Kuukausi: marraskuu 2013

Rajojen rikkomista…

Rajojen rikkomista…

ja omien uskomusten tarkistelua on luvassa tänään. Millaisia uskomuksia sinulla on itsestäsi? Ah, minullakin niitä on itsestäni roppakaupalla, vaikka osasta olen päästänyt kevein ottein jo irtikin. Nykyään esimerkiksi pystyn hyvin esiintymään ja puhumaan ihmisten edessä, vaikka se oli yksi suuri mörköni vuosikymmenet. Ja totta hemmetissä 

Satunnainen kohtaaminen…

Satunnainen kohtaaminen…

…voi todella olla piristävä kokemus! Ohhoh! Missä vain voi tavata uuden ihmisen ja jopa tutustua häneen hiukan. Vaikka sitten työpaikan pihamaalla. Ainakin silloin, kun pitää simmut auki ja kuulee, kun linnut laulavat eli on tässä hetkessä aistit avoinna ja tarkkaavaisena. Aamulla käväisin pikaisesti työhuoneella ennen 

Loistavaa kuuluu, vai…

Loistavaa kuuluu, vai…

…iskitkö varpaan kynnykseen? Mitä sinä vastasit, kun sinulta viimeksi kysyttiin, että mitä kuuluu?

Joitain vuosia sitten, kun joku kysyi kuulumisiani, hyvistä päätöksistäni huolimatta huomasin aina sortuvani valittelemaan kiirettä, vatsamakkaroitani, työsumaa, no, aiheitahan riitti loputtomiin. Olin jo tuolloin kiinnittänyt huomiota liki automaattiseen tapaani, josta en pitänyt ja nyt huomaan, että muutosta on tapahtunut.

Nykyään minun on helppo vastata vilpittömästi mitä kuuluu -kysymykseen että hyvää, ja jättää se negatiivinen hyvää kuuluu, mutta myöhästyin bussista, niin siis en oo vieläkään laihtunut, vihaan sadetta, on liian kiire, lapsi kiukutteli -litania kokonaan pois. Sellaiselle turhalle napinalle ei ole tarvetta.

Olen myös oppinut ottamaan kohteliaisuuksia vastaan ilman, että minun pitää selitellä tai vähätellä. Kun joku sanoo, että vau, onko sulla uusi paita, niin ennen olisin vastannut, että joo, no tää on tällanen halpa riepu, tää löytyi tuolta alelaarista ja maksoi vain viisi euroa, en mä tätä kalliimmalla olisi ostanutkaan. Nykyään otan ilon irti jokaisesta saamastani kehusta ja vastaan, että joo, on, eikö oo makee! Ja mikä parasta, tää maksoi vain viisi euroa, voitko kuvitella, aijjettä mikä löytö!

On kaksi tapaa olla, elää ja myös keskustella. Jos keskustelun aloittaa negatiivisen kautta, laskee se varmasti kaikkien osapuolien fiiliksiä. Toki kipeistä, haastavista ja vaikeista asioista saa ja pitääkin puhua, mutta nyt puhun meidän suomalaisten small talkista, eli siitä, että usein kuulumisten vaihtoon tai rupatteluun otetaan helposti se negatiivinen näkökulma. Se on myös turvallinen näkökulma, sillä jokainen tietää, miten helposti siihen saa toisen mukaan, ventovieraankin. Mietitäänpä vaikka artistia, joka juuri myi stadionin täyteen tunnissa. Mikä onkaan helpompi small talkin aihe kuin hänen dissaamisensa, vaikka ei olisi ikinä edes kuullut hänen tuotantoaan. Ei näin.

Negatiiviset asiat vain lähes automaattisesti nousevat pintaan myös keskusteluissa. Suurin osa meistä on myös erittäin hyvä valittelemaan omia puutteita ja huonoja puolia. Paljon kannattavampaa olisi kuitenkin keskittyä vahvuuksiin tai hyviin asioihin. Tai ainakin sellaisiin asioihin, joita voimme kehittää, jos tarvetta kehittämiselle on. Ehkä pelkäämme, että toiset luulevat meidän kehuskelevan. Ei ole häpeä olla hyvä jossakin.

Onneksi kenenkään ei ole pakko jäädä vanhojen kaavojensa vangiksi. Ihminen voi muuttaa elämäänsä korjaamalla asennettaan. Helposti vain uraudumme ja toistamme jatkuvasti samoja malleja niin puheissa kuin tavoissamme toimia. Kirjoitin hiljattain juttua lasten syömisongelmista ja asiantuntija sanoi, että lapsi voi joutua maistamaan uutta ruoka-ainetta jopa 20 kertaa ennen kuin hän alkaa tottua siihen. Aikuistenkaan tapoja ei muuteta tuosta noin vain, vaan tarvitaan sinnikkyyttä!

Eli:

Mitä kuuluu?

Hyvää kuuluu, kerrassaan kertakaikkisen hienoa ja mainiota! Entä sinulle?

Vau, onpa sulla hieno paita ja olet muutenkin niin nättinä.

Kiitos paljon, tämä pusero oli suoranainen löytö! Sinäkin näytät ihanan pirteältä. 

Upeaa torstaita sinulle!
Aina voi valita, jatkaako samaan malliin vai meneekö portista kohti uutta ja tuntematonta!
Aina voi valita, jatkaako samaan malliin vai meneekö portista kohti uutta ja tuntematonta!
Sinäkö se oot?

Sinäkö se oot?

Etsin jälleen kolmeen eri lehteen haastateltavia: pariskuntia, perheitä ja psoriasista sairastavaa miestä. Perhejuttuja olen tekemässä tiettyyn juttutyyppiin, jossa perheellä on jokin pulma, johon he kaipaavat asiantuntijan apua. Näitä juttuja olen tehnyt useita ja jo testiperhe on saanut oikeasti apua pulmiinsa, toimii! Tällä kertaa etsin perheitä, 

Unelmien työpaikka!

Unelmien työpaikka!

Kuinka moni voi sanoa, että työskentelee unelmiensa työpaikassa? Eikä tietenkään ole duunia tai duunipaikkaa, joka olisi aina vain unelmaa ja päivänpaistetta. Mutta sellaisia työpaikkoja on, joissa ihminen oikeasti viihtyy, joissa on ilo työskennellä ja jonne vuoron alkaessa menee mielellään, innoissaan ja tarmokkaana antamaan oman panoksensa. 

Suurimmat syyt liikkumattomuudelle…

Suurimmat syyt liikkumattomuudelle…

…ovat henkisiä.

Kun vielä tein aktiivisesti personal trainerin hommia, kaikista mieluiten työskentelin aloittelevien tai vuosikausia urheilematta olleiden liikkujien kanssa. Myös itselleni treenarina palkitsevinta kun oli nähdä se, miten sohvalle jymähtänyt ihminen todella löytää sen liikunnan palon. Väistämättä jossain vaiheessa jokainen asiakas kun sanoi saman lauseen, toki omin sanoin: Jos joku olisi minulle kertonut sen, miten mahtava ja energinen olo liikunnasta tulee, en olisi ikinä ollut liikkumatta. Joidenkin suusta lause kuului jo muutaman viikon jälkeen. Jotkut tarvitsivat kuukausia. Mutta aina lopputulos oli sama.

Olen viime päivinä miettinyt paljon sitä, miksi ihmiset eivät liiku. Oletko sinä ikinä miettinyt, miksi liikut tai miksi et liiku? Tiedän, että liikkumaan lähteminen ja liikunnan aloittaminen on vaikeaa, jos ei ikinä ole urheillut tai on pitkä, jopa kymmenien vuosien tauko takana. Itse olen liikkunut aktiivisesti koko elämäni, mutta silti nuorimman lapseni synnyttyä jouduin taistelemaan liki kaksi vuotta, että sain liikunnan palautettua rutiiniksi. Ja vaikka olisi jotain vaivoja, vammoja tai kremppojakin, uskon, että useimmille löytyy silti laji, jota voi harrastaa. Mutta ei. Osa meistä ei ilmeisesti vain halua tai tajua haluta kokea sitä mahtavaa liikunnan aikaansaamaa henkistä ja fyysistä hyvää oloa.

Liikunnan lisäksi arjen aktiivisuus on monilta ihan kateissa. Autolla ajetaan ei vain kohdetta lähimmälle pysäköintipaikalle, vaan monessa tapauksessa on pakko päästä aivan oven eteen. Bussipysäkillä palellaan mieluummin paikallaan vaikka vartti, kun kävellään kymmenen minuuttia. Lapset jumittavat mieluummin läppärillä kuin leikkivät pihalla ja paitsi että vanhemmat siitä marmattavat, he myös itse näyttävät lapsille huonoa esimerkkiä siitä, miten arjen aktiivisuutta vältetään kaikin keinoin. Jokainen tietää, että pitäisi paitsi hyötyliikkua, tulisi myös urheilla itsensä hikeen ja hengästymiseen. Miksi se on sitten niin vaikeaa?

Meitsi ja kollegani Sami Bodypump-rupeaman jälkeen!
Meitsi ja kollegani Sami Bodypump-rupeaman jälkeen!

Erilaisten vaivojen lisäksi syitä liikkumattomuuteen lienee monia ja väitän, että suurin osa niistä on henkisiä. Toki elämäntilannekin vaikuttaa. Yksi hyvä ystäväni on totaaliyksinhuoltaja, jolla on haastavat työajat. Jokainen jumppahetki tulee suunnitella tarkkaan, mutta silti hän siinä onnistuu. Uskon, että pohjimmiltaan meitä vaivaa saamattomuus, laiskuus, kärsimättömyys, pelko, häpeä, huono itsetunto, ajankäytön hallitsemattomuus, viitsimättömyys, mukavuudenhalu, väsymys, stressi ja motivaationpuute. Tässä eräitä mainitakseni.

Totta on, että motivaation on tultava itsestä. Jos liikkuu siksi, että lääkäri käskee tai puoliso painostaa, voi olla varma, että liikkumisella ei ole tulevaisuutta. Sekään ei riitä motivaattoriksi, että farkkujen nappi ei suostu enää kiinni. Motivaation on tultava omista toiveista ja ennen kaikkea omasta tahtotilasta. Liikun, koska haluan sitä itse. Liikun, koska haluan voida paremmin. Liikun, koska haluan olla terveempi. Toki pakko voi tuntua aluksi riittävältä motivaattorilta, mutta kauaa se ei kestä. Toinen asia, mitä ihminen miettii liikaa, on se, mitä muut ajattelevat. Salille tai ohjatulle ryhmäliikuntatunnille ei uskalleta ensikertalaisena tulla, koska pelätään, että konkarit nauravat tai tuijottavat, jos tekee jotain ”väärin” tai hassusti. Ja tämä on monen suusta kuultu totuus, eikä vain mitään yläasteikäisten epävarmuutta, vaan ihan oikeasti aikuinen ihminen voi hävetä itseään ja olemattomia taitojaan. Ujostellaan sitä, miltä itse näyttää, kun liikkuu ja onko olo kuin norsulla posliinikaupassa. Niin turhaa! Itse kysyn ennen jokaista ohjaamaani tuntia oli laji mikä tahansa, että onko paikalla ensikertalaisia. Pidän myös heistä mahdollisuuksieni mukaan hyvin huolta läpi tunnin, toki ilman, että tulee mitään silmätikkufiilistä. Kannustan mielelläni ekakertalaisia tulemaan esimerkiksi sisäpyöräilemään tai pumppitunnille. Sekaan vain! Jokainen on aloittanut joskus, ohjaaja on juurikin paikalla neuvomassa ja kertomassa, mitä tehdään. Kärsimättömyys taas näkyy monesti siinä, että esimerkiksi laihduttajalla tuloksia pitäisi tulla heti eikä vasta ensi kuussa. Motivaatio tahtoo lopahtaa, kun parin ekan treenin jälkeen vaaka ei näytäkään vielä vähemmän. Silloin on hyvä muistaa, että eivät ne kilot viikossa ole kroppaan kertyneetkään. Sinnikkyyttä ja pitkäjänteisyyttä tarvitaan ja myös epämukavuutta on pakko kestää. Yksi suurimmista tekosyistä lienee tuo, että minulla ei ole aikaa. Aikaa on kuitenkin facebookiin, työhön, telkkariin, shoppailuun, kaikkeen muuhun sitä löytyy. Kyllä aikaa löytyy liikunnallekin, se on varma. Jos liikkuu päivässä puoli tuntia, jäljelle jää vielä 23,5 tuntia kaikkeen muuhun!

Hehee, terveisiä jumppakuvauksista! Minä kovasti neuvon ja malli kuuntelee. Hyvä, ettei Levikset revenneet!
Hehee, terveisiä jumppakuvauksista! Minä kovasti neuvon ja malli kuuntelee. Hyvä, ettei Levikset revenneet!

Kun alkaa liikkua, tulee olla kärsivällinen. Joku tavoittaa jo ensimmäisellä kerralla sen ihanan kehossa pulppuavan endorfiinihumalan, joka saa pakahtumaan onnellisuudesta. Joku toinen tavoittaa sen tunteen vasta myöhemmin, olemme erilaisia. Suosittelen kuitenkin, että hikoilet ja hengästyt monta kertaa viikossa, vaikka se aluksi tuntuisi vastenmieliseltä ja väsyttävältä. Jos väsyttää, liiku silti (toki omaa kehoa kuunnellen). Riittävän unen lisäksi liikunta virkistää minua enemmän kuin yksikään kahvikuppi tai sohvannurkassa vietetty tunti. Vaikka jumppasaliin menisi kuinka ryytynyt ohjaaja, sieltä lähtee aivan eri tyyppi pois. Hikoilulla ja hengästymisellä on myös jotenkin uskomaton, puhdistava vaikutus, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Kuona sekä kropasta että mielestä katoaa kunnon liikuntasessarien aikana. Toimii!

Olen niin monta kertaa nähnyt sen, miten liikkumaton ihminen puhkeaa liikunnan myötä täyteen loistoonsa. Entisestä apeasta, epävarmasta ja itsetuntokriisejä potevasta sohvaperunasta voi jo muutamissa viikoissa alkaa kuoriutua ihan eri ihminen.

Liikunnan iloa kaikille! Ja sinä, joka et ole toviin liikkunut, sinua tsemppaan erityisesti. You can do it!

 

 

100 tuntia istumista

100 tuntia istumista

Pari päivää sitten Hesarissa oli juttua istumatyöstä ja venyttelyn tärkeydestä. Ihan mahtavaa, että istumisen haitoista uutisoidaan koko ajan enemmän. Istuminen ja sen haitat on ehdottomasti yksi terveyteen ja hyvinvointiin liittyvistä lempiaiheistani, sillä istunhan itsekin suuria määriä päivittäin. Meidän istumatyötä tekevien istumislukemat kun ovat aika lailla 

Ilo on asenne…

Ilo on asenne…

…eikä toki voisi olla iloa ilman surua, mutta valittaa ei sentään tarvitse 24/7. Alan olla ihan vähän kyllästynyt ja väsynyt siihen, kun jengi jaksaa valittaa marraskuun pimeyttä ja synkeyttä. Tänään aamulla bussissa mietin, että tuntuu lähes rikolliselta olla hyvällä tuulella, koska marraskuu ja kuulemma ankeaa. 

Työasiaa

Työasiaa

No nyt voisi iskeä paniikki, mutta hetken hengiteltyäni päätin kääntää tämän hetkisen työtilanteeni hyväksi asiaksi. Nyt minulla on loistava mahdollisuus ottaa kaikki irti näistä kalenterini tyhjistä kohdista ja jopa kokonaisista päivistä ja miettiä, miten voisin tehdä itseni näköisen ja juuri tätä omaa duuniani koskevan työelämän vallankumouksen. Tuosta vallankumouksesta on muuten oikeasti tehty Työkirja, jonka aion hommata käsiini pikaisesti.

Kävin aamulla ihastuttavan kollegani kanssa meilinvaihtoa alamme työtilanteesta ja hänkin vahvisti kuvitelmani, että työtilanne alallamme on erilainen kuin viime vuonna tähän aikaan, oikeasti heikko. Ei kovin lohduttava alku tälle aamulle siis, mutta sittenpä keksin, että tässähän elämä tarjoaa minulle oivan mahdollisuuden treenata sitä, että pysyn positiivisena, pyrin keksimään erilaisia muotoja ja tapoja tehdä töitä ja toteuttaa itseäni. Ennen kaikkea nyt on hyvä paikka näyttää itselleni, että en antaudu panikoimiselle ja murehtimiselle, sillä nehän eivät tilannetta muuta kuin korkeintaan huonommaksi. Myöskään uskoa tai toivoa ei puutu, ja olenkin satavarma siitä, että tulevan vuoden alussa tilanne on taas toinen. Juuri nyt tämä epätietoisuus on vain kestettävä ja puskettava läpi hyvillä mielin. Ja onneksi minulla on aina jumppa, jestas sentään, miten kiitollinen siitä olen.

Ja intoa tähän oman työelämäni henkilökohtaiseen vallankumoukseen sain, kun hiljattain kävin kuuntelemassa Sugar Helsinki -pr-toimiston pressipäivässä juuri tuon Työkirjan toisen kirjoittajan, 925 Designin Pekka Pohjakallion luentoa työstä ja työssä jaksamisesta. Pekka yhdessä muun muassa kollegansa Saku Tuomisen kanssa haluaa, että ihmiset saavat aikaan enemmän, mutta väsyvät vähemmän. Heidän mielestään työelämää muutetaan tapa kerrallaan. Mahtavia sloganeita! He siis ovat tutkineet erityisesti toimistoduunareiden työviikkoa ja tarkastelleet, mitä ihmiset työpaikoillaan tekevät. Tutkimuksen mukaan yli 70 prosenttia totesi, että heillä on jatkuvasti kiire ja kaoottinen tunnelma sävytti työn arkea. Tämä yllätti minut, että 72 prosenttia tutkituista ei suunnitellut työviikkoaan mitenkään etukäteen. Tässä suunnittelussahan olen itse petrannut tosi paljon viime aikoina. Jo perjantaisin käyn seuraavan viikon työlistaa läpi, jotta voin olla viikonlopun rauhallisin mielin ja edellisenä päivänä kurkkaan seuraavan päivän kalenteria, jotta en joudu miettimään, muistinko nyt varmasti kaiken. Olen samaa mieltä siitä, että kiire voi olla hyväksi, mutta juurikin jos kiireestä tulee ihmisen tärkeyden mittari ja tunnelma työssä on jatkuvasti kaoottinen, ollaan hakoteillä.

Olen Pohjakallion kanssa samaa mieltä siitä, että ihminen tarvitsee työpäivänsäkin aikana tyhjiä hetkiä. Se, että painetaan hulluna palaverista toiseen ja ollaan jatkuvasti tavoitettavissa meilillä, netissä ja älypuhelimella, ei voi olla pelkästään vain hyväksi ja onkin yksi omista haasteistani. En vain voi olla katsomatta meiliini tai kännykkääni vaikka sitten kesken kirjoittamisen, jos kuulen viestin saapuvan. Pohjakallio sanoi, että keskeytyksistä puolet ovat itse aiheutettuja (niin totta, lyön tässä itseäni juuri karttakepillä näpeille), ja kun työnteon hyvä syke katkeaa, kestää aina vartin toipua ja palata siihen tekemisen meininkiin. Siis vartin! Ja ajatelkaas, kun tämä tapahtuu sata kertaa päivässä! Hm, tämä tosiaan herätti minut miettimään, muutosta on tapahduttava myös itselläni. Pohjakallio myös kertoi, että meidän suomalaisten stressaavin työpäivä on lauantai, ilmeisesti siksi, koska emme osaa irrottautua ja vaihtaa vapaalle ja alkaa palautua. Emme myöskään ymmärrä palautumisen merkitystä, vaikka se tekee hyvää myös luovuudelle.

Erityisesti tämä seuraava toteamus kolahti itseeni. Jos luova duunari tekee asian neljässä tunnissa ja lähtee himaan, hän on sluibailija. Jos duunari tekee saman asian kahdeksassa tunnissa, hän on normi työntekijä. Jos taas duunari tekee saman asian 11 tunnissa, hän on helvetin sitoutunut työpaikkaansa ja ahkera työntekijä. Heh, aikamoista! Lisäksi että työtavoissamme on paljon korjattavaa, myös asenteissamme työtä ja sen tekemistä kohtaan on rutkasti päivitettävää. Pohjakallio sanoikin, että teolliselta ajalta tulevat työnteon tavat istuvat meissä tiukasti vaikka esimerkiksi juuri tämä oma luova alanikaan ei ole teolliseen alaan oikein verrannollinen. Tuottavuuden kasvua lepäämällä on vaikea laittaa exceliin, true dat.

Tuo Pohjakallion puolituntinen luento oli todella innostava ja poimin sieltä monta hyvää pointtia, joilla voin paitsi parantaa omaa työtehokkuuttani myös työelämäni hallintaa ja ennen kaikkea hyvinvointiani alalla, jossa työ on liukunut niin tiiviiksi osaksi muuta arkeani, että minun on työtä ja vapaata vaikea oikeastaan edes erotella. Pohjakallio muun muassa kehotti pitämään work diarya, työpäiväkirjaa, jotta ihan itse voi sieltä lukea, mitä kaikkea onkaan tullut tehtyä. Se onkin varmasti selkeä tapa nähdä, mihin päivät oikein kuluvat. Pohjakallio myös totesi, että liki puolet viikon työpäivistä saavat jopa olla huonoja, kunhan yli puolet ovat hyviä. Ja tässä kohdin jokaisen tulee itse määritellä itselleen, mitä hyvä työpäivä oikein merkitsee. Pohjakallio myös suositteli tekemään yksityiskohtaisia tarkistuslistoja omista tavoitteista ja niiden toteutumisesta. Aamuisin kannattaa aina suunnitella työpäivä, maanantaina koko työviikko. On hyvä digata suuresti työstään, mutta välillä on hyvä myös miettiä, miten omia tapojaan tehdä töitä voi parantaa. Ja välillä on vielä parempi vain ottaa relasti. Asiat järjestyvät kyllä.

Työn iloa sinulle!

Toivoisin, että tämä olisi kaikille mahdollista! (Kuva: Pinterest)
Toivoisin, että tämä olisi kaikille mahdollista! (Kuva: Pinterest)

 

 

 

 

Kirja karismasta

Kirja karismasta

Pitkästi aikaa lukuvinkki tulossa, ole hyvä. Noin kuukausi sitten kävin Maaretta Tukiaisen Egosta Fantasmagoon – Tie karismaattiseen itseesi -kirjan (Talentum 2013) julkkareissa ja nyt menneenä viikonloppuna sain tilaisuudesta saamani reilu 350 sivuisen tiiliskiven vihdoin päätökseensä. Lukurauhaani on häirinnyt paitsi terhakas liki kolmevuotias, myös oma kummallinen