Kuukausi: elokuu 2017

Joskus toivoo, että olisi valinnut toisin

Joskus toivoo, että olisi valinnut toisin

Aina välillä elämässä tulee hetkiä, jolloin toivoo, että olisi valinnut toisin. Sitä toivoo, että olisi valinnut toisin säästääkseen itseään, säästääkseen toisia, ehkä olisi ollut onnellisempi, ollut iloisempi, olisi jaksanut paremmin, olisi väsynyt vähemmän, olisi ollut parempi ihminen. Olisi selvinnyt helpommalla, olisi selvinnyt vähemmällä, ei olisi 

Nopein tie onnellisuuteen

Nopein tie onnellisuuteen

Nopein tie onnellisuuteen on asioiden hyväksyminen, että näin on nyt ja sitten taas jotain muuta. Elämäsi ei tarvitse elämäntilanteesta huolimatta olla raatamista, tarpomista tai pelkkää vastoinkäymisten odottelua. Sinunkin luontainen olotilasi voi olla ilo, rauha ja rakkaus, ystävällisyys toisia kohtaan ja stressittömyys, riemu ja onnellisuus, oli 

8 kuukautta elämänmuutosta takana, mitä olen saavuttanut siinä ajassa?

8 kuukautta elämänmuutosta takana, mitä olen saavuttanut siinä ajassa?

Viime syksynä päätin asettaa hyvinvointini prioriteettilistan alkupäähän, kahdeksan kuukautta sitten aloin todella toimia ja mitä olen saanut tässä ajassa aikaan? Painoa on pudonnut 13 kiloa, olen oppinut syömään paremmin, terveellisemmin ja säännöllisemmin, liikunta on asia, josta en enää luista. Energiaa on paljon enemmän kuin aiemmin. Terveellisimmistä asioista on tullut itselleni normaaleja rutiineja, joiden toteuttaminen ei vaadi mitään ponnisteluja, vaan jotka ovat osa arkeani ja sillä tavalla itsestäänselvyyksiä.

Kuvien välillä on 12,5 kuukautta ja 13 kiloa.

Liikkuminen on nyt säännöllinen osa elämääni ja erityisesti juoksu, jota olen tehnyt lapsesta lähtien, mutta johon itselläni on viimeiset 6 vuotta ollut viha-rakkaussuhde, on palannut tavalliseksi osaksi arkeani. En enää mieti, juoksenko, vaan mietin, että millaisen lenkin juoksen. Takana on kesä- ja elokuussa juostut maratonit ja edessä uudet tavoitteet juoksun suhteen, muun muassa Berliinin puolimaraton huhtikuussa ja Tukholman maraton kesäkuussa. Elokuussa juostuja kilometrejä kertyy reilu sata, kuten myös kesä- ja heinäkuussa. Syyskuussa tavoitteeni on juosta 150 kilometriä.

Ensimmäistä kertaa koskaan joogaharrastukseni on jatkunut näin pitkään yhtä jaksoisesti. Pyrin käymään tunnilla kerran viikossa ja tekemään liikkeitä myös kotona silloin tällöin. Olen alkanut jumpata kotona, jota en ole koskaan tehnyt. Kerran pari viikossa teen kotona kuntopiirinä lihaskuntoa max. 25 minuuttia kerrallaan.

Tällä hetkellä fiilis on se, että liikkumaan on päästävä, mutta lepopäivien vietosta en todellakaan pode huonoa omatuntoa, kuten joskus kauan sitten. Kehonhuolto seuraa mukana ja käyn noin kerran kuussa hieronnassa. Kotona myös venyttelen ja rullaan foamrollerilla silloin tällöin.

Ja vaikka olen liikkunut läpi elämäni, on minullakin kestänyt taas kuukausia, jotta liikunta on oikeasti tavallinen osa arkeani ja saan itseni liikkeelle sieltä sohvalta myös stressaavan työpäivän jälkeen. Eilen, kun sain syksyn kolmannen kirjan painoon, oli pääkoppa sellainen sekametelisoppa, että kun pääsin kotiin, oli pakko lähteä lenkille ja myös kotijoukot siihen kannustivat. Juoksin 14.4 K vajaassa puolessatoista tunnissa eikä mikään muu olisi toiminut yhtä hyvin kuin juokseminen. Toivon, että jokainen meistä löytäisi itselleen jonkun mieluisan lajin, on se sitten juoksu, sauvakävely, kuulantyöntö tai aikuisbaletti!

