Kuukausi: tammikuu 2013

Päätös vai yritys?

Päätös vai yritys?

Nytpä olen miettinyt sitä, mikä ero on sillä, että yrittää tehdä jotain ja että päättää tehdä jotain. Aika iso ero. Olen pitkin syksyä oivaltanut erilaisia asioita, puhun nyt näistä, joita täällä blogissanikin puin ja samalla myös toisista blogeista ja elämäntaitokirjoista lueskelen. Oivalluksena pidän itse sitä, 

Kevyesti elämässä

Kevyesti elämässä

Tämä ei ole se suuri treenipostaus, se on tulossa myöhemmin! Anyways elämänmuutosremppani edistyy huimaa vauhtia ja minulla on yhä loistava fiilis siitä. Sen sijaan asiaan: Olen selaillut viime aikoina tiuhaan Deepak Chopran kirjaa Vapauta energiasi, toteuta itseäsi (Otava 2011) ja sieltä silmiini tarttui tällainen kohta, 

Tunteista voi oppia…

Tunteista voi oppia…

… paljon myös pieneltä lapselta, muistui mieleeni taas tänään.

Aijettä. Aamulla vietin rauhallista mysmorgonia kaksin kaksivuotiaani kanssa ja jälleen totesin, että pieni lapsi on mitä mainioin opettaja, mitä tunteiden kokemiseen tulee. Vaikka sinulla ei olisi omia lapsia, aina voi lainata vaikka kavereiden tai sukulaisten uhmaikäisiä. Sitten ei muuta tarvitse tehdä kuin tarkkailla heidän puuhiaan. Meillä aamu meni niin, että eka vedettiin semiraivarit sukkahousujen takia ja sitten seuraavaksi lapsi nauroi jo katketakseen, kun ensi kertaa hänen pienessä elämässään peukalot osuivat ensi kokeiluilla suoraan tumppujen peukalo-osioon! Kyllä vain pikkuiseni hämmästynyt ilme oli näkemisen arvoinen, ja juhlistimme hienoa hetkeä paitsi nauramalla ilosta, myös tekemällä aaltoja ja taputtamalla. Aivan mahtava oli nähdä myös onnistumisen aiheuttama hyvä fiilis lapsen kasvoilta. Ja vaikka pieni pallero osaa olla välillä myös hermojani riipivä, niin useimmiten hän on kuitenkin aivan ihana, oikea elämäni valo.

Erityisen opettavaista on katsoa, miten lapsi kokee kiukun ja sitten simsalabim, se on ohi yhtä nopeasti kuin tulikin. Aivan mahtavaa, että lapsi ei jää vatvomaan menneitä, voivottelemaan tai jossittelemaan niin kuin aikuinen helposti tekee. Lapsi ei jää jumiin epäonneen tai vastoinkäymisiin, vaan porskuttaa iloisena eteenpäin hyvillä mielin heti mini-itkut tirautettuaan. Lapsi ei murehdi etukäteen kaikkea kauheaa, mitä ehkä voi tapahtua. Täytyykin enemmän seurata kaksivuotiastamme life coach -mielessä, mistä kirjoitin myös vajaa vuosi sitten.

Olen paljon miettinyt noita tunneasioita, erityisesti kun harjoittelusta huolimatta saatan toisinaan vaipua hetkeksi sinne jonnekin alakulon tummiin vesiin. Onneksi aina vain paremmin pystyn vain antamaan erilaisten tunteiden mennä lävitseni. Välillä jopa oikein fiilistelen sitä, että miltä jonkin asian herättämä kiukku, ahdistus tai ilo oikein tuntuvat. Pirskahteleeko rinnassa raikkaasti vai hujahtaako lävitseni tulentappurainen ja kipinöivä raketti vai onko sisälläni nyt musta möykky, joka tuntuu kääntävän vatsan ympäri. Ehheh, ehkä pitäisi tehdä vielä enemmän töitä (okei, ehkä minun tulisi alkaa ajaa taksia öisin, kuten ystäväni kanssa naureskelimme kerran) niin ei ehtisi analysoida kaikkea niin tarkasti. Itse vain niin nautin tästä fiilistelystä. Kun tajuaa, että olemme niin paljon enemmän kuin mitä ulkokuoremme oikein paljastaa, tahtoo ymmärtää jatkuvasti lisää.

Jostain kirjasta muuten olen poiminut lauseen, että tunteissa läsnäoleminen alkaa siitä, että huomaa torjuvansa tunteet. Eli tunteiden torjuntakin on jo edistysaskel ei suinkaan yhtään huono homma. Kaikki on kiinni siitä, miten itse asioihin suhtautuu.

Tunteikasta tiistaita!

Eka mua naurattaa, sit mun kupolii kiristää, mut sit on kaikki ihan jees.
Eka mua naurattaa, sit mun kupolii kiristää, mut sit on kaikki ihan jees.

 

 

Kaikki järjestyy!

Kaikki järjestyy!

Kaikki on hyvin jo nyt. Se on asia, joka minun olisi hyvä oppia oikeasti oivaltamaan. Viime yönä ei paljon nukuttanut ja syykin selvisi tänään aamupäivällä: täysikuuhan se siellä olla mollotti. Ja ohhoh, sen vähän, mitä nukuin, joogasin hulluna!! Olin nimittäin illalla lähes viimeiseksi ennen nukkumaan 

Unista ja oivalluksista

Unista ja oivalluksista

Eilen illalla ennen nukkumaan menoa lueskelin Energiakeskus Indigon sivuilla olleen kiinnostavan postauksen unista. Nukahdin samantien, mutta ehdinpä kuitenkin sanoa itselleni, että ”Muistan uneni”, kuten postauksessa neuvottiin. Ja näin ainakin aamulla osittain tein. Viime yönä olin keväisessä Tukholmassa, josta olin palaamassa uudella Viking Grace -laivalla kotiin. Minä ja 

Hyvää energiaa…

Hyvää energiaa…

…saa tänään lähettää tänne suuntaan, kiitosta vain.

Viime yö ei vastannut aivan odotuksiani hyvästä yöunesta. Kaksivuotias päätti kömpiä jälleen väliimme ja kun nukkuu 26 kokoa olevat jalat naamalla ja pieni, mutta ihastuttava ihminen repii vähän väliä peittoa päältä, en voi sanoa, että aamulla olisi kovin levännyt olo. Heräsin yöllä ehkä noin kymmenen kertaa ja taisi se syvä uni jäädä kokonaan nukkumatta. Toisaalta kyllä näin unia. Olen erääseen työjuttuun etsiskellyt SATOn vuokralaisia minihaastatteluja varten, mutta vielä on muutama löytämättä (onko täällä ketään, jos, ota yhteyttä asap!). Unessani olin mennyt johonkin kyseisen firman taloyhtiöön ja sain haastattelut hoidettua paikan päällä. Olin kovin tyytyväinen ja helpottunut. Tosin viimeisen puuttuvan haastattelun tehtyäni tajusin unessa itsekin, että hei, tämä on unta, ja kommenttien kerääminen on oikeassa elämässä yhä tekemättä! Kauhea fiilis. Juoksin viime yönä muuten myös maratonin aikaan 2.30, aika hyvin, eikö. Syyskuuta ja Berliiniä ajatellen oikea IRL-tavoitteeni tosin on 4.15.

Että näin rentouttava yö meillä, paljon ei auta, että klo 22 olin jo pää tyynyssä.

No, kun sitten sain itseni aamulla kammettua ylös sängystä, oikein tunsin, miten olen nukkumattomuudesta johtuvan kielteisen energian ympäröimä. Ihan kuin olisin ollut jonkinlaisen kiukkukuplan sisällä leijumassa. Silloin kaikkein parasta olisi pysytellä hiljaa ja olla huomaamaton, mutta aivan en siihen pystynyt. Olisi kuitenkin kannattanut keskittyä vaikka hengitykseen ja hoitaa aamutoimet ja lähteä, mutta oikein tunsin itseni alkavan nostattaa paniikkitunnelmaa, että tämä päivä menee varmasti ihan pilalle, miten selviän tämän päivän ohjauksista, miten mä jaksan tehdä sitä ja tätä nyt kun tuntuu tältä. Aargh.

