Hyvä arki

Joskus ärsyttää – olemmehan ihmisiä

En yleensä provosoidu muiden ihmisten toiminnasta, enkä lietso pahaa tuulta ympärilleni, mutta eilen oli kyllä sellainen päivä, että tuntui, että maailmankaikkeus teki kiusaa yrittämällä ärsyttää meikäläistä parhaansa mukaan. Niin ne hyvät opit unohtuvat ja ärsytys voi viedä mukanaan, mutta toisaalta tällaista se välillä on, elämä.

Kun palasimme kotiin ruokaostosreissulta, oli pakko vilkaista viikon takaisen meditaatiopäivän muistiinpanojani. Hätäisesti olin kirjannut toisen vetäjän lauseen ylös, joka jo ärsyttävän kauppareissun jälkeen tuntui hihityttävältä: Me kärsitään, koska me ollaan ihmisiä ja koetaan maailmaa ihmisten tavoin.

Kukaan ei voi aina olla hyvällä tuulella, mutta silti uskon siihen, että useimmiten voi kallistua ystävällisyyden puoleen ja joskus se pitää valita. Itse olen nykyään todella harvoin huonotuulinen enkä juuri lähde muiden ärsyyntymiseen mukaan saati sitten ärsyttämällä ärsytä muita, mutta sitten kun se tapahtuu, se on aina yhtä suuri ihme! Aina vain ei jaksa edes valita ystävällisyyttä.

Tuo ihmisyys nyt on fakta, mutta ainakaan asioissa, joissa elämä ei mullistu totaalisesti ja radikaalisti, vaan tilanteissa, joissa ilmenee lähinnä ärsytystä, kärsimyksen, ärsyyntymisen, suuttumisen tai vaikka mielipahan ei tarvitse olla fakta. Omasta elämänhistoriastani tunnistan sen, miten elämäni kriisikohdissa olen myös itse omin pikku kätösin ja ennen kaikkea ajatuksin lisännyt omaa kärsimystäni, koska en vain ole halunnut päästä kärsimyksestä eroon, en ole halunnut mennä eteenpäin, olen halunnut velloa ja olen halunnutkin olla uhri. Myöhemmin sitten olen kirkkaasti huomannut sen, miten paljon vähemmällä olisin voinut päästä isoista vastoinkäymisistä, jos olisin toiminut toisin. Toisaalta jos olisin heti osannut toimia toisin, en tiedä, olisinko oppinut niin paljon kuin ajan mittaan olen oppinut. Vaikka haluaisimmekin elää ilman joitain tiettyjä kokemuksia elämässämme, en itse ainakaan enää haluaisi elää ilman kaikkea sitä tietoa, mikä on tullut näiden ikävien kokemusten kautta.

Mutta mikä sitten tulee näihin pienempiin kärsimyksiin, niin siinä uskon ihan täysin siihen, että me kärsitään, koska me ollaan ihmisiä ja koetaan maailmaa ihmisten tavoin. Tämä tosiaan päti hienosti eilen, kun pystyin aistimaan, miten sähköinen tunnelma joka puolella tuntui olevan ja huomasin myös, miten helposti lähdinkään ihmisten tunteisiin mukaan.

Ruokakaupassa oli ihan älyttömästi porukkaa, ja tuntui, että jokainen hidasteli hedelmävaa’alla, laittoi ostoskärrynsä teiden tukoksi, seisoi juuri sen tuotteen kohdalla, mistä minäkin olin kiinnostunut. Joku törmäsi kärryillään kantapäilleni, hedelmäpussi ei ensin auennut ja sitten se repesi, avokadot olivat kivikovia ja tarjouskurkku tipahti käsistä lattialle.

Voi kauheaa, siis näin jälkikäteen ajatellen.

Liikennekin oli tuntunut tökkivän ja vasemman kaistan ritareita oli enemmän kuin sormia molemmissa käsissäni.  Puolisolla oli selkä kipeä, lapsi oli villimmän puoleinen enkä itsekään ollut mikään ruusunmarja, ellen sitten hapan sellainen. Kassajonoksi tuli valittua se hitain niistä paristakymmenestä vaihtoehdosta. Kun kassa sitten lappasi jo meidän tavaroitamme lukulaitteen läpi, parkkeerasivat edellä olleet rouvat kärryineen, kasseineen ja ostoksineen niin, että en mahtunut heidän ohitseen pakkaamaan. Kun sitten ääni ehkä hieman kireällä saundilla pahoittelin, että anteeksi, tulen täältä nyt ohi, ja siirsin heidän kärryjään sen verran, että vatsaa sisäänpäin vetämällä mahduin juuri ja juuri oman hihnani päätyyn pakkaamaan ostoksiani, jotenkin ne paheksuvat katseet vain ärsyttivät lisää. Rouvat jatkoivat tien tukkimista eivätkä päästäneet kuusivuotiasta tyhjien kärryjen kanssa luokseni. Kun sitten totesin, että anteeksi nyt, voitteko väistää, että lapsi pääsee kärryineen ohi (että minä saan nostettua ne jo pakkaamani ostoskassit kärryyn, että voin pakata ne kolme kassia lisää) niin alkoipas suoraan sanottuna ottaa päähän, kun toinen rouvista totesi, että kuulepas, jokainen vuorollaan. Sen sijaan, että olisin miettinyt, mikä on ystävällisintä, mitä voin siinä hetkessä tehdä, totesin pinkeällä äänellä, ettei sentään koko kulkuväylää tarvitse tukkia, muitakin ihmisiä on olemassa.

AAAARGH.

Tiedän hyvinkin, että jokaisessa hetkessä voin vaikuttaa ja kallistaa mieltäni ystävällisyyden puolelle, mutta toden totta elämässä on tilanteita, ettei vain jaksa suodattaa kaikkea scheissea ja vain hymyillä.

Me kärsitään, koska me ollaan ihmisiä ja koetaan maailmaa ihmisten tavoin.

No, päiväunien ja  lapsen kanssa tehdyn pikku juoksulenkin jälkeen tulin siihen tulokseen, että joskus on kai ihan hyvä antaa itsensä olla ihminen. Vaikka arki on pääosin plussan puolella ja ilo, kiitollisuus, ystävällisyys ja onnellisuus ovat elämän perusvireitä, silti ne negatiivisetkin tunteet ovat olemassa. Kaikki tunteet kuuluvat arkeen. Toisaalta kyllä niitä kaikkia tunteita ei tarvitse tuoda esiin ainakaan isosti, vaikka niitä kokeekin.

Lähetin rouville hyvinvointia lisääviä ajatuksia, ennen kuin aloin nukkua. Toisaalta helpottavaa huomata, että vaikka kaikki tunteet kuuluvat elämään, ei silti tahdo lisätä negatiivisuutta maailmassa. Korkeintaan joinain pikku hetkinä saattaa erkaantua hyväksi havaitsemaltaan ystävällisyyden polulta, mutta onneksi tietää, miten sinne palata.

Rentoa viikonlopun jatkoa!

Jenny

 

 

6 thoughts on “Joskus ärsyttää – olemmehan ihmisiä

  1. Olipa riemastuttava juttu ja tunne niin tuttu! Viime perjantai oli mulle just tuollainen päivä, provoiduin töissä ja kiukku nousi pintaan. Koko päivä oli kauniisti sanottuna kettumainen… Maanantaina oli jo ihan erilainen olo ja mukava työpäiväkin.

    1. Kiitos Mari, ihana kuulla, että muutkin! Välillä vain on noita fiiliksiä…. Silloin kai kannattais hautautua jonnekin peiton alle ja pysyä siellä, kunnes päivä taas paistaa :)
      Ilon kautta taas!

  2. Löysin eilen blogisi ja kiinnostuin lukemaan -16 kg:n painonpudotusta, tavoitteena kun olisi itselläkin. En ole kovin suuri somen enkä blogien seuraaja ja siksi bongasin blogisi vasta nyt.

    Mutta pakko heti kommentoida, että eilen illalla sängyssä tätä lukiessani alkoi tehdä mieli vihreitä papuja pitkästä aikaa -jes! Silti pitää syödä loput Pätkis-konvehdit ensin ;)

    Tänään uudelleen blogiasi etsiessä mielessäni pyöri mm. ”hyvältä vaikutti, taidanpa kuitenkin seurata jonkin aikaa ja lukea vanhojakin juttuja, hmm.. nuorihan se on, eletään varmaan ihan erilaista elämänvaihetta, joten saa nähdä..”.

    Sitten luin ensin tästä, että sinulla on kuusivuotias lapsi. Ok, sentään lapsi on, hyvä homma, tietää perheellisten haasteista jotain. Sen jälkeen tsekkasin sun Instan ja todella yllätyin päästessäni kuvaan, jossa olet kolmen tyttäresi kanssa. Kuvittelin sun olevan kuvien perusteella himpun vajaa 30 v., mutta taidatkin olla vähän vanhempi :) Huikean hehkeä nelikymmpinen! :)

    Joten ehdottomasti jään seuraamaan sekä blogiasi että instaasi. Nimesi luettuani huomasin, että olithan sinä jo ”tuttu” Hidasta elämää-sivustolta.

    1. Kiitos Lettu hauskasta kommentistasi ja kauniista sanoistasi!
      Vihreät pavut ovat kyllä omaakin herkkua, ja sisältävät sitä paitsi runsaasti proteiinia, joka itselläni pitää hyvin nälkää poissa. Pätkiksiä en syönyt itse tänä viikonloppuna, suklaarusinoita kylläkin… Makeanhimo on ollut kova nyt syksyn ja pimeän tullen, täytyy muistaa, että mieliteko menee onneksi ohi eikä sille tarvitse joka kerta antautua :) Itsellä on lähtenyt vähän lapasesta tuo, mutta sellaista se elämä välillä on.
      Toivotan sulle mahtavaa maanantaita!

  3. Voi argh. Kauppareissut on kyllä välillä niin syvältä. Mikähän siinäkin on, että ne kulkuväylät pakkauspäähän pitää tukkia seuraavilta ihmisiltä..? Jotenkin ihan epäloogista.

    Varsinkin silloin jos mennään johonkin isompaan markettiin (jotka ei täällä Pohjois-Savossa tosiaan oo mitään Itäkeskuksia, heh, mut kuitenkin), niin usein miehen kanssa päätetään jo parkkipaikalla, että okei, nyt ei hermostuta yhtään vaikka mitä tapahtuis tai kuka tekis mitä. Noh. Joskus onnistuu, joskus ei, se on aika fifty sixty :D

    Kaunista sunnuntaita Jenny! ❤️

    1. Kiitos Taru kommentistasi!
      Joo, me harrastetaan välillä samaa: että nyt otetaan chillisti, vaikka maailma kaatuisi :)
      Taisi olla osa lauantain sähköisestä tunnelmasta ihan meidän itsemme sinne viemää. Ja sitten sitä oikein imee lisää sitä samaa fiilistä itseensä.
      Siitäkin selvittiin ja sunnuntai oli huomattavasti parempi päivä jo.
      Mutta kiva kuulla, että muutkin tavanneet näitä tukkeumia :)
      Mahtavaa uutta viikkoa, kaikkea hyvää <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *