Kuukausi: lokakuu 2017

Viikon bloggaaja täällä terve!

Viikon bloggaaja täällä terve!

Alkuviikosta sain hauskan meilin, että minut on valittu Lifien Viikon bloggaajaksi! Hommaan kuuluu se, että the valittu vastailee kysymyksiin itsestään. Kiva juttu, sillä tällaista postausta en vielä ole tehnytkään näiden pian seitsemän bloggausvuoteni aikana. Viikon bloggaaja täällä terve! Mistä blogisi nimi tulee?   Kun aloitin blogini kirjoittamisen, 

Paremman itsetunnon palasia valmennuksesta

Paremman itsetunnon palasia valmennuksesta

Tiedätkö sen fiiliksen, kun saa sähköpostin, jossa kysytään mukaan johonkin makeeseen juttuun, saa ylistävän palautteen tai joku soittaa, että kiinnostaisiko jokin työkeikka, josta oot haaveillut iät ja ajat. Ensin oot että jee, mutta samalla sekunnilla alat epäillä, että entä jos viesti tai soitto on tullut väärään 

Ikänäkö iskee jokaiselle – näön muuttumiselta ei voi välttyä

Ikänäkö iskee jokaiselle – näön muuttumiselta ei voi välttyä

Tiesitkö, että silmät vanhenevat muuta kehoamme nopeammin, ja kun 40 ikävuotta alkaa kolkutella mittariin, alkaa ikänäkö iskeä? Sitä ei voi välttää, vaikka ei koskaan olisi kärsinyt mistään näköpulmista. Ikänäkö iskee jokaiselle aikanaan – ja voi yllättää.

Ai onks sulla silmälasit, kysyi kollega töissä. Mitä, me ollaan tunnettu 20 vuotta enkä koskaan oo nähnyt sulla rillejä, totesi ystävä, kun menimme elokuviin ja kaivoin keltaiset vappurillini laukusta nähdäkseni leffan paremmin. Nyt voin sanoa, että ette muuten näe enää jatkossakaan, sillä kaupallisessa yhteistyössä Alconin kanssa sain elämäni ensimmäiset piilolinssit!

Oma historiani silmälasien kanssa yltää reilun 10 vuoden taakse. Olin tuolloin jo pitkään siristellyt silmiäni yrittäessäni nähdä lähestyvän bussin numeron. Autoa ajaessani olin saattanut ajaa liittymän ohi, koska en nähnyt liikenneopastetta kaukaa kunnolla. Teatterissa puoli nautintoa tuntui jäävän kokematta erityisesti yläritsiltä. Tuolloin näöntarkastuksessa selvisikin, että olen likinäköinen enkä siis näe kauas terävästi.

Nyt kierroksessa ovat varmaan neljännet lasini (en tosiaankaan ole niitä joka vuosi uusinut) ja käytän rillejä yhä samoissa puuhissa: lähinnä autoillessa, leffassa ja teatterissa. Tietokoneella työskentelyyn tai lukemiseen en ole koskaan kaivannut laseja eikä lasien käyttö ole itselläni viime vuosina ollut edes päivittäistä. Usein ensimmäinen merkki ikänäöstä on se, ettei enää näe tarkasti lähelle: Kirjan teksti alkaa olla yhtä mössöä, kaupassa ei erota, mitä mehutölkin kyljessä lukee tai kännykän joutuu viemään niin kauas silmistä, etteivät kädet tunnu riittävän!

En vielä koe tarvitsevani piilolinssejä retkeilemässä.

Näöntarkastus hermostutti

Alconin yhteistyön myötä oli varattava aika optikolta näöntarkastusta varten. Tuntui, että juurihan olin viimeisimmät lasini hankkinut ja näköni oli tarkistettu, mutta siitä olikin kulunut kuin huomaamatta jo kolme vuotta. Optikolle meneminen jännitti enemmän kuin hammaslääkärissä käynti, sillä mahdollinen muutos näössä hirvitti. Tiesin, että näön muuttuminen omilla ikävuosillani on täysin tavallista, koska ikänäkö. Tykkään muuten ikänäköä enemmän termistä aikuisnäkö, jota kutsutaan myös presbyopiaksi. Kreikankielinen presbyopia tarkoittaa vanhaa miestä ja näköä. Ei kovin mairittelevaa, erityisesti kun tuntee itsensä naiseksi parhaassa iässä!

Optikolla ollessani tuli mieleen, että näkökyky on kyllä yksi asia, jota ei arjessa paljon ehdi ajatella, jos sen kanssa ei ole pulmia. Itse aion olla siitä jatkossa erityisen kiitollinen ja toivon, ettei mitään radikaalia suuntaan eikä toiseen tapahdu myöskään jatkossa. En olisi välttämättä halunnut tietää, että 40 ikävuoteen mennessä ihmisen silmän tarkentumiskyky on heikentynyt reilusti yli 60 prosenttia. Mutta sellaista se elämä on, se nuoruuden hyvä näkö ei ole ikuista.

 

Käy optikolla

Useimmilla ikänäkö tosiaan tarkoittaa sitä, että yhtäkkiä ei vain näe enää tarkasti lähelle. Se johtuu siitä, että silmän mykiön elastisuus alkaa heiketä ja mykiö alkaa kovettua. Jos huomaisin, että esimerkiksi läppärin ruudun katseleminen vaikeutuu, olisin jo painelemassa kiireen vilkkaa optikolle. Moni vain ei kuulemma hae apua vaivaansa, vaan sinnittelee näön huonontumisen kanssa jopa vuosia. Osaksi kyse on siitä, ettei katseen tarkentamisen vaikeuksia ja sumuisilta tuntuvia silmiä osata yhdistää ikänäköön, jonka moni kuvittelee saapuvan vasta eläkkeellä, ehkä juuri tuosta nimestä johtuen. Vaivoja ihmetellään, mutta ei silti ymmärretä, että kyse on asiasta, jota voidaan korjata. Alconin teettämän tutkimuksen mukaan 54 prosenttia suomalaisista ei tiedä ikänäöstä mitään tai tietää vain hyvin vähän. Vain viisi prosenttia suomalaisista tietää, että ikänäköä voidaan korjata piilolinsseillä. Ohhoh, mitä lukemia!

Itse sain todella yllättyä optikolla, sillä oma näköni olikin parantunut juuri ikänäön vaikutuksesta. Miinusnäköni oli kohentunut sen verran, että sain mukaani vain –0,75:n piilolinssit. En kyllä ollut osannut ajatella vaikkapa autoa ajaessani, että kas, onpa näköni parantunut tässä viime aikoina, että enpä enää taida tarvita rillejäni. Sain luvan käyttää silmälasejani yhä, mutta minua myös varoiteltiin, että saattaa olla mahdollista, että ne rasittavat silmiäni liikaa eivätkä ole itselleni enää sopivat. Siksi aion nyt jatkossa käyttää piilareita, silloin kun niitä tarvitsen.

Useimmilla apuna aikuisnäössä toimivat moniteholinssit, joita saa myös piilolinsseinä. Itsehän en sellaisia tietenkään saanut, koska moniteholinssit auttavat näkemään sekä lähelle että kauas ja oma pulmani on tuo kauas näkeminen.

Näöntarkastuksessa varattiin aika piilolinssien sovitukseen muutaman päivän päähän. Piilareista minulla ei tosin ole mitään muuta kokemusta kuin se, että säännöllisin väliajoin teini-ikäinen tyttäreni pyytää rahaa omiinsa ja niiden puhdistusnesteisiin.

Optikolta sain yhden hyvän neuvon, jota harjoittelinkin pari kertaa ennen piilolinssiensovitusta. Hän kehotti minua koskemaan puhtailla käsillä silmän valkoiseen osaan. Se olikin loistava neuvo eikä tuntunut ollenkaan vastenmieliseltä. Itse sovituksessa sainkin piilarit silmiin helposti. Ensin niiden poissaanti tuntui huomattavasti hankalammalta, mutta opin senkin tekniikan parissa minuutissa.

Nyt sitten käyttelen elämäni ensimmäisiä piilolinssejä näin nelikymppisenä ja ensi viikolla kerron sitten tarkemmin kokemuksistani!

Onko sinulla kokemusta piilolinsseistä tai oletko huomannut aikuisnäön vaivaavan?

Aurinkoista maanantaita,

Jenny Advertisement

 

Joskus ärsyttää – olemmehan ihmisiä

Joskus ärsyttää – olemmehan ihmisiä

En yleensä provosoidu muiden ihmisten toiminnasta, enkä lietso pahaa tuulta ympärilleni, mutta eilen oli kyllä sellainen päivä, että tuntui, että maailmankaikkeus teki kiusaa yrittämällä ärsyttää meikäläistä parhaansa mukaan. Niin ne hyvät opit unohtuvat ja ärsytys voi viedä mukanaan, mutta toisaalta tällaista se välillä on, elämä. Kun 

Kolme treeniä viikossa ei ole epäonnistuminen

Kolme treeniä viikossa ei ole epäonnistuminen

Kolme treeniä viikossa ei olekaan epäonnistuminen, tajusin, kun aloin kirjoittaa tätä postausta. Ensin nimittäin ajattelin, että kerron, kuinka ehdin viime viikolla liikkua vain kolmesti. Että viime viikko se meni ihan reisille liikunnan suhteen. Kun asiaa hetken funtsin, tajusin, että kolme treeniä viikossa on nykyisillä mittareillani ja tämän hetkisessä 

Ei oo aikaa opettaa ja muut unelmanlyttääjät

Ei oo aikaa opettaa ja muut unelmanlyttääjät

Hassuja asioita on pyörinyt mielessäni viime päivinä. Siksi teksti Ei oo aikaa opettaa ja muut unelmanlyttääjät. Sitten tuli mieleen sellainen asia, että uskokaa ihmiset unelmiin siitä huolimatta, mitä muut sanovat! Ja toisena asiana haluan sanoa sen, että kannustetaan toisiamme mieluummin kuin tallotaan perusteettomasti. Kolmantena vielä se, että sun unelmat on sun unelmia, ja mun unelmat mun unelmia. Kaikilla ei tarvitsekaan olla samoja.

Useimmiten saan myönteistä tai rakentavaa palautetta, mutta monenlaista sanomista on tullut eri hommista vuosien varrella. Lähes samalla hengenvedolla mietin kuitenkin sitä, että jos tarpeeksi olen halunnut jotain, siis todella palavasti, olen tehnyt niitä asioita palautteesta tai muiden sanomisista huolimatta. 

Aloitin toimittajan työt aikanaan 14 vuotta sitten, kun olin tajunnut, etten pysty kovin kauaa työskentelemään kokopäiväisenä liikunnanohjaajana. Toki viikko-ohjelmassani oli kevyempiäkin tunteja, mutta jos jumppaa 20-30 tuntia viikossa ei hyvä heilu kovin kauaa.

Muistan vieläkin ensimmäisen aikuisiällä julkaistun juttuni, jossa esittelin viisi erilaista jumppaohjaajapersoonaa. Se julkaistiin Trendissä ja on muuten muiden ensimmäisenä vuonna kirjoittamieni juttujen kanssa tallessa samassa mapissa. Hyvin pian ymmärsin senkin, etten voi enää säästää jokaista kirjoittamaani artikkelia, koska niitä syntyi niin vauhdikasta tahtia. Minulla ei ole aavistustakaan kuinka monta lehtijuttua olen kirjoittanut vuosien varrella, mutta varmasti tuhansia.

Kun sitten kuljin aluksi hyvin laihan mappini kanssa toimituksissa esittelemässä juttunäytteitäni, ei minua joka paikkaan huolittukaan kyläilemään.

Ei meillä ole aikaa alkaa opettaa täällä ketään, kuului erään silloisen päätoimittajan vastaus eräässä lehdessä, jota kovasti ihailin.

Olin vähän pettynyt. Toki ymmärsin, että kiire oli, mutta olin ajatellut, että arvostamani ihminen olisi osannut suhtautua nuoreen toimittajanalkuun vähän kannustavammin. Asiat kun voi esittää eri tavoin.

En kuitenkaan millään muotoa lannistunut tuosta takapakista, koska olin niin innoissani, että olin löytänyt jotain sellaista, jota todella halusin tehdä toisen lempityöni ohessa. Itse asiassa se ei niin kovin ystävällinen sähköposti sai minut sisuuntumaan ja tein ehkä jopa vielä enemmän, että saatoin jatkaa valitsemallani tiellä. Aluksi esimerkiksi vertasin toimituksiin lähettämiäni juttuja editoituihin, lehdessä julkaistuihin juttuihin. Huomioin jokaisen pilkun ja muunkin korjauksen ja panin ne visusti mieleeni, että ensi kerralla tekisin vielä paremmin enkä sortuisi ainakaan samoihin virheisiin.

Sitkeä työ ja halu oppia kannattivat. Omalla työurallani ovat myös tähdet olleet jotenkin aina kohdallaan ja työpaikkoihin olen ajautunut myös sattuman kautta. Olen törmännyt ihmisiin, jotka oikeasti ovat uskoneet minuun ja joiden kautta olen saanut mahtavia työtilaisuuksia. Heitä on useampia ja heillä on ollut suuri merkitys urallani. Ihan samalla tavalla he kaikki olisivat voineet sanoa, että kuule ei oo aikaa opettaa. Ehkä he näkivät minussa potentiaalia ja sen kovan halun kirjoittaa, jota kaikki eivät halunneet huomata.

Toinen palaute, joka sai minuun vain lisää puhtia, oli eräästä lehdestä, jonne olin kirjoittanut artikkelin vesijuoksusta. Sähköpostillisen verran luin haukkuja kirjoittamastani ilmiselvästi huonosta jutusta, mutta en saanut kuitenkaan sellaista palautetta, jonka avulla olisin juttua osannut korjata. Sen sijaan, että olisin lannistunut, koska olin tehnyt turhaa työtä eikä juttua koskaan julkaistu, kirjoitin myöhemmin samaan lehteen varsin analyyttisen jutun eräästä toisesta lajista. Mutta luojan kiitos en kadottanut sitä päätoimittajan negatiivisena pitämää naistenlehtimäistäkään tatsia, niihinhän  pääosin olen juttujani kirjoittanut.

Kun sitten pääsin ensimmäisen kirjaunelmani pariin ja olin saanut kustannussopimuksen Naisen iholla – 32 tarinaa tatuoinneista -kirjalle, kuulin monestakin suusta, että hohhoijaa, kenen sä luulet sen kirjan ostavan, no onko vähän marginaalinen kohderyhmä. Kirja oli ehkä hieman aikaansa edellä, eikä siitä koskaan otettu toista painosta, mutta silti olin sitä mieltä, että opus kannatti tehdä.

Nämä olivat vain muutamia esimerkkejä. Takapakkeja ja poikkiteloin asettuvia ihmisiä on ollut tiellä enemmänkin, mutta aina olen mennyt kohti sitä, mikä minua on kiinnostanut.

Tällä hetkellä ne isommat unelmani liittyvät harrastamiseen. Minua innostaa tehdä tätä blogiani entistä paremmin, vaikka toki aika on rajattua. Vielä isompana siintävät mielessä juoksutavoitteet: ensin haluan parantaa kympin, puolikkaan ja maratonin aikoja, kuten olen jo kirjoittanutkin, mutta jo jonkin aikaa olen todella kiinnostuneena lukenut ultramatkoista kaiken, minkä vain olen käsiini saanut. Myös polkujuoksu kiinnostelee, joten ei tässä tiedä, minne tässä vielä joutuukaan. Esimerkkeinäni on monia ruotsalaisia, saksalaisia ja kotimaisia 40+ naisia, joita seuraan Instagramissa. On mahtavaa, että moni on valmis näyttämään, että monen asian voi saavuttaa, mutta se ei tarkoita sitä, että tie sinne olisi vain lempeää linnunmaitoa. Myös niitä persepäiviä tulee, oli kyse sitten töistä tai harrastamisesta. Mutta niistä mennään eteenpäin ja eikä luovuteta, jos jotain todella halutaan.

Ja kyllä, olen saanut jo kuulla, että eikö nyt vähän lyhemmät matkat riittäisi. Että pitkien matkojen juokseminenhan on ihan älytöntä hommaa, ai onko pakko sitten juosta jotain sata kilsaa, siinähän menee vain paikat rikki, etkö sä ala olla jo vähän vanha tollaseen. 

Sen verran olen oppinut, ettei niitä unelmia kannata unohtaa siksi, että joku muu nyt sattuu olemaan niistä eri mieltä. Eikä kannata loputtomiin odottaa, vaan jos joku todella polttelee, niin sitä kohti kannattaa todella kulkea. Tästä eteenpäin opettelen ehkä myös rohkeammin puhumaan niistä omista unelmista ja tavoitteista ääneen. Senkin uhalla, että joku muu (jonka ei niitä tarvitse edes tavoitella) ahdistuu.

Mahtavaa viikon alkua!

Jenny

Mikä on tässä hetkessä ystävällisintä, mitä voin tehdä?

Mikä on tässä hetkessä ystävällisintä, mitä voin tehdä?

Mikä on tässä hetkessä ystävällisintä, mitä voin tehdä? Ihan mahtava kysymys, jonka aion pitää mielessäni. Huolehtiminen omasta hyvinvoinnistani monella tapaa, kuten syömällä itselleni sopivalla tavalla, juoksemalla, nukkumalla tarpeeksi, venyttelemällä, olemalla sosiaalinen ja vaikka sitten meditoimalla, on suurin rakkaudenosoitus ja ystävällisin teko, mitä voin koskaan ainakaan 

Rakkaudesta työntekoon

Rakkaudesta työntekoon

Viime aikoina olen miettinyt sitä, että apua, olen jo 40 ja vielä on ihan hullun paljon asioita, joita haluan tehdä, myös työkseni. Olen myös miettinyt sitä, miksi se, että tykkää työstään (töistään), on joidenkin tyyppien mielestä ärsyttävää. Teen töitä rakkaudesta työntekoon, mutta on minulla myös muuta 

16 kiloa pois – näin ruokailuni ovat muuttuneet 9 kuukauden aikana

16 kiloa pois – näin ruokailuni ovat muuttuneet 9 kuukauden aikana

Tässä 16 kilon painonpudotuksen ja yhdeksän kuukauden aikana olen muutamaankin otteeseen kirjoitellut ruokavaliostani. Paino jatkaa hidasta putoamistaan, enkä ole kieltänyt itseltäni mitään eikä annoskokoakaan ole tarvinnut alun jälkeen rajoittaa, vatsa tietää, milloin riittää. Ihmiskeho on ihmeellinen!

Kun tammikuussa aloin tositoimiin, liikuin vain pari kolme kertaa viikossa, mikä on itselleni muutamia liikkumattomia kausia lukuun ottamatta hyvin vähäinen viikkomäärä treeniä. Halusinhan nimenomaan tällä kertaa tehdä muutoksen opettelemalla itselleni sopivampia ruokatapoja, joilla normaalipaino oli mahdollista saavuttaa. Kun koin, että ruokatapani olivat vakiintuneet ja painokin oli jo pudonnut hienosti, aloin kesällä lisätä liikuntaa. Tällä hetkellä liikun noin kuusi kertaa viikossa. Esimerkiksi viime viikon saldo on kaksi sisäpyöräilyä, kolme juoksutreeniä keskivartaloliikkeineen ja yksi niskaselkäjumppa.

Kaverin kanssa töiden jälkeen sushilla ja kokiksella. Hain vielä toisen lautasellisen, jossa oli vähän vähemmän kuin tässä.

Alkuvuoden olin tarkka syömisteni suhteen, mutta missään vaiheessa en ole laskenut kaloreita enkä ole punninnut ruokiani. Sellaiselle polulle lähteminen ei olisi ollut kohdallani kestävää. Tarkka olin sen suhteen, että söin aamupalan, söin kunnollisen lounaan, söin viitisen kertaa vuorokaudessa ja säännöllisesti niin, ettei nälkä päässyt yllättämään. Huolehdin myös siitä, että lähes jokaisella aterialla oli jotain proteiinia, lounaalla esimerkiksi katkarapuja ja papuja tai kalaa ja herneenpalkoja. Proteiinin lisääminen ylläpiti kylläisyyden tunnetta pidempään. Syön usein kuukausitolkulla samaa aamupalaa: keväällä söin rahkan, jossa oli banaania ja pähkinöitä, tällä hetkellä syön Lidlistä ostamani kreikkalaisen jogurtin omenahillolla, jonne sekoitan kourallisen pähkinöitä ja lisäksi syön banaanin.

Heinäkuussa söin enemmän mitä sattui, eikä reissussa säännöllinen ruokailukaan onnistunut. Tai olisi varmasti onnistunut, mutta en jaksanut stressata, en sitten ollenkaan. Söin myös paljon sokeria jäätelön ja kokiksen muodossa, mutta liikuin sen verran, ettei paino noussut, jos ei laskenutkaan. Kun työt loman jälkeen jatkuivat, oli helppo palata omiin ruokarutiineihini. Usein söin lounaaksi proteiinipitoisen salaatin.

Salaattilounaalla kaverin kanssa. Maa-artisokkaa, mozzarellaa ja kookoskatkarapuja.
Toinen tyypillinen salaattilounaani: papuja ja katkarapuja.

Lounas on yhä ruokailujeni perusta, mutta työpaikan muuttamisen jälkeen uudet lounaspaikat houkuttavat ja viime aikoina olen syönyt usein työkaverieni kanssa ulkona. Toki säästäisi pitkän pennin, jos roudaisi omia eväitä, mutta olen suonut itselleni toistaiseksi tämän arjen suuren ilon. Välillä syön kalasoppaa, välillä kiinalaista tai nepalilaista. Tänään söin kulhoannoksen, jossa oli lohta, härkäpapuja ja kananmunaa sekä riisiä ja kasviksia.

En ole enää niin tarkka ruokarytmistä tai proteiinin saannista kuin vielä puoli vuotta sitten, mutta pyrin säännölliseen syömiseen, koska nälkäisenä syntyy helpommin mielitekoja. Jos menen suoraan töistä urheilemaan, pari tuntia lounaasta syön välipalan: usein banaanin, kourallisen pähkinöitä ja pari mandariinia. Jos satun olemaan treenipäivänä etätöissä kotona, välipalaksi kiehautan kaurapuuron.

Ennen työpaikan muuttoa tämä oli normisalaattini: mozzarellaa, tunaa ja papuja. Tässä kyseisessä annoksessa oli niin paljon tonnikalaa, etten jaksanut syödä kaikkea.
Lounas kotona: kanasuikaleita, vihanneksia ja fetaa nuudelilla. Tosi helppo ja maukas.

Paino on yhä laskusuunnassa, ja putoaa hitaasti, mutta varmasti. Yksi tärkeä seikka, joka matkan varrella on tapahtunut, on se, että ruoka-annosten koko on pienentynyt kuin automaattisesti. Syön kaikkea, mutta huomattavasti vähemmän kuin aiemmin. Jos alussa tietoisesti pienensin annoskokojani, niin nykyään osaan jo silmämääräisesti arvioida, minkä verran on itselleni sopivasti. Vaikka ruoka olisi kuinka hyvää, niin tarvetta santsaamiselle ei ole, sitten kun vatsa on sopivasti täynnä.

Iltaisin kotona saatan syödä vielä lämmintä ruokaa, sitä samaa, mitä lapsetkin, mutta toisinaan syön vain pari ruisleipää. Annoskoko on tässäkin ollut itselläni se ratkaisevin tekijä. Jos ensin annosten pienentäminen tuntui tuskalliselta ja tuntui, että jäi nälkä, niin hienosti ajan ja painonpudotuksen myötä keho on mukautunut ja kaipaa vain sen verran, mitä tarvitsee, jotta voi hyvin.

Perjantai-illan ruoka: kaksi lämmintä ruisleipää aurajuustolla, leikkeellä ja tomaatilla. Ennen olisi mennyt neljä tällaista, nyt mahtuu vain kaksi.
Nyhtökanaa, kasviksia ja riisiä. Nam.

Juoksun lisääntyessä olen kiinnittänyt huomiota myös hyvien hiilarien määrään. Hiilareita en karta, koska muuten en jaksa juosta. Kasvisten ja hedelmien lisäksi suosin täysjyväviljaa. Enkä ole kokenut hiilaripöhöä kuin maratonviikolla elokuussa, jolloin tuli tankattua myös kaikkea roskaa.

Kun nyt mietin, miten syön eri lailla kuin ennen, niin annoskoko on kyllä isoin muutos. Se näkyy ihan kaikessa, myös herkuttelussa. Jos ennen pystyin vetämään 300 gramman karkkipussin yhdeltä istumalta, niin ilman itseltäni kieltämistä tai tiukkaa itsekuria riittää nyt kourallinen karkkeja kerralla. Tänään söin viisi palaa lakua! Viisi palaa! Saan kyllä onnitella itseäni, vielä vuosi sitten olisi mennyt koko pussi.

Sunnuntain soppalounas kotona. Kasvissosekeitto, jossa oli porkkanaa, perunaa, inkivääriä ja Koskenlaskija-juustoa. Nälkä tuli nopsaan, lieneekö protskun puute syynä.

Terveellisempi ruokailu ei ole rakettitiedettä, mutta aluksi toki kannattaa enemmän tarkkailla, mitä suuhunsa laittaa. Oma kokemukseni on se, että kun keho on päässyt yli muutoksen seurauksena tulevasta alkujärkytyksestä, sitä vain alkaa huomata, millainen ruoka ja minkä kokoiset annokset saavat itsen voimaan hyvin.

Mitä teillä syödään?

Jenny

P.s. Lisää painonhallintaan liittyviä postauksia löydät painonhallinta-kategoriasta.

Elää sinun pitää ja tajuta se, että elät

Elää sinun pitää ja tajuta se, että elät

Elää sinun pitää ja tajuta se, että elät. Kirjoitti F.E. Sillanpää aikanaan. En tiedä mitä unta näin viime yönä, mutta nukuin 8 tuntia syvästi kuin tukki ja aamulla heräsin ajatukseen, että en halua hukata elämästäni enää hetkeäkään mihinkään vanhaan, epäsopivaan, negatiiviseen, ahdistavaan tai asiaan, joka tuntuu