Hyvä elämä

Ei oo aikaa opettaa ja muut unelmanlyttääjät

Hassuja asioita on pyörinyt mielessäni viime päivinä. Siksi teksti Ei oo aikaa opettaa ja muut unelmanlyttääjät. Sitten tuli mieleen sellainen asia, että uskokaa ihmiset unelmiin siitä huolimatta, mitä muut sanovat! Ja toisena asiana haluan sanoa sen, että kannustetaan toisiamme mieluummin kuin tallotaan perusteettomasti. Kolmantena vielä se, että sun unelmat on sun unelmia, ja mun unelmat mun unelmia. Kaikilla ei tarvitsekaan olla samoja.

Useimmiten saan myönteistä tai rakentavaa palautetta, mutta monenlaista sanomista on tullut eri hommista vuosien varrella. Lähes samalla hengenvedolla mietin kuitenkin sitä, että jos tarpeeksi olen halunnut jotain, siis todella palavasti, olen tehnyt niitä asioita palautteesta tai muiden sanomisista huolimatta. 

Aloitin toimittajan työt aikanaan 14 vuotta sitten, kun olin tajunnut, etten pysty kovin kauaa työskentelemään kokopäiväisenä liikunnanohjaajana. Toki viikko-ohjelmassani oli kevyempiäkin tunteja, mutta jos jumppaa 20-30 tuntia viikossa ei hyvä heilu kovin kauaa.

Muistan vieläkin ensimmäisen aikuisiällä julkaistun juttuni, jossa esittelin viisi erilaista jumppaohjaajapersoonaa. Se julkaistiin Trendissä ja on muuten muiden ensimmäisenä vuonna kirjoittamieni juttujen kanssa tallessa samassa mapissa. Hyvin pian ymmärsin senkin, etten voi enää säästää jokaista kirjoittamaani artikkelia, koska niitä syntyi niin vauhdikasta tahtia. Minulla ei ole aavistustakaan kuinka monta lehtijuttua olen kirjoittanut vuosien varrella, mutta varmasti tuhansia.

Kun sitten kuljin aluksi hyvin laihan mappini kanssa toimituksissa esittelemässä juttunäytteitäni, ei minua joka paikkaan huolittukaan kyläilemään.

Ei meillä ole aikaa alkaa opettaa täällä ketään, kuului erään silloisen päätoimittajan vastaus eräässä lehdessä, jota kovasti ihailin.

Olin vähän pettynyt. Toki ymmärsin, että kiire oli, mutta olin ajatellut, että arvostamani ihminen olisi osannut suhtautua nuoreen toimittajanalkuun vähän kannustavammin. Asiat kun voi esittää eri tavoin.

En kuitenkaan millään muotoa lannistunut tuosta takapakista, koska olin niin innoissani, että olin löytänyt jotain sellaista, jota todella halusin tehdä toisen lempityöni ohessa. Itse asiassa se ei niin kovin ystävällinen sähköposti sai minut sisuuntumaan ja tein ehkä jopa vielä enemmän, että saatoin jatkaa valitsemallani tiellä. Aluksi esimerkiksi vertasin toimituksiin lähettämiäni juttuja editoituihin, lehdessä julkaistuihin juttuihin. Huomioin jokaisen pilkun ja muunkin korjauksen ja panin ne visusti mieleeni, että ensi kerralla tekisin vielä paremmin enkä sortuisi ainakaan samoihin virheisiin.

Sitkeä työ ja halu oppia kannattivat. Omalla työurallani ovat myös tähdet olleet jotenkin aina kohdallaan ja työpaikkoihin olen ajautunut myös sattuman kautta. Olen törmännyt ihmisiin, jotka oikeasti ovat uskoneet minuun ja joiden kautta olen saanut mahtavia työtilaisuuksia. Heitä on useampia ja heillä on ollut suuri merkitys urallani. Ihan samalla tavalla he kaikki olisivat voineet sanoa, että kuule ei oo aikaa opettaa. Ehkä he näkivät minussa potentiaalia ja sen kovan halun kirjoittaa, jota kaikki eivät halunneet huomata.