Ja sitä saa mitä tilaa, joten noissa fiiliksissä mentiin kohti parkkipaikkaa. Treeni- ja läppärikassini tuntuivat painavan tonnin ja autokin oli totta kai aivan lumen peitossa. Pakkasta oli liikaa ja tiputin hanskani hankeen.

Onneksi itselleni auto tai joskus myös aamubussi työhuoneelle toimiikin sitten hetkenä, jolloin pystyn kokoamaan itseni ja jäsentelemään asioita kirkkaasti. Niin kävi myös tänään. Matkan varrella oli sopiva ruuhka, ja työhuoneelle saapui asioita järjellä ja sydämellä jäsennellyt pieni työmuurahainen.

Eilen illalla muuten lueskelin Judith Orloffin kirjaa Myönteinen energia (Basam Books 2011) ja siellä sanottiin keskittymisen pelastavan energian ja että harjoittelemalla keskittymisestä tulee toinen luonto. Orloff kirjoitti, että kun itse huomaa energian vaihtelut, oivaltaa, missä kohdin on joutua pois raiteilta, oli kyse sitten mistä tahansa asiasta. Aivan. Huonosti nukuttu yö onkin itselläni yksi energiasyöpöistä. Ja vaikka sen kohta horjahdan raiteilta -fiiliksen tunnistankin, en silti aina osaa toimia sen mukaisesti. Huonona hetkenä ei aina muista harjoitella keskittymistä hengittelemällä. Ja kuten Orloffkin sanoo, on voitto säilyä avoimena ja silti sisäisesti vahvana ja nähdä itseä ympäröivä kielteinen energia, mutta ilman, että antaa sen vaikuttaa itseensä. No, harjoitukset ovat käynnissä. Jokainen voi itse omalla panoksellaan vaikuttaa paljon.

Vielä yksi asia: tiedätkö sen tunteen, kun tapaa jonkun ihmisen ja tuntee, kuinka energiat ovat virittyneet täysin samalle aaltopituudelle! Eilen kävin työasioissa tapaamassa kohtuullisen uutta ystävääni ja vaikka näimme toisemme vasta toisen kerran, ei siltä tunnu. Tämän ihastuttavan naisen kanssa tuntuu siltä kuin olisimme ystäviä vähintäänkin lapsuudesta jos ei entisistä elämistä. En osaa selittää sitä, miksi asia on näin, mutta niin se vain on. Tunnen, että tällaiset ihmiset ovat sielun ihmisiä ja heidät on tarkoitettu löytyväksi juuri sillä hetkellä, kun he elämäämme astuvat. Ei aikaisemmin, ei myöhempään. Mutta on se jännä, miten joidenkin kanssa vain synkkaa ja sitten joidenkin kanssa ei, vaikka yrittäisi pitää hommaa pakolla kasassa. Paljon voi olla tosin kiinni itsestäkin ja omasta suhtautumisesta sekä mielikuvista.

Täällä alkaa väsymys jo hellittää. Pian pääsenkin ohjaamaan sekä sisäpyöräilyä että Bodypumpia, joista saa taas niin paljon virtaa, että illan ehkä jaksaa viettää pyykkimuijana.

Iloista torstaita!

Tämä unohtui herätessäni itseltäni, plääh. (Kuva: Pinterest)
Tämä unohtui herätessäni itseltäni, plääh. (Kuva: Pinterest)

 

 

 

 

 

 

Vapautta on valita kukkakaalikeitto

Vapautta on valita kukkakaalikeitto

Tänään ajelin työhuoneelle ja ajattelin sitä, että onpa ihanaa, kun ei tavallaan ole pakko tehdä mitään, mitä en halua. Okei, on ”pakko” tehdä tiettyjä asioita, kuten töitä, syödä ja nukkua, mutta niihinkin asioihin voin suhtautua kuin ne olisivat maailman ihanimpia ihmeitä, joihin minulla on oikeus 

Uusi elämä hallussa

Uusi elämä hallussa

Taisin aloittaa elämäntaparempan juuri oikeaan aikaan, kun tämä sujuu niin nätisti ilman tuskaa tai makeanhimoa. Minulla on tätä uutta elämää takana jo toista viikkoa (ooooh!) ja vahvasti sujuvat niin treenit kuin terveellinen syöminenkin. Viime viikon liikuntasaldo oli kuusi tuntia eli ihan ok. Torstaina piipahdin Muistiliiton 

Vielä unelmista ja tavoitteista

Vielä unelmista ja tavoitteista

Ja erityisesti niiden jälkeisestä ajasta.

Nyt kun katson ulos, tunne on aika huikea. Aurinko paistaa ja tuo upea valo täyttää mielen ja koko kehon. Viikko sitten asiat olivat toisin, silloin väännettiin vielä viimeisiä muutoksia ja korjauksia kirjaan. Stressin kärjistyminen vaikutti uniin ja ehkä sitäkin kautta mielialoihin. Maanantaina, kun kirja sitten lähti, olin aivan turtana. Tiistaina heräsin uuteen päivään muistaen, että kirjaprojekti on ohi. Mitä pidemmälle viikko kulki, sitä vahvemmiksi onnellisuuden fiilikset voimistuivat. Perjantaina tirautin muutaman kyyneleen erään epäonnisen sattuman seurauksena. Vasta viikonloppuna ymmärsin, että pikku itku ei johtunutkaan ehkä asiasta jonka olin juuri kuullut, vaan kirjan teon nostattamat tunteet nousivat pinnalle ja purkautuivat kyyneleinä. Tuosta noin vain, ventovieraan ihmisen edessä.

Vaikka kirjan tekeminen ei ollut jatkuvaa aamusta iltaan puurtamista, oli se ajatuksissani jatkuvasti todella pitkän ajanjakson. Yli seitsemän vuotta mietin kirjan tekemistä satunnaisesti ja viimeiset 14 kuukautta jos en joka päivä, niin aivan varmasti joka viikko. Ja viime keväästä, sopimuksen kirjoittamishetkestä lähtien kirja oli kyllä päivittäin ajatuksissani. Jännä, miten joku asia, joka on itselle niin mieleistä tekemistä, mutta vaatii paljon, voi suorastaan tukkia ajatukset ja viedä energiaa valtavat määrät.

Ihmettelen sitä, että en tuota kirjan teon lomassa huomannut. Sitkeästi sitä vain porskutti normia arkirumbaa eteenpäin hoitaen perheen asioita ja samalla töitä tehden. Vasta kun koko homma oli ohi, huomasin, että ohhoh, onpa tämä elämä yhtäkkiä todella helppoa. Ei ole muuta kuin työt ja perhe ja ajatus siitä, että kaikki ovet ovat avoinna ja minulla on nyt aikaa ja energiaa ihan mihin tahansa. Tunnen oloni höyhenen kevyeksi. Tunnen, miten uusi, puhdas energia virtaa lävitseni ilman huonon stressin aiheuttamia tukkeumia.

Tällä tahdon kertoa siis sen, että unelmien toteuttaminen ei ole aina helppoa eikä todellakaan edes hauskaa. Välillä voi vituttaa enemmän kuin laki sallii. Unelmien toteuttaminen ei ole yhtä vaaleanpunaista unelmaa aina edes silloin, kun kyse on itselle rakkaista ja tärkeistä asioista, kuten minulla kirjoittamisesta ja tatuoinneista. Silloin on pakko sietää epämukavuutta, epätietoisuutta ja jaksaa uskoa, että valmista tulee, vaikka tekisi mieli heittää hanskat tiskiin ja lopettaa koko homma siihen. On pakko vain uskaltaa luovuttaa suuri osa energioista tekemäänsä asiaan ja keskittyä siihen. Silloin joutuu myös asettamaan asioita hetkellisesti epämääräiseenkin tärkeysjärjestykseen. Oma sosiaalinen elämäni työtä ja ohjauksia lukuun ottamatta joutui kärsimään koko syksyn. Mutta luopuessani hetkellisesti ystävistäni tiesin, että he, jotka minua todella ymmärtävät, he odottavat. Joku voisi miettiä, mitä järkeä sitten tuollaisessa unelmien toteuttamisessa on, joka vaatii noin paljon ja kuluttaa hetkellisesti? Kyllä se lopputuloksen tunne vain on aika huikea. Kun tajuaa, mitä on saanut aikaan ja mistä on selvinnyt. Kun on uskaltanut haastaa itsensä ja myös voittanut itsensä. Kun on luonut jotain uutta, joka on saanut alkunsa omista ajatuksista.

Uskon yhä siihen, että lähes mikä tahansa on mahdollista. Myös meille, jotka emme ole syntyneet niin sanotusti kultalusikka poikittain persiissämme ja pysty toteuttamaan itseämme koko ajan vain siksi, että se on esimerkiksi taloudellisesti mahdollista.

Tarvitaan vain tietoa siitä, mitä haluaa. Itse olen sinällään huono kertomaan, miten sen haluamisen tunnetilan voi saavuttaa, sillä omat unelmani ja tavoitteeni ovat pitkälti vain pulpahtaneet ajatuksiin hyvin voimakkaina ajatuksina. Ne ovat eronneet selkeästi sellaisista kuin että ”haluan Hawaijille” tai ”haluan pinkit farkut” tai ”haluan asua kodissa, jossa on lautalattiat”. Ne ovat olleet jotain, jota olen sydämessäni tuntenut oikeaksi ja sopivaksi juuri minulle. Olen vain tiennyt, että se jokin, se on minun juttuni.

Uskon, että kaikessa tässä auttaa se, että opettelee tuntemaan itseään ja on valmis kehittymään ja kasvamaan henkisesti. On avoin uusille vaihtoehdoille. Uskaltaa luopua vanhasta, jos se ei toimi. Se, että oppii kuuntelemaan ajatuksiaan ja havaitsemaan omia erilaisia tunnetilojaan, auttaa paljon. Itseltä voi kysyä, miksi, miten, miltä tämä minusta tuntuu.

Ja ehkä tärkein asia on se, että oppii käsittelemään pettymyksiä ja lakkaa häpeämästä. Esimerkiksi aloitellessani uraa toimittajana kymmenen vuotta sitten, lähestyin toimituspäälliköitä ja päätoimittajia ensin sähköpostilla ja pyrin pääsemään tapaamaan heitä. Alkuvaiheessa sitten kiersin portfolion kanssa, jossa oli vain muutama juttunäyte, luonnollisesti. Minulla ei ollut akateemista koulutusta, olin ”vain” jumppaohjaaja ja ylioppilas. Päätin olla häpeämättä sitä, että olin niin alkutekijöissä, että en ollut sivistänyt itseäni yliopistomaailmassa ja että minulla oli vain harvoja julkaistuja artikkeleita, mitä lehti-ihmisille näyttää. Päätin olla välittämättä muiden ihmisten mielipiteistä. Muistan hyvin esimerkiksi sen, kun eräs viestintää opiskellut ”ystäväni” ilmoitti, että hänen mielestään on törkeää ja omituista se, että minä kirjoitan lehtiin, mutta hän ei, vaikka hän opiskelee alaa ja minä olen vain jumppamaikka. Well, se ystävyys ei enää kantanut kovin pitkälle. Mutta, pointti on: jotta saavuttaisi enemmän, on laitettava itsensä alttiiksi myös ihmisten arvostelulle ja luotettava siihen, että rehellisyys, avoimuus ja se sisällä jäytävä polte tehdä jotakin kantavat.

Leppoisaa sunnuntaipäivää!

Tämä resepti toimii! (Kuva: Pinterest)
Tämä resepti toimii! (Kuva: Pinterest)

 

Unelmista!

Unelmista!

Tragikoomikko tällä hei! Olen vetänyt tällä viikolla iilimadon lailla epäonnekkaita tapahtumia puoleeni. Tämä on kyllä ollut niin omituinen viikko, kaikkea pientä yllättävää on tapahtunut. Mutta jokainen asia on ratkennut lopulta parhain päin, joten itse asiassa olen aika tyytyväinen. Ihan kuin minua testailtaisiin ja katsottaisiin, miten asioihin