Yhä edelleen liikunnan sijoittaminen hektiseenkin arkeen tuntuu välillä vaikealta, mutta teen suunnitelman seuraavan viikon liikkumisista sunnuntaina ja pysyn sitten siinä, mitä olen suunnitellut, ellei nyt tapahdu jotain suurta katastrofia. Muuten saattaisin helposti jättää liikkumisen ”huomiselle”, joka on välillä se mystinen päivä, joka ei tapahdu ikinä. Yritän vielä lisätä viikkolukkariini vähän enemmän lihaskuntotreeniä. Ehkä voisin yhdistää lisää kotijumppaa juoksulenkin yhteyteen? Tämä on vielä vähän hakusessa, koska työ(t) nielaisee niin suuren ajan päivästä ja perheenkin kanssa haluan viettää aikaa. Onneksi lapsi on kohta jo niin iso, että hän voi lähteä lenkkiseuraksi pyörällä.

Ruokailujen suhteen annoskokoni on vakiintunut. Ei tulisi enää mieleenkään ottaa sitä aiempaa tupla- tai tripla-annosta. Lounasruokani pääosin on salaatti, joka sisältää runsaasti proteiinia, eilenkin katkarapuja, mozzarellaa ja vihreitä papuja. Syön aamupalan, tällä hetkellä Bulgarian jogurtin, johon olen sekoittanut pari pientä kourallista pähkinöitä. Välipalasta olen vähän lipsunut, mutta aina sille ei ole tarvetta. Sokeria tuli syötyä heinäkuussa kaksi käsin, mutta tilanne on tasapainottunut. Silloin tällöin syön makeaa, kuten sunnuntaina pienen suklaapatukan.

En yhä edelleenkään punnitse ruoka-annoksiani enkä laske kaloreita, silti painoni on laskenut tammikuusta nyt 13 kiloa. Pian olen tilanteessa, jossa vaa’an ensimmäinen numero alkaa kutosella! Käyn vaa’alla silloin tällöin ja koko ajan olen saanut yllättyä positiivisesti. Vaatteista ja valokuvista sen painon putoamisen huomaa parhaiten, ei sitä näin normiarjessa oikein meinaa noteerata.

Olo on paljon parempi hoikempana, jaksaminen on ihan eri luokkaa ja esimerkiksi juoksussa painonpudotuksella on suuri vaikutus. Kun tammikuussa juoksin vielä lähes automaattisesti 7.30 keskivauhtia, niin useimmiten keskivauhti on nyt 6 minuutin kieppeillä. On paljon helpompi juosta, kun massaa on vähemmän. Toki juoksemisen nopeutumiseen auttaa sekin, että juoksee!

No jos muu menee hyvin, niin mikä takkuilee? Palautuminen päivästä ja stressin vähentäminen elämässä. Töiden parissa on ollut melkoista hulabaloota ja kun olen taas alkanut heräillä öisin ja näkemään työhön liittyviä unia, tiedän, että esimerkiksi työpäivien aikana tapahtuvaa palautumista on lisättävä. Se on itselläni ollut koko ajan se vaikein tehtävä, harjoitukset siis jatkuvat.

Onko tämä ollut helppoa vai vaikeaa? Pääosin helppoa. Olen tehnyt niin pieniä muutoksia vähän kerrallaan. Lisäksi olen antanut itselleni aikaa ja armoa. En esimerkiksi stressaantunut heinäkuussakaan, kun paino jumitti paikallaan varmaankin runsaan makean syönnin takia. Tiedän, että painonpudotus on matka, eivätkä pysyvät tulokset tapahdu hetkessä.

Ja niin se matka jatkuu! Mahtavaa keskiviikkoa sulle! Onko muita, jotka ovat laittaneet hyvinvointinsa ykkössijalle vai onko se vasta tulossa?

Jenny

P.s. Tervetuloa Instaan!

Miten jaksaa maailmaa, joka on hyvän lisäksi myös paha

Miten jaksaa maailmaa, joka on hyvän lisäksi myös paha

Miten jaksaa maailmaa, joka on hyvän lisäksi myös paha. Ehkä niin, että keskittyy siihen ensimmäiseen eli hyvyyteen ja pitää sen päällimmäisenä mielessä, eikä anna pahan päästä voitolle. Ehkä niin, että muistaa myös pahoina hetkinä, että hyvyyttä on paljon. Myös kantarellit ja juokseminen saattavat toimia! Viime 

Onko meidät opetettu siihen, että elämän kuuluu olla vaikeaa?

Onko meidät opetettu siihen, että elämän kuuluu olla vaikeaa?

Onko meidät opetettu siihen, että elämän kuuluu olla vaikeaa? Katsommeko me asioita pääosin negatiivisen kautta? Miksi arjen pitäisi olla raahautumista päivästä toiseen? Entä jos elämän ei tarvitsekaan olla haastavaa. Entä jos uskaltaa alkaa katsoa asioita siltä plussan puolelta ja valitsee arkeen uutta asennetta? Ylipainon pudottamista 

Maraton helteessä ja myrskyssä – Never stop running

Maraton helteessä ja myrskyssä – Never stop running

Nyt olen ehtinyt sulatella lauantaista kokemusta, joka monin paikoin tuntuu kyllä ihan elokuvalta. Maraton helteessä ja myrskyssä – Never stop running! Maaliin pääsin nettoajassa 5:06:37, vaikka lähdin tavoittelemaan neljän ja puolen tunnin aikaa. Tukholmasta aika siis parani muutamalla minuutilla, mutta silti hieman harmittaa. Tiedostan kyllä, että olosuhteet olivat vaikeat ja että ylipäänsä maaliin saapumisestani saan olla onnellinen!

Parasta tässä kuvassa ei ole kaksoisleuka, vaan toi fiilis!! Tuolta minusta tuntui kun pingoin maaliin!
Täältä tullaan yli maaliviivan. Se on ohi!

Syömiset ja juomiset menivät kisapäivänä kohtuullisen pieleen, koska startti oli kolmelta iltapäivällä. Ehdin syödä aamiaisen, mutta en kunnollista lounasta, ja vaikka join mielestäni paljon ennen lähtöä, huomasin jo lähdössä, että olisin voinut juoda vielä enemmän. Ilmahan oli tosi painostava ja saimme nauttia kesän lämpimimmästä päivästä Helsingissä. Jo ensimmäisellä kilometrilla hiki virtasi niin naamaa kuin selkääkin pitkin ja tajusin, että lämpötilasta tulee vielä ongelmia. Lähdin roikkumaan 4:30-jänisten perään, mutta jollain huoltopisteellä tipuin kyydistä ja päätin, että antaa olla. Tehdään niitä ennätyksiä sitten muualla, kuten Tukholmassa ensi kesäkuussa!

Ensimmäisen puolikkaan aikana juttelin vaikka kenen juoksijan kanssa. Keskustelu oli helppo aloittaa kysymällä englanniksi, että where are you from tai päivittelemällä lämpötilaa. Vietin monta mukavaa juttutuokiota, vaihdoin maratonkokemuksia ihan ventovieraiden kanssa ja mieleenpainuvin asia oli se, kun huomasin pyörätuolilla kisaan osallistuneen miehen jääneen pulaan jyrkän ylikulkusillan alkupäähän. Kysyin englanniksi, voinko auttaa ja saatuani luvan juoksin sillan haastavimman alkuvaiheen miestä lykäten. Hänen paitansa selkämyksessä muuten osuvasti luki, että Never stop running. Kun olin matkalla maaliin Töölönlahdella, tyyppi tuli jo vastaani eli oli itseäni huomattavasti ennen maalissa! Isot respektit hänelle!

Näin matkan varrella varmaan kolmekymmentä tuttua ja ensimmäisellä puolikkaalla olin vielä omassa ennätysvauhdissa. Vaikka juoksu tuntui hyvältä jaloissa, niin kroppa alkoi uuvahtaa heti alusta lähtien ja tajusin jo ekalla kympillä, että hitto, tästä tulee vaikeaa. Huoltopisteillä join kaksin käsin urheilujuomaa ja vettä ja kehon suolatasapaino alkoi olla varmaan aika epätasapainossa. Erääseen instatuttuun, mahtavasti kannustaneeseen Minttuun, törmäsin matkan varrella 4 kertaa ja hän juoksi pariin otteeseen hetken rinnallani ja kysyikin, oliko minulla lisäsuolaa. Eipä ollut ei, enkä jostain syystä asiaa edes kehdannut hänelle tunnustaa!

Varusteet toimivat! Ihana oli juosta shortseissa.
Tässä olen 25 kilsan kohdalla. Kiitos Monna ja Tuukka Pursiainen kuvasta!
Vähän vaisu on hymy, mutta hymy kuitenkin!

Enpä muuten siinä vaiheessa vielä tiennyt, että toivoessani pääseväni helteestä suihkuun sellaisen saan myöhemmin Lauttasaaren kohdalla ja ihan hurjalla volyymilla. Kun kärki oli alkanut tulla maaliin ja itselläni oli vielä toinen kierros, alkoi epätoivo iskeä. Tuossa vaiheessa olin juossut jo yli puolet matkasta, mutta ensimmäisen kerran kävi mielessä, että josko luovuttaisin. Laitoin WhatsApp-ryhmään, jossa on perheenjäseniäni, viestin, että ihan päin persettä menee. Ensimmäisen kerran kävelin myös pienen pätkän ja tuo käveleminen toistui sitten aina välillä, kuten ylämäissä ja toki vaikutti siihenkin, että en päässyt alle viiden tunnin aikaan.

No, sinnikkäästi jatkoin juoksemista ja kun plakkarissa oli 30 kilometriä, päätin, etten enää luovuta. Jokaisesta kannustuksesta ja tutun naaman näkemisestä sain ihan hurjasti lisävirtaa. Lehtisaaressa noin 33 kilsan kohdalla juttelin hetken erään tuttavan kanssa, ja sen jälkeen se show sitten alkoi. Vaikka matkan varrella oli aurinko porottanut ihan siniseltä taivaalta, alkoi tummia pilviä kasaantua. Lehtisaaresta Lauttasaareen juostessani joku huusi, että hei, katsokaa, tuolla sataa jo, ja osoitti kohti Espoota. Eipä mennyt kuin muutama minuutti kun aloin ihmetellä, että kuka sammutti valot. Taivas oli muuttunut mustaksi ja sitten se alkoi, vettä tuli kuin saavista kaatamalla ja ensimmäiset minut ohittaneet tuulenpuuskat tarttuivat niin kovasti kiinni itsestäni, että jouduin jännittämään koko vartaloni ja pysähtymään, etten olisi lentänyt kumoon. Koko ajan ympärillä lensi nyrkinpaksuisia oksia, vettä tuli lyhyessä ajassa niin kovaa ja paljon, että hetkessä tiet olivat pelkkää lätäkköä ja välillä kahlasin nilkkoja myöten vedessä. Taivasta halkoivat valtavat salamat ja vaikka olin noin puolimatkan jälkeen alkanut kuunnella musiikkia, rytinä ja pauke oli kuin sotaelokuvasta. Minua pelotti ja pistin tossua toisen eteen, päätin, että tännehän en jää. Osa juoksijoista jäi esimerkiksi bussipysäkkien alle pitämään sadetta, mutta itse halusin pois tilanteesta niin nopeasti kuin mahdollista. Yhdessä kohtaa tien tukki iso autotielle ja jalkakäytävälle kaatunut puu, jonka salama oli halkaissut ihan hetki ennen paikalle saapumistani. Sen alle oli jäänyt kolme henkilöautoa, mutta onneksi ei ihmisiä. Pysähdyin raportoimaan puusta järjestäjille, mutta pian huomasin, ettei puu ollut suinkaan ainoa kaatunut ja hätäkeskushan oli ihan tukossa kaikista soitoista.

Kun pääsin Ruoholahteen myrsky alkoi laantua. Fiilis oli lähinnä se, että mitä hemmettiä äsken tapahtui! Vaatteet valuivat vettä ja kengistä kuului joka askeleella lits läts. Olin pelännyt, että suhteellisen uudet tossuni hiertävät, mutta kaikki kynnet säilyivät tallella eikä damagea tullut jalkoihin edes märistä tossuista. Ruoholahdessa aloin sitten myös palella, koska olihan vaatteet ihan märät ja myös energiavaje alkoi olla melkoinen. Minulla oli yksi ajatus, ja se oli, että haluan maaliin ja kotiin! Perheeni WhatsApp-ryhmässä käytiin vielä keskustelua, että missä menen ja milloin viimeksi olen saanut väliajan. Laitoin viestin, että myrskystä selvitty ja 4 k matkaa maaliin.

Kun sitten saavuin vihdoin Telia 5G Areenalle, nauroin ja itkin samaan aikaan. Olin niin jäässä, että hampaat vain kalisivat! En itkenyt  liikutuksesta ja ensimmäisen maratonin selvittämisestä, kuten Tukholmassa, vaan siksi, että olin selvinnyt ihan kreisistä kokemuksesta. Olin niin onnellinen, kun astuin maaliviivan yli ja tiesin, että juoksu oli ohi siltä päivältä. Olin niin tyytyväinen itseeni, että olin kaikesta huolimatta selvinnyt voittajana. Puolisoni oli odottanut tunnin kylmässä ja sateessa. Hän oli saapunut maalisuoralle juuri myrskyn alkaessa. Kun hän astui maaliin, se lähti lentoon ja nimien sijaan kuulutettiin, että pysykää rauhallisina!

Jalat olisivat vielä jaksaneet ja pystyin spurttaamaankin lopussa. Jaloissa ei ollut sunnuntaina eikä eilenkään mitään sen kummempia tuntemuksia, mutta huonosti nukutun la-su yön takia ja heitelleestä suolatasapainostakin johtuen olo ei ollut vielä kovin kummoinen eilen maanantainakaan. Huhhuh. Ikimuistoinen maraton, täytyy sanoa! Mutta reitti ja järjestelyt toimivat, tykkäsin.

Täällä jo suunnittelen täysillä uusia kisoja! Alan nyt treenata tavoitteellisesti Tukholmaan, joka on kesäkuun alussa. Eilen ostin myös paikan Berliinin puolimaratonille, joka on 8.4.! Sieltä lähden hakemaan 1 h 45 min aikaa.

Eli treenit jatkuvat. Tulipa opittua taas kantapään kautta, millaista on juosta pidempää matkaa. Ainakin syömisiin ja nesteytykseen täytyy varautua paremmin, jos ilma on tavallista lämpimämpi. Mutta tämähän kokemus ei minua lannistanut, vaan sai todellakin itseeni lisää virtaa. Never stop running!

Miten sun treenit sujuvat?

Jenny

P.s. Tervetuloa Instaan!

Toinen maraton jännittää enemmän kuin ensimmäinen

Toinen maraton jännittää enemmän kuin ensimmäinen

Toinen maraton jännittää enemmän kuin ensimmäinen. Hm, ei kai mun kurkku ole kipeä? Teinillä on kesäflunssa. Huooooono ajoitus. Tuntuuko mun oikea etureisi jotenkin omituiselta? Ai niin, varpaankynnet pitää leikata. Hyvästi geelilakka, joka palvelit koko kesän. Pitää muistaa rullata foamrollerilla. Ja venyttää. Perhana sentään, olisi pitänyt vielä ehtiä sinne 

Kymppi pois pysyvästi – juttuni uudessa Me Naiset -lehdessä

Kymppi pois pysyvästi – juttuni uudessa Me Naiset -lehdessä

Uusimmassa Me Naiset -lehdessä on pikku juttu elämäntapamuutoksestani. Olin juttuun muuten oikein tyytyväinen, mutta sen alkuun oli lipsahtanut harmillinen virhe. Jutussa lukee, että viisi tuntia hikiliikuntaa päivässä ei laihduta, totesi personal trainer ja liikunnanohjaaja Jenny Belitz-Henriksson kuusi vuotta sitten. Nimenomaan olen juurikin laihduttanut viime kerralla 

Uuden edessä vanhempana – pikkulapsivaihe on ohi

Uuden edessä vanhempana – pikkulapsivaihe on ohi

Mietin pari viikkoa sitten lenkillä omaa vanhemmuuttani. En voi uskoa, että olen ollut äiti pian 21 vuotta. En muista mistä kirjasta luin joskus pari vuotta sitten sen, että vaikka päivät voivat olla pitkiä, vuodet ovat lyhyitä. Olen uuden edessä vanhempana – pikkulapsivaihe on ohi, kolmannen kerran.

Siltä todella tuntuu nyt, kun iltatähtenikin aloittaa tässä kuussa koulutaipaleensa. Keskimmäiseni menee lukioon. Vanhimmaiseni on jo 20-vuotias, jolla on oma arkensa eri kaupungissa. Huh, olen heittäytynyt tunteelliseksi. Aika on kulunut niin nopeasti. Olenko ollut paras mahdollinen äiti?

My crew. Ihan lempparikuva, vaikka pian jo pari vuotta vanha.

Kotonamme eletään siis uutta elämänvaihetta. Ei ole enää ketään, jota tarvitsee jatkuvasti silmä tarkkana valvoa ja passata. Vaikka vietämme paljon aikaa yhdessä, kuopus viihtyy myös omissa leikeissään, niin kotona kuin pihalla ystävänsä kanssa. Ei tarvitse olla kaiken aikaa vahtimassa, laittaako se nyt hiekkaa suuhun, ottaako kaverin kädestä lapion, nukahtaako se nyt päiväunille, juokseeko se liian kovaa töppöjaloillaan tai kaatuuko apupyörillä. Pikkulapsesta on tullut koululainen, joka on kasvanut kesän aikana varmaan 10 senttiä pituutta!

Vaikka taas niin yhtäkkiä elämään astunut ripaus vapautta tuntuu pääosin hyvältä, tuntuu se myös haikealta. En kaipaa hyvin valvottuja öitä pienten kukkujien kanssa, mutta väistämättä sitä herkistyy, koska pikkulapsiaika on oikeasti ohi. Sitä miettii, onko varmasti ollut tarpeeksi läsnä, onko tehnyt asioita oikein ja sanonut oikeita asioita, siis kaikkien kolmen herranterttuseni kanssa.

No ei tietenkään ole, siis aina ja jatkuvasti. Satavarmasti on paljon asioita, jotka olisi voinut tehdä toisin. On tullut ihan varmasti mokattua. Mutta kenenpä ei olisi tullut.

Kun vertaan vaikka vanhimman tyttäreni ja nuorimman tyttäreni vauva-aikaa ja päiväkotivaihetta, niin olen ollut ihan eri ihminen noina eri aikoina. Osittain olen kasvanut iän myötä, osittain elämä on pakottanutkin siihen, myöhemmin olen sille kasvamiselle itse antautunut. Lähes mikään ei ole hienompaa kuin oma kehitys ja kasvaminen, asioiden ymmärtäminen uudella tavalla, muutos, epätoivotusta pois oppiminen. Eikä ole mikään ihme, että 19-vuotiaana vanhempana olen ollut erilainen kuin nyt nelikymppisenä.

Mutta itse asiassa eräällä juoksulenkillä pari viikkoa sitten mietin, että herranjestas, miten hyvin olenkaan elämässäni selviytynyt kaikista sen tarjoamista haasteista huolimatta. Myös vanhempana. Pitäisi enemmän muistaa kehua myös itseä. Tunsin ylpeyttä siitäkin, että selviydyin niin hyvin, kun pitkän aikaa hoidin yksin kaikki vanhimpien tyttärien asiat, vieläpä kun he eivät olleet niin omatoimisia kuin nykyään. Toki tukiverkosto on ollut ja suuri apu on ollut myös nykyisestä puolisostani, tattis vain jokaiselle asianosaiselle. Ja vaikka aina, erityisesti vaikeana ajanjaksona vuosia sitten, minulla ei ollut voimia tehdä sitä täydellisintä suoritusta (suoritus on vähän huono sana, mutta enpä juuri keksinyt parempaakaan) vanhempana, uskon kuitenkin siihen, että olen tehnyt silloinkin parhaani eli sen, mitä sen hetken eväillä olen pystynyt tekemään

Sitä vain ajattelin, että kun joskus unettomina öinä sitä rukoili, että kasvaisivatpa nää kersat, saisipa sitä nukkua, olisipa enemmän energiaa omasta ajasta puhumattakaan, niin nyt olen siinä hetkessä, kun on.

Niin on aika vierähtänyt nopeasti, kuusi ja puoli vuottakin ihan tuosta vain, kahdestakymmenestä vuodesta puhumattakaan.

Ja sitten päätin, että sen sijaan, että miettii mokiaan, osaamattomuuttaan ja taitamattomuuttaan vanhempana, voi miettiä sitä, mitä kaikkea hyvää on lapsilleen voinut antaa, mitkä asiat ovat vahvuuksia vanhempana ja elämässä yleensä. Plussamerkkisiä asioita on kuitenkin paljon, paljon enemmän kuin miinuksia.

Vaikka päivät voivat olla pitkiä, vuodet ovat lyhyitä.

Muita koulun (tai päiväkodin) aloittavien lapsosten vanhempia linjoilla?

Jenny

Tervetuloa Instagramiin

Seuraa Facebookissa