Toinen palaute, joka sai minuun vain lisää puhtia, oli eräästä lehdestä, jonne olin kirjoittanut artikkelin vesijuoksusta. Sähköpostillisen verran luin haukkuja kirjoittamastani ilmiselvästi huonosta jutusta, mutta en saanut kuitenkaan sellaista palautetta, jonka avulla olisin juttua osannut korjata. Sen sijaan, että olisin lannistunut, koska olin tehnyt turhaa työtä eikä juttua koskaan julkaistu, kirjoitin myöhemmin samaan lehteen varsin analyyttisen jutun eräästä toisesta lajista. Mutta luojan kiitos en kadottanut sitä päätoimittajan negatiivisena pitämää naistenlehtimäistäkään tatsia, niihinhän  pääosin olen juttujani kirjoittanut.

Kun sitten pääsin ensimmäisen kirjaunelmani pariin ja olin saanut kustannussopimuksen Naisen iholla – 32 tarinaa tatuoinneista -kirjalle, kuulin monestakin suusta, että hohhoijaa, kenen sä luulet sen kirjan ostavan, no onko vähän marginaalinen kohderyhmä. Kirja oli ehkä hieman aikaansa edellä, eikä siitä koskaan otettu toista painosta, mutta silti olin sitä mieltä, että opus kannatti tehdä.

Nämä olivat vain muutamia esimerkkejä. Takapakkeja ja poikkiteloin asettuvia ihmisiä on ollut tiellä enemmänkin, mutta aina olen mennyt kohti sitä, mikä minua on kiinnostanut.

Tällä hetkellä ne isommat unelmani liittyvät harrastamiseen. Minua innostaa tehdä tätä blogiani entistä paremmin, vaikka toki aika on rajattua. Vielä isompana siintävät mielessä juoksutavoitteet: ensin haluan parantaa kympin, puolikkaan ja maratonin aikoja, kuten olen jo kirjoittanutkin, mutta jo jonkin aikaa olen todella kiinnostuneena lukenut ultramatkoista kaiken, minkä vain olen käsiini saanut. Myös polkujuoksu kiinnostelee, joten ei tässä tiedä, minne tässä vielä joutuukaan. Esimerkkeinäni on monia ruotsalaisia, saksalaisia ja kotimaisia 40+ naisia, joita seuraan Instagramissa. On mahtavaa, että moni on valmis näyttämään, että monen asian voi saavuttaa, mutta se ei tarkoita sitä, että tie sinne olisi vain lempeää linnunmaitoa. Myös niitä persepäiviä tulee, oli kyse sitten töistä tai harrastamisesta. Mutta niistä mennään eteenpäin ja eikä luovuteta, jos jotain todella halutaan.

Ja kyllä, olen saanut jo kuulla, että eikö nyt vähän lyhemmät matkat riittäisi. Että pitkien matkojen juokseminenhan on ihan älytöntä hommaa, ai onko pakko sitten juosta jotain sata kilsaa, siinähän menee vain paikat rikki, etkö sä ala olla jo vähän vanha tollaseen. 

Sen verran olen oppinut, ettei niitä unelmia kannata unohtaa siksi, että joku muu nyt sattuu olemaan niistä eri mieltä. Eikä kannata loputtomiin odottaa, vaan jos joku todella polttelee, niin sitä kohti kannattaa todella kulkea. Tästä eteenpäin opettelen ehkä myös rohkeammin puhumaan niistä omista unelmista ja tavoitteista ääneen. Senkin uhalla, että joku muu (jonka ei niitä tarvitse edes tavoitella) ahdistuu.

Mahtavaa viikon alkua!

Jenny

6 thoughts on “Ei oo aikaa opettaa ja muut unelmanlyttääjät

  1. Kirjoitit Jenny vastauksessasi Annariinalle ”Mulla oli myös elämässäni vaihe, että luulin jo kadottaneeni kaikki unelmani”. Olisi ihana lukea enemmän ajatuksiasi ja kokemuksiasi siitä miten jälleen löysit unelmasi ja osaatko jäsennellä sitä mitä teit jotta ne alkoivat taas avautua sinulle? Itse koen hyvin vahvasti olevani hukassa niiden unelmien suhteen. Toki elän juuri niitä kuuluisia kiireisiä ruuhkavuosia ;).

    1. Kiitos Saiju kommentistasi! Oon tainnut tästä jo kirjoitellakin, mutta kirjoitanpa vielä lisää. Kyllä mullakin liittyi se unelmien katoaminen ruuhkavuosiin ja osiin kai niihin hankaliin vuosiinkin.
      Mutta palaan tähän vielä! Kivaa perjantaita sulle ja voimaa kaiken kiireen keskelle :)

  2. Ihanan positiivinen ja hyvä teksti jälleen! Minä vasta viime kesänä, juuri 28 vuotta täytettyäni, ymmärsin, ettei kaverin unelman tarvitse olla omani. Ystäväni lähti juuri koko elämänsä ajan haaveilemalleen maailmanympärysmatkalle yksin pelkkä rinkka seuranaan. Hetkeksi hämäännyin siitä, kuinka kaikki ihastelivat tuota unelmaa: ”voi kuinka rohkea olet, ihanaa että seuraat unelmiasi”, ”olisipa itsellänikin rohkeutta toteuttaa vastaavanlainen matka” ja niin edelleen – ihanan kannustavia kommentteja ystäväni unelman tueksi, mikä on mielestäni ihan mahtavaa. Jotenkin sitten hetkeksi ahdistuin kuitenkin siitä, kuinka tämä ystäväni unelma saa niin paljon ihailua ja kannustusta osakseen. Hetken mietin, olisiko minusta samanlaiselle matkalle. Aika pian tajusin, että ei – ei olisi, koska se ei ole unelmani. Minäkin haluan matkailla, mutta haluan sitä eri tavoin ja haluan jakaa reissuni jonkun kanssa. Ja minä unelmoin jostain muusta.

    Tämä ystäväni reissustaan jo ennakkoon saama palaute sai minut pohtimaan omia unelmiani, koska pitkään oli tuntunut siltä, etten tiedä mistä minä unelmoin. Nyt olen myös alkanut unelmoimaan juoksemisesta ja sitä kautta oman kehoni ja mieleni haastamisesta.

    Kirjoitin tänne sinulle viimeksi siitä, kuinka olen kanssasi samassa veneessä juoksuharrastuksen ”tietoähkyn” kanssa ja tällä kertaa jaan kanssasi myös nuo samat ajatukset siitä, kuinka jokin unelma ottaa vallan ja vaikka tavoitteet näin alkuun siintävätkin itselläni vasta ensi kevääseen (ilmottauduin Berliiniin mun ekalle puolikkaalle huhtikuuslle, jee!), samaistun siihen, mihin tästä harrastuksesta voisikaan olla ja mihin tämä harrastus voisi minut halutessani viedä. Haaveilen jo nyt salaa ultramatkoista. Salaa siksi, etten ole juossut vielä yhtäkään kisaa. Salaa kuitenkin myös siksi, että tämä haave on ulkopuolisille jotenkin vaikeammin lähestyttävä, kuin ystäväni upea maailmanmatka: ”et kai sä nyt maratoonariksi ala, eiköhän se puolikas riitä” (ja samojen kommentoijien keskuudessa se puolikas ”ei edes ole mitään, kyllä minäkin pystyisin, mutten viitsi lähteä sitä juoksemaan”) – nämä ovat kommentteja siitä, mitä olen saanut kertoessani varovasti tavoitteistani. Tuntuu, että kaikki suhtautuvat skeptisesti unelmiini, eikä kukaan ota niitä tosissaan. Se tosin lisää myös minun sisuani, en toki tarvitse muiden hyväksyntää, mutta aion keskittyä tähän unelmaani niin hyvin kuin vain osaan ja niin pitkään, kun se tarjoaa minulle samaa kuin nyt. Tässä kuitenkin myös kiinnostava ajatus: miksi toiset unelmat tuntuvat olevan muita hyväksytympiä? Lopulta kuitenkin unelmat ovat yksilöllisiä, eikä mielestäni voi sanoa, että toisen unelma olisi toista parempi tai ihailtavampi.

    Seurailen ihaillen ja innolla matkaasi ja toivon sinulle jaksamista omien unelmiesi tavoittelussa!

    1. Kiitos Annariina kommentistasi ja kauniista sanoista!
      Toi onkin hyvä oivallus, ettei se kaverin unelma, vaikka kuinka upeelta kuulostaakin, ole välttämättä tosiaankaan se, mistä itse unelmoi.
      Mä oon tainnut kirjoittaakin siitä, että joskus ihminen haluaa jotain vain siksi, että joku toinenkin haluaa sitä tai jollain toisella jotain jo on. Että sitä on niin helppo hukata ne omat unelmansa, jos niitä ei kuuntele. Mulla oli myös elämässäni vaihe, että luulin jo kadottaneeni kaikki unelmani. Mutta sittenkin kun arki siitä vähän helpottui, niin kummasti niitä on pulpahdellut taas pinnalle. Ja joskus se oma unelma päivittyy, se mitä joskus halusi, ei ole enää se, mitä haluaa tässä hetkessä.

      Hei onnea Berliinin puolikkaalle ilmoittautumisesta! Siellä ehkä törmätään, mäkin olen sieltä paikan hommannut ja mun puoliso ja siskokin ovat lähdössä juoksemaan 
      Olen kuullut, että myös Berliinin puolikas on tasainen ja nopea reitti.
      Hahaha nauroin ääneen kun luin tuolta ton ”kyllä minäkin pystyisin, mutta en viitsi” –läpän. Valitettavasti noita ihmisiä on, mutta ei anneta niiden himmentää meidän iloa.
      Ymmärrän niin hyvin tuon ultramatkahaaveilun! Mä olisin jo ensi vuonna halunnut lähteä Ultravasan 90 –kisaan, mutta se ei aikataulusyistä tule onnistumaan. Ehkä sitten 2019, jos saan vain juosta.

      Ihana, kun kirjoittelet näitä juoksukuulumisiasi. Luen niitä tosi innokkaasti!
      Kaikkea kivaa!

  3. Mä olen aina ollut omien unelmieni ja haaveideni (vai taipuuko se ”haaveitteni”…?) suhteen tosi taikauskoinen, enkä ole koskaan tykännyt kertoa niistä muille. Onko sitten syynä just pelko siitä, että joku pyrkii ne lyttäämään – en tiedä, mutta tosi harva ihminen koskaan on kuullut niistä.

    Olen aina inhonnut toisen vähättelyä ja dissaamista, näen punaista joka kerta kun niin tapahtuu. Olin sitten kohteena minä tai joku muu, niin olen ottanut tavakseni sanoa takaisin ja joskus kieltämättä aika rumastikin. Ei ehkä kauhean rakentavaa, mutta eipä se toisenkaan ihmisen toiminta siinä tilanteessa sitä ollut. Olisi niin hienoa, jos jokainen muistaisi aina kannustaa sitä lähimmäistä! Ja mitä sitten, jos se toisen ääneen sanoma unelma on ”hölmö”, eihän se sulta ole pois? Tai ehkäpä onkin, veikkaan ettei se dissaaja itse uskalla unelmoida ja siksi haluaa torpedoida muidenkin haaveilun.

    Ei muuta kuin unelmia ja tavoitteita kohti Jenny, kovaan ääneen ja ylpeydellä <3

    1. Kiitos Emma kommentistasi!
      Mä oon ehkä vähän huono sanomaan vastaan tai takaisin, marmatan sitten itsekseni :) Mutta usein se sanominen on tosiaan saanut mut sisuuntumaan niin, että varmasti oon tehnyt kaikkeni, jotta asia on toteutunut.
      Aika vähän arjessa muistaa kannustaa ja kehua ja itsekin yritän siinä skarpata! Niin paljon kivempaa on silloin kaikilla.
      Mä tykkään siitä, että kun sanoo unelmansa tai tavoitteensa ääneen, niin tulee vähän sitä sosiaalistakin painetta. Ja jos sitten menee pieleen tai itse mogaa tai tavoite vaihtuu, niin mitä väliä.
      Ihanaa syyslomaa sulle!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *