myös olemaan kommentoimatta esimerkiksi julkisuuden ihmisiä telkkarin ääressä, vaikka he ”ärsyttäisivät”. Sitä paitsi usein omien negatiivisten mielipiteiden ilmaiseminen on vain tapa, johon on tottunut ja syytä siihen tapaan ja toisen arvosteluun kannattaa tarkastella. Jos sanoo, että jonkun pärstä ärsyttää tai jollain on rumat vaatteet päällä, niin onko asia oikeasti niin? Mitä sen sanominen auttaa tai antaa?

Mieluummin keskityn itseeni ja oman elämäni edistämiseen ja parantamiseen kuin toisten kyttäämiseen ja arvosteluun. Mutta jotkut ihmiset keskittyvät toisiin ihmisiin ja heidän tekemisiinsä eivätkä sen oman elämänsä parantamiseen, joka ei voi olla ihan kunnossa, jos toiselle sanoo, mitä sylki suuhun tuo.

Kännissä netissä?

Haastattelin vuosi sitten kesällä lehtijuttuun psykiatrian dosenttia, joka totesi, että raivon ja vihan määrää ennen ja nyt on mahdotonta vertailla, mutta netti ja anonymiteetin mahdollisuus ovat tehneet sen näkyvämmäksi. Silloin kun ei näe vastapuolta ilmeineen ja selityksineen, vaan pelkän tietokoneen ruudun, aggressiivisuus voi lehahtaa liekkeihin helpommin. Sama tyyppi myös kertoi, että tekosia ei aina tehdä selvin päin, moni nettikirjoittelija on päihtynyt. Kuka tahansa voi suoltaa mitä tahansa loukkauksia näppäimistöltään 20 sekunnissa. Joidenkin kohdalla muille raivoaminen on tapa purkaa paineita ja yleistä tyytymättömyyttä elämään, koska omia tunteita ei tunnisteta tai niitä ei osata käsitellä.

Toki jotkut osaavat sanoa kasvokkainkin juuri tämän rehellisyyden ja avoimuuden nimissä. Muistan, kun olin eräässä tilanteessa, jossa meitä oli noin 8 ihmistä. Saman päivän aikana eräs ihminen kertoi minulle, mikä minussa häiritsi. Hän oli esimerkiksi alkanut kyseisenä aamuna lukea blogiani, mutta sitten oli ajatellut, että onneksi ei ole pakko lukea eikä kirjoittaa tuota paskaa. (Hän oli siis aiemmin lakannut itse kirjoittamasta omaa blogiaan). Jostain syystä puhe kääntyi suomenruotsalaisiin, jotka kaikki purjehtivat, golfaavat ja juovat skumppaa ja ovat ärsyttäviä (kyseinen ihminen tiesi hyvinkin, että puolisoni ja nuorin tyttäreni ovat ruotsinkielisiä). Sen jälkeen sain vielä kuulla, miten huono silloinen kirjankustantajani oli (tyyppi oli tehnyt samalle kustantajalle kirjan ja tekipä vielä toisenkin tämän asian tilittämisen jälkeen). Miten saatoinkaan olla noin ärsyttävä?

Palaa aamulla asiaan

Jos itse on lähiympäristönsä raivoaja, omaa käytöstä kannattaa miettiä, sillä koskaan ei tiedä, mitä toinen ihminen on läpikäynyt elämässään. Joskus viimeinen niitti ennen katkeamista voivat olla toisen ilkeät sanat. Jos itsen tekisi mieli solvata netissä bloggaajaa, kommentoida Instagramissa julkkiksen asuvalintaa tai räjähtää huoltoaseman kassalle, kannattaa hengähtää syvään ja laskea klassisesti kymmeneen. Oma paha olo usein johtuu jostain henkilökohtaisesta syystä, kuten työpaineista, huonoista unista tai taloudellisista vaikeuksista, ei siitä toisesta ihmisestä, jolle on aikeissa purkautua.

Haastattelemani psykiatrian dosentti totesi, että paljon pahaa mieltä vältettäisiin sillä, että ihminen, joka on hilkulla lähettää vaikkapa herjaavan viestin, malttaisi miettiä, että jos tämä on hyvä juttu, voin tehdä tämän huomennakin. Aika auttaa usein jäsentämään sitä, onko tarpeen reagoida, vaikka itseä ärsyttää.

Ah! Helpotti, kiitos että sain purkautua ja että jaksoit lukea. Onneksi kehittymismahdollisuuksia on meillä kaikilla ja hyvä uutinen on se, että oman käytöksen muuttaminen on mahdollista. Ei välttämättä helppoa, mutta mahdollista!

Jenny

Tervetuloa Instagramiin!

Joskus ärsyttää – olemmehan ihmisiä

Joskus ärsyttää – olemmehan ihmisiä

En yleensä provosoidu muiden ihmisten toiminnasta, enkä lietso pahaa tuulta ympärilleni, mutta eilen oli kyllä sellainen päivä, että tuntui, että maailmankaikkeus teki kiusaa yrittämällä ärsyttää meikäläistä parhaansa mukaan. Niin ne hyvät opit unohtuvat ja ärsytys voi viedä mukanaan, mutta toisaalta tällaista se välillä on, elämä. Kun 

Mikä on tässä hetkessä ystävällisintä, mitä voin tehdä?

Mikä on tässä hetkessä ystävällisintä, mitä voin tehdä?

Mikä on tässä hetkessä ystävällisintä, mitä voin tehdä? Ihan mahtava kysymys, jonka aion pitää mielessäni. Huolehtiminen omasta hyvinvoinnistani monella tapaa, kuten syömällä itselleni sopivalla tavalla, juoksemalla, nukkumalla tarpeeksi, venyttelemällä, olemalla sosiaalinen ja vaikka sitten meditoimalla, on suurin rakkaudenosoitus ja ystävällisin teko, mitä voin koskaan ainakaan 

Pienet muutokset – niin paljon parempi elämä

Pienet muutokset – niin paljon parempi elämä

En voi lakata miettimästä sitä, miten paljon pienet muutokset ovat muuttaneet koko arkeani. Paitsi, että ne vaikuttavat kehoon, ne vaikuttavat hurjasti mieleen.

Viime aikoina olen ollut kiitollinen siitä, että olen oppinut näkemään asioissa useimmiten ensin ne hyvät puolet enkä huonoja. Koska harva asiahan on mustavalkoinen. Niin monessa on useita eri puolia, vivahteita, loputtomasti eri sävyjä.

Viime aikoina mielessä ovat pyörineet rakkaus, ystävällisyys, anteeksianto. Että ne ovat ne tärkeimmät asiat ja sanat juuri nyt. Toki aina ei voi elää täydellisesti niin, että ne toteutuisivat joka hetkessä. Ihminen on inhimillinen, ärsyyntyy, tekee virheitä. Hutiloi, väsyy, ei jaksa itseään eikä muita.

Omat arvoni ovat syksyn myötä kirkastuneet. Tiedän sen, mikä minun elämässäni tässä hetkessä on tärkeintä. Halu elää tässä ja nyt on kova ja toive siitä, että annan menneen ja tulevan olla, on olemassa. Vaikeampi totta kai toteuttaa kuin sanoa. Mutta tiedän, mitä tarvitsen ja tiedän, mitä voin vähentää. Tiedän tarkalleen senkin, mikä saa itseni voimaan hyvin ja tiedän, mitä ilman en halua olla. Olen vihdoin oppinut tuntemaan itseäni niin, että tiedän, mikä on oman onnellisuuteni resepti.

Kun katson itseäni taaksepäin, mietin välillä, miten saatoinkaan olla niin hukassa. Miten pystyin elämään ilman, että edes tiesin itsestäni juuri mitään. Miksi elin muita miellyttääkseni enkä ajatellut itseäni? Miten monta vuotta hukkasinkaan ilman, että edes ymmärsin, miten mahtavan hieno lahja elämä onkaan. Aika kauan tuli vain raahauduttua arjen läpi ja näin monta asiaa pakkona. Ja miten paljon olikaan niitä juttuja, joita pidin itsestäänselvyytenä. Välillä tuntuu, että elin pitkään kuin puoliteholla, tajuamatta mitään tästä elämästä. Onneksi lamppu lopulta syttyi. Nyt se valaisee niin kirkkaasti, ettei sitä voi olla näkemättä. Se vaikuttaa kaikkeen ja hyvä niin. Oman hyvinvointinsa tärkeyden tiedostaminen on paras lahja, minkä ihminen voi itselleen antaa.

Mutta sitten päästään taas sanoihin rakkaus, ystävällisyys, anteeksianto. Olen vasta ymmärtänyt, miten voimakkaasti ne liittyvät omaan itseen. Uskon, että vasta kun itsensä kanssa toimii niin, että mukana on rakkautta, ystävällisyyttä ja anteeksiantoa, voi toistenkin kanssa olla niin, että ne toteutuvat. Välillä suren sitä, miten huonosti pidin itsestäni välillä huolta ja kohtelin itseäni. Mutta elämässä on erilaisia vaiheita eikä aina vain jaksa tai huvita. Ei näe sitä omaa parasta, joka myös auttaisi kaikkia lähellä olevia. Sitä vain porskuttaa eteenpäin ilman, että tekee edes niitä pieniä asioita.

Tuntuu, että olen antanut itselleni lahjaksi ihan erilaisen arjen. Miten paljon pienet fyysiset ja käytännön muutokset voivatkaan vaikuttaa myös mieleen! Se, että liikkuu, syö paremmin, lepää, lukee, vain on. Että keskittyy enemmän siihen, mitä tekee ja millaista haluaa elämänsä olla. Keskittyy hengittämiseen. Välillä oikaisee kasaan painuneen ryhdin. Tekee ystävällisiä tekoja ja todella kuuntelee toisia, ei vain ole kuuntelevinaan. Että näkee ensin ne hyvät asiat ennen huonoja. Että muistaa, miten tärkeää on rakkaus, ystävällisyys ja anteeksianto. Ennen kaikkea itseään kohtaan.

Ihanaa sunnuntaita, ei ressata!

Jenny

Instagramissa ja Facebookissa! Tervetuloa!

 

 

 

 

Entä jos olisimme vähän ystävällisempiä?

Entä jos olisimme vähän ystävällisempiä?

Entä jos olisimme vähän ystävällisempiä? Ennen mietin usein, mitä voisin tehdä vielä lisää, jotta olisin vähän ystävällisempi ja jotta toiselle jäisi kohtaamisestamme hyvä fiilis. Nykyään toiminta tulee kyllä niin jostain selkäytimestä, ettei tarvitse miettiä. Ei ole tärkeää, mitä itse saa, vaan mitä voi antaa itsestään, 

Sinä valitset, miten haluat muita kohtaan käyttäytyä

Sinä valitset, miten haluat muita kohtaan käyttäytyä

Sinä valitset, miten haluat muita kohtaan käyttäytyä. Se, miten käyttäydymme muita kohtaan ja millaisen roolin annamme rakkaudelle ja myötätunnolle omassa elämässämme, on jokaisen meidän omaa valintaamme. Lähdemmekö messiin paskan puhumiseen, olemmeko ilkeitä, autammeko ihmistä, joka on pulassa tai osoitammeko muille arkipäivän rakkautta tai kirjoittelemmeko typeryyksiä