Kuukausi: joulukuu 2017

Jos ei ole aikaa hyvinvointiin panostamiseen, onko aikaa voida huonosti?

Jos ei ole aikaa hyvinvointiin panostamiseen, onko aikaa voida huonosti?

Jos ei ole aikaa hyvinvointiin panostamiseen, onko aikaa voida huonosti? Tällaista mietin ja vastaus on omalla kohdallani ei. Mieluummin käytän aikaani hyvinvointiin kuin huonoon oloon, jota sitäkin on tullut koettua ihan riittävästi, niin henkisesti kuin fyysisesti. Onneksi tunnistan nykyään sen, mikä toimii itselläni ja mikä ei. 

Tee kaikki toisin kuin ennen, niin onnistut

Tee kaikki toisin kuin ennen, niin onnistut

Vuosi sitten aloittamani elämänmuutoksen teemana oli Tee kaikki toisin kuin ennen, niin onnistut. Se oli niin hyvä resepti, että olen vieläkin iloinen ja ennen kaikkea tyytyväinen itseeni, että keksin alkaa toimia sen mukaan. Koska ilman sitä, että olisin tehnyt toisin, velloisin yhä liikakiloissani, olisin väsyneempi 

Juoksukuulumisia!

Juoksukuulumisia!

Seuraa juoksukuulumisia! Tämän syksyn ensimmäinen, Vauhtisammakon juoksukoulusta saamani juoksuohjelma on nyt juostu loppuun ja seuraava on jo sähköpostissa odottamassa. Viime viikolla hieman sovelsin juoksutreenejä, eikä viikkoon mahtunut työ- ja muiden elämänkiireiden takia yhtään pitkää lenkkiä, mutta silti juoksin 4 kertaa eli yhteensä 27 kilometriä ja yhden mäkitreenin. Jos joku olisi vuosi sitten sanonut, että niin muuten, vuoden päästä olet taas hulluna juoksuun ja juokset monta kertaa viikossa, olisin nauranut päin naamaa. Mutta kaikki on mahdollista! Ja niin nihkeästi kuin juoksuni uudelleen alkoivat, niin tässä ollaan. Jos siis haluat juosta ja oppia juoksemaan, aloita, jos vain voit! Mutta aloita rauhallisesti ja vaikka juoksun ja kävelyn yhdistelmällä ja riittävän matalilla sykkeillä, ei verenmaku suussa, kuten minä tammikuussa.

Meikä juoksemassa maaliskuussa ja joulukuussa. Toki tämä kuvassa näkyvä kehitys ei ole VAIN juoksun ansiota, vaan kaikkien pienten muutosten summa.

Eilen kävin kalevalaisella jäsenkorjaajalla eli Marfan korjaamossa, joka oli ihan mahtava kokemus. Hoidossa käydään koko kroppa läpi aina jalkapohjista kallonpohjaan asti. Kirjoitan kalevalaisesta jäsenkorjauksesta varmasti lisää tammikuussa, kunhan olen käynyt hoidossa toisen kerran. Ainakin oma mielikuvani siitä oli jotain ihan muuta kuin mitä se sitten olikaan. Uskon, että se sopii juoksijalle ja esimerkiksi silloin tällöin tehtäväksi vaivoja ennaltaehkäiseväksikin hoitomuodoksi.

Hoidon jälkeen ei saa urheilla kolmeen päivään, sitten onkin joulu ja maisema vaihtuu hetkeksi, enkä tiedä, pääsenkö juoksemaan pitkiä lenkkejä. Joulun jälkeisen viikon olenkin ajatellut pyhittää mäkitreenille ja puolen kilometrin vedoille ja tammikuussa sitten aloitan toisen juoksuohjelmani, jossa niin sanotusti panokset kovenevat ja saan taas kipittää myös pitkiä ja rauhallisia lenkkejä, niitä, joita ehkä juoksemisessa tällä hetkellä eniten rakastan.

4 treeniä viikossa

Toinen juoksuohjelmani sisältää yhden pitkän ja todella kevyen lenkin (max. 2,5 h, sykkeet alle 130), tunnin kohtalaisen kevyen lenkin, mäkivetotreenin ja puolen kilometrin vetoja vaihtelevalla, ensin 5:30 min/k kilometrivauhdilla. Se on muuten se kilsavauhti, jolla maratonkin pitäisi sitten kesäkuussa juosta, jos mielin päästä maaliin alle neljän tunnin. Tällä hetkellä niin juoksukunnon, peruskunnon, juoksuvauhdin ja ennen kaikkea juoksufiiliksen kehitys on ollut niin nousujohteista, etten osaa vielä yhtään jännittää tuota kesäkuista Tukholman maratonia. Tuntuu, että siihen on iäisyys ja tuntuu myös vahvasti siltä, että neljän tunnin alitus on hyvinkin mahdollista.

Ennen Tukholmaa lähden tavoittelemaan reippaasti alle kahden tunnin aikaa Berliinin puolimaratonille. Lisäksi harkitsen vahvasti osallistumista huhtikuun lopussa olevalle Helsinki10:lle. Syksymmällä on sitten vuorossa ainakin Trondheimin maraton ja muu jää nähtäväksi. Jossain vaiheessa aion juosta Carga Maximan kanssa Helsingistä Porvooseen. Myös satasen lenkki kiinnostelee kovasti!  Kisoissa mahtavinta on tunnelma! Ilmassa on pientä jännitystä ja kaikilla on sama tavoite, juosta hyvä juoksu. Onhan se myös itsensä voittamista ja taas uusi kokemus plakkariin.

Kehityksen näkee myös kuvissa

Juoksu siis sujuu ja aika mahtavaa on  paitsi tuntea kehitys kunnossa myös nähdä oma kehitys ja muutos valokuvissa. Oman kropan muuttumista ei oikein tässä arjessa huomaa ja vaikka paino on taas junnannut paikallaan samoissa lukemissa viikkotolkulla, tiivistymistä tapahtuu koko ajan. Kuitenkaan en yhtään stressaa kiloista, painosta, housunkoosta tai mistään muustakaan. Toki varaa on vielä kiinteytyä, mutta ennen kaikkea ajattelen sen juoksua helpottavaa vaikutusta! Ja elämäntavat ovat nyt sellaiset, että se kyllä tapahtuu tässä pikku hiljaa ilman, että joudun oikeastaan edes tekemään sen kummempia valintoja. Jatkan suurimmaksi osaksi niitä hyväksi havaitsemiani tapoja, jotka astuivat elämääni noin vuosi sitten ja joista löytyy juttua painonhallintakategoriasta. Viimeisen 7 vuoden aikana on tullut juostua niin 56 kilon painoisena ja 85 kilon painoisena ja aika monessa lukemassa siltä väliltä. Nyt alkaa olla taas aika hyvä!

Millaisia juoksu- tai treenisuunnitelmia sinulla on? Alkaako ensi vuoden kisakalenteri täyttyä?

Jenny

Tuu Instagramiin!

Vain itse voi muuttaa elämäänsä ja ottaa vastuun hyvinvoinnista

Vain itse voi muuttaa elämäänsä ja ottaa vastuun hyvinvoinnista

Tajusin tässä eräänä päivänä, että ainakin kahdesti olen ratkaisevassa tilanteessa ottanut vastuuta elämästäni. Välillä on kyllä tullut ajateltua enemmän muita kuin itseä, vaikka me itse olemme yhtä tärkeä tyyppi kuin muutkin. Vaikka kyse on ihan eri jutuista, toinen on henkistä hyvinvointia ja toinen fyysistä, niin tajusin, 

Kun suolisto ei toimi, elämä on hankalaa – mukana hyväntekeväisyyskampanjassa

Kun suolisto ei toimi, elämä on hankalaa – mukana hyväntekeväisyyskampanjassa

Kun suolisto ei toimi, mikään ei toimi, ennen kuin asian kanssa oppii elämään. Marraskuussa ravasin vuorokauden ajan tiuhaan vessassa, koska minua oli pyydetty osallistumaan IBD-sairauksista tietoisuutta levittävään hyväntekeväisyyskampanjaan. Suoranainen ihme oli, ettei kukaan työkaverini kiinnittänyt asiaan huomiota. Yritin kikkailla niin, että hoitelin kuvitteellisia vaivojani mahdollisimman huomiota 

Juoksuvuosi 2017 – nollakunnosta maratonjennyksi

Juoksuvuosi 2017 – nollakunnosta maratonjennyksi

Candy on the Runin Karoliinalta kopsasin hauskan idea kirjoittaa juoksuvuodestani. Juoksuvuosi 2017 tarkoittaa itselläni huimaa parannusta juoksukunnossa: liki nollakunnosta maratonjennyksi. Pitkälle olen tullut ja pitkälle olen menossa ja vaikka itsestäni tuntuu, että tammikuussa puolen vuoden tauon jälkeen aloitin juoksun nollasta, niin en sentään ihan sohvalta lähtenyt. Pystyin juoksemaan 10 kilometriä, vaikkakin parikymmentä minuuttia hitaammin kuin olin sitä juossut pari vuotta aikaisemmin, jolloin treenasin Berliinin maratonille, jonne en koskaan juoksijan polven takia päässyt. Yhteistyö Vauhtisammakoiden kanssa ja järkevämmän juoksemisen opettelu ovat kirkastaneet tässä matkan varrella, että tuolloin(kin) treenasin ihan pieleen. Suurin osa treeneistäni oli kovatempoisia vauhtikestävyystreenejä, oli kyse sitten ryhmäliikunnasta tai juoksusta.

Tammikuussa aloin juosta tosiaan puolen vuoden tauon jälkeen. Kesällä olin tehnyt joitain yksittäisiä 10-15 kilometrin lenkkejä. Kunto oli ohjaussyksyn jälkeen hyvä, vaikka paino kieppui ylipainon alarajalla ja olo oli muutenkin vetämätön. Olin aloittanut elämänmuutosprojektin, mutta en stressannut urheilusta, ja oikeastaan koko kevään liikuin itselleni vähäisesti, vain noin kolme kertaa viikossa.

Tammikuussa juoksin pääosin puolisoni kanssa, joka oli juossut säännöllisesti kaikki nekin vuodet, kun itse olin välillä vihannut juoksua, välillä rakastanut sitä eli kuopukseni, 6, syntymän jälkeen juoksu oli ollut takkuista. Kympin juoksemiseen kului aikaa noin 1 h 10 minuuttia ja se tuntui raskaalta, nihkeältä, inhottavaltakin. Hyvä olo saavutti minut vasta lenkin jälkeen ja jatkuvasti mietin, miksi kiusaan itseäni juoksemalla, koska se tuntuu niin kauhealta! Jossain pohjalla oli kuitenkin kipinä ja muisto siitä, mitä juoksu voisi olla, ja se kantoi minuakin eteenpäin. Vaikka olimme joulunpyhinä ostaneet paikat Tukholman maratonilta, ajattelin vielä, että kesäkuun alkuun on aikaa ja juoksin lenkin kerran viikossa, noin 40 kilsaa kuussa.

Tammikuu 2017.

Helmikuussa juokseminen alkoi jo vähän sujua. Juoksin yhä aika lyhyitä lenkkejä, 7-10 kilometriä kerrallaan. Olin tosi tyytyväinen siitä, että talvesta huolimatta juoksin tuon kerran viikossa, usein lauantaiaamuisin puolisoni kanssa. Vaikka juoksin kympin yhä 15-20 minuuttia hitaammin kuin muutama vuosi aiemmin, olin tyytyväinen, että juoksin. Sykkeet pomppivat hurjan korkealla ja siksikin juokseminen tuntui tukalalta. Pikku hiljaa juoksukunto alkoi kuitenkin parantua enkä ollut kympin lenkin jälkeen enää niin loppu kuin vielä tammikuussa.

Maaliskuussa juoksin lenkin viikossa, kävin kerran pari viikossa joogassa ja salilla. Treenasin kerran viikossa parin kuukauden ajan personal trainer Tuukka Pursiaisen johdolla, mutta en saanut niitä omia salitreenejä käyntiin. Osittain tämä johtui siitäkin, että olin pudottamassa painoa ja halusin ennen kaikkea, että kilot katoavat ruokavaliolla, eivät (liialla) liikunnalla, kuten pari kertaa aiemminkin jojotteluvuosieni aikana.

Maaliskuussa tahti alkoi kiihtyä, mutta juoksin liian korkeilla sykkeillä ja juokseminen tuntui kauhealta.
Kunnes jossain vaiheessa pikku hiljaa juoksu kuitenkin alkoi helpottua.

Huhtikuussa painoa oli pudonnut kuusi kiloa ja se alkoi näkyä juoksussa. Yhä edelleenkin juoksin vain reilun kympin lenkkejä, vaikka maraton alkoi lähestyä. Aloin käydä säännöllisesti taas hierottavana, sillä vanha polvivaiva ilmoitteli itsestään muutamalla pidemmällä juoksulenkillä. Kehonhuolto onkin tästä lähtien ollut hyvin säännöllistä, sillä se mahdollistaa sen, että voin juosta!

Sain testata Suunnon sykettä ranteesta mittaavaa Spartania. Haaveilen tuon kellon hankkimisesta!
Juoksuasento alkoi parantua, kun paino tippui ja kunto nousi. Keho jaksoi kannatella itseään paremmin.

Toukokuussa, vappupäivänä, juoksin pisimmän lenkkini siihen asti koskaan, 24,1 kilometriä ajalla 2 h 40 minuuttia. Jalkapohjani oli pari päivää lenkin jälkeen tosi kipeä ja kauhuissani ajattelin, miten koskaan voin selvitä Tukholman maratonista, joka oli reilun kuuukauden päästä. Juoksin muutaman 16-18 kilometrin lenkin toukokuussa ja osallistuin myös HCR:n, jonka otin pitkänä ja rauhallisena lenkkinä. Maalissa olin ilman pingottamista ajalla 2.23 ja juoksu oli tuntunut kevyeltä. Ainoa vain, että vaatteitahan oli liikaa päällä, enemmän kuin esimerkiksi viime sunnuntain yhteislenkillä!

Ennen HCR:ää jännittyneenä!

Kesäkuussa matkustimme Tukholmaan ja sain kokea ensimmäisen maratonin. Se oli niin mielettömän hieno kokemus, että nauroin ja itkin samaan aikaan, kun saavuin maaliin. Olin voittanut itseni, ja miten vähällä juoksulla! Maalissa olin ajalla 5:09: 52. Matkan aikana ei ollut pulmia, mutta voi luoja, miten kankea ja kipeä kroppa oli seuraavana yönä.

Ensimmäinen maraton on mieletön kokemus

Maratonin jälkeen aloin juosta ja harjoitella juoksua! Ilmoittauduin elokuiselle Helsinki City Marathonille, joka olikin kokemus poikineen!

Maratonin jälkeisenä päivänä tuntui tältä!

Heinäkuussa juoksin paljon ja lähinnä yksin. Pisin juoksemani lenkki oli 25 kilometriä. Juoksu tuntui hyvältä, nautin lähes jokaisesta askeleesta, vaikka joukossa oli vielä huonoja juoksupäiviä, joita ei enää ole ollut moneen kuukauteen. Tajusin, että oli kestänyt puoli vuotta, että juoksu oli alkanut sujua ja tuntua mukavalle myös juoksun aikana.

Ymmärsin myös sen, että juoksemaan oppii juoksemalla enkä oikein ymmärtänyt sitä, miten olin voinut Tukholmassa noin vähillä juoksuilla edes selvitä maaliin. Vanhalla jumppaohjaajakunnolla ehkä, se varmaankin kummitteli jossain ylipainon alla? Paitsi juoksun, myös liikunnan ilo alkoi palata ja minusta oli ihanaa liikuttaa itseäni! Tätä olin odottanut ja nyt se fiilis oli täällä.

Heinäkuussa vietimme ihanan viikon Mallorcalla ja juoksin yhteensä 35 kilometriä tuon viikon aikana reilusti yli 30 asteen helteessä. Juoksu sujui ja oli ihana juosta ja hikoilla! Kiloja oli tässä vaiheessa lähtenyt 11 ja se kyllä tuntui juoksussa. Myös vartalo alkoi tiivistyä ja kroppa alkoi näyttää siltä, että olen juossut enemmän, vaikka työsarkaa on vieläkin.

Pääsin juoksemaan helteessä!

Elokuussa juoksu jatkui ja juoksin toisen maratonini, joka oli aika hurja kokemus. Elokuussa juoksin yhteensä 145 kilometriä. Peruslenkkini oli 15 kilsaa lahden ympäri. Aloin miettiä, miten voisin oppia paremmaksi ja taloudellisemmaksi juoksijaksi. Juoksukoulu oli ratkaisu.

Maraton helteessä ja myrskyssä – never stop running

Syyskuussa aloitin yhteistyön Vauhtisammakon kanssa, ja se osoittautui juoksun suhteen parhaaksi päätökseksi, minkä saatoin tehdä. Kävin joulukuun alkuun saakka juoksuryhmässä, josta jouduin vain kerran olemaan pois talvisirkuksen takia. Sain oman juoksuohjelman, jota noudatin orjallisesti erityisesti alussa. Välillä aikapula pisti soveltamaan ohjelmaa, mutta pääosin tein, kuten oli sanottu. Juoksin kilometrin vetoja eri vauhteihin 3 minuutin palautuksilla ja pitkiä waldniel-lenkkejä. Syyskuussa juoksin myös täysillä kilometrin aikaan 4:37 ja 200 metriä aikaan 36,5 sekuntia. Kun vain pääsen testaamaan näitä matkoja uudestaan tuossa keväämmällä, uskon, että parannusta on tapahtunut paljonkin.

10 syytä osallistua juoksukouluun

Syyskuussa treenasin Vauhtisammakoiden kanssa. Ihanaa!

Lokakuussa nautin juoksuvalmennuksesta täysillä ja tuntui, että joka yhteisjuoksun jälkeen opin jotain uutta. Ja vaikka vettä olisi satanut kaatamalla, minä juoksin. Kilometrejä ei kertynyt niin paljon, koska juoksu sisälsi erilaisia, myös vetotreenejä, mutta olin tyytyväinen. Lokakuussa tuntui, ettei kunto kohoa, mutta olin sinnikäs.

Lokakuussa juoksentelin siellä täällä. Asento pysyy yhä parempana, vaikka saan muistuttaa itseäni koko ajan oikeasta tekniikasta ja kehonhallinnasta. Kuva: Timo Turkka

Marraskuussa aloin huomata, että kunto parantuu. Jaksoin juosta pitkiä lenkkejä matalilla sykkeillä ja myös vetojen juokseminen helpottui koko ajan.

11.11. järjestimme ensimmäisen yhteislenkin Juoksujalka vipattaan Merituulin ja Lenkillä-blogin Elinan kanssa. Tajusin, että tuo yhteislenkkien järkkääminen on niin mun juttu ja nautin juosta ventovieraidenkin ihmisten kanssa ja höpötellä niitä näitä. Yhteislenkkejä on tulossa taas tammikuussa, kunhan olen selvinnyt joulusta, hahaha.

Yksi parhaita asioita juoksussa on yhteisöllisyys

Marraskuussa juoksin myös kaksi viikkoa putkeen, kun osallistuin marrasputkeen. Työn takia kuitenkin putki keskeytyi, sillä oli joitain tosi tiukkoja päiviä, kun olisin ehtinyt juoksemaan vasta yömyöhällä. Priorisoin sen sijaan unta!

Marrasputki, lokakuun juoksut ja ultrahaave

Marraskuussa alkoi tuntua siltä, että taas ja vihdoin rakastan juoksemista! Ja se tunne on muuttunut pysyväksi. Oman kehityksen seuraaminen on ihan mielettömän hienoa ja palkitsevaa ja motivoi entisestään! Aloin ensimmäisen kerran haaveilla ultramatkasta, vaikka olin jo elokuussa suunnitellut juoksevani Helsingistä Porvooseen. Tajusin, että ennen mahdollista ultraa minun on vielä juostava paljon, mutta kipinä kytee, eikä ole sammunut.

Marraskuun vikalla viikolla Vauhtisammakko-treenit loppuivat, mutta olen mukana taas helmikuussa, kun ensi kevään treenit alkavat. Suosittelen kaikille, jotka haluavat oppia juoksemaan taloudellisemmin ja kehittymään juoksussa, juoksukoulua! Olen oppinut lyhyessä ajassa niin paljon, että en voi kuin ihmetellä.

Joulukuussa juokseminen jatkuu ja rakennan pohjaa ensi vuodelle, joka tulee pitämään sisällään monia juoksukisoja. Berliinin puolimaraton, Tukholman maraton kesäkuussa ja Trondheimin maraton syyskuussa ovat jo varmoja. Jos tämä vuosi oli parempaan kuntoon -vuosi, niin ensi vuosi tulee itselläni olemaan juoksun vuosi. Maratonjenny on vauhdissa eikä häntä pysäytä mikään. Ja vielä haluan sanoa ison kiitoksen Vauhtisammakon porukalle, niin valmentajille kuin kanssajuoksijoille, ilman teitä en olisi päässyt näin pitkälle! Ja matka jatkuu taatusti, kohti mäkiä (joita vihasin juosta ennen juoksukoulua!) ja niiden yli. On makea tunne, kun pitkät lenkit ovat nykyään oikeasti pitkiä 18-25 kilometriä enkä niiden jälkeen ole mitenkään tavallista uupuneempi. En olisi osannut vuosi sitten kuvitella, missä olen nyt.

Viime lauantain lenkiltä!

Kepeää keskiviikkoa!

Jenny

Lue myös:

Juoksija ei voi vain juosta – vinkit kehonhuoltoon

Juoksulenkille pukeutuminen syksyllä ja talvella

Juoksu tiivistää kehoa ja saa unohtamaan murheet

Herätään ennen kuin elämä valuu ohi ja hukkaan

Herätään ennen kuin elämä valuu ohi ja hukkaan

Tänään ajattelin sellaista, että kunpa me ihmiset valittaisimme vähemmän. Kunpa me herättäisiin ennen kuin elämä valuu hukkaan. Ottaisimme enemmän vastuuta omasta elämästä vähintäänkin tämän hetkisten voimien ja niiden eväiden mukaan, joita meillä juuri tässä hetkessä on. Miksi valittaa, jos asialle voi tehdä jotain? Tai miksi 

Pienet muutokset yhdessä, suuri merkitys – myös vatsan hyvinvoinnissa

Pienet muutokset yhdessä, suuri merkitys – myös vatsan hyvinvoinnissa

Vuosi sitten aloittamani elämänmuutoksen myötä olen yhä enemmän ymmärtänyt sen, etteivät välttämättä pienet yksittäiset asiat yksin johda parempaan oloon, mutta monet pienet yksittäiset asiat yhdessä kyllä johtavat. Hyvinvoinnissakin kaikki liittyy kaikkeen ja usein vaikea on sanoa, mikä johtuu mistäkin, mutta tärkeintä on löytää ne itselle 

Milloin me opitaan, että muutos ei tapahdu yhdessä yössä

Milloin me opitaan, että muutos ei tapahdu yhdessä yössä

Sitä mietin, että uskooko meistä oikeasti kukaan, että muutos voi tapahtua nopeasti ja ilman, että itse viitsii nähdä vaivaa muutoksen eteen? Milloin me opitaan, että muutos ei tapahdu yhdessä yössä?

Luin taas männäviikolla otsikoita kampaajalla. Ne olivat tyyliin pikajuoksikan perskannikat kolmessa viikossa ja muutu paremmaksi ihmiseksi yhdessä yössä. Oi, kun se olisikin niin helppoa! Mutta omasta kokemuksesta voin sanoa, että niin henkinen kuin fyysinenkin pysyvä muutos vaatii aikaa, kärsivällisyyttä ja myös omaa ponnistelua. Maratoonariksi ei muututa yhdessä yössä, 20 kilon liikapainoa ei tiputeta kolmessa kuukaudessa eikä riitapukarista tule enkeliä päivässä.

Fyysinen muutos on vienyt vuoden, henkinen muutos paljon pidemmän aikaa. Se kaikki on sitä matkaa, jota täällä kuljetaan, ja jolla ei edes ole mitään lopputulosta, jossa me ollaan valmiita.

Uusia tapoja oppii, mutta ajan kanssa

Ihminen oikeasti oppii uusia tapoja olla, ajatella ja tehdä, kun vain ensin alkaa tarkkailla niitä tapoja olla, ajatella ja tehdä, joita haluaa muuttaa itsessään ja elämässään. Miten voi muuttaa mitään, jos ei edes oivalla, että muutos olisi tarpeen? Ja totta kai asioiden eteen on tehtävä itse työtä, ei voi odottaa, että joku muu ihminen, kirja tai vaikka blogi voi muuttaa itseä. Alkusysäys muutokselle voi toki tulla itsen ulkopuolelta ja esimerkiksi kriisi usein saa ihmisen liikkeelle kohti sitä itseä ja sitä elämää, jollainen haluaa olla ja jota haluaa elää, mutta lopulta muutos on jokaisen tehtävä itse.

Kun itse halusin alkaa voida paremmin sen jälkeen, kun moni asia oli elämässäni rysähtänyt kerralla uusiksi, tuntui pitkän aikaa siltä, että vaikka kuinka yritän parhaani, tiedostan asioita eri tavalla, pyrin muistamaan itselleni uudet toimintamallit, tavat olla ja ajatella, niin mitään ei silti tapahtunut. Ihan oikeasti, nada. Jopa pikkuisen edistyksen hetkelläkin tuntui siltä, että juu kyllä sitä ottaa yhden askeleen eteenpäin, mutta sitten taas kaksi askelta taakse. Ja että aina, kun koki voivansa iloita jostain onnistumisesta tai muutoksesta, tuli jotain, joka taas veti maton jalkojen alta ja sitä löysi itsensä kuin lähtöpisteestä. Aika monta kertaa teki mieli heittää hanskat tiskiin ja luovuttaa, että pitäkäähän tunkkinne. Että miksi itse yritän parhaani, ja silti vain scheissea sataa niskaan.

Uskon, että kaikki nuo omat tunnetilani johtuivat kärsimättömyydestä ja siitä, että olisin niin kovasti halunnut kaiken tapahtuvan heti. He-ti! Mutta harvoin elämä on sellaista, että jokin muutos tapahtuu ilman omaa panostusta tuosta noin vain, ja vaikka kuinka panostaisi, se harvoin tapahtuu tuosta noin vain.

Aina kyse ei ole vain päättämisestä

Enhän itsekään vain voinut päättää, että nyt alan voida paremmin, nyt alan taas luottaa elämään ja uskoa siihen, että asioilla on useimmiten tarkoituksensa ja että vielä joskus voin katsoa kiitollisena taaksepäin. Sen sijaan useimpina aamuina, kun silmäni avasin, mietin vain, että onko ihan pakko ja odotin vain iltaa, että saatoin taas hetkeksi päästää irti pahasta olosta, sotkuisesta elämästä, liian kovasta stressistä, turhan suuresta vastuusta ja painaa taas pääni takaisin tyynyyn ja unohtaa kaiken hetkeksi.

Ymmärsin sen, että saatoin toki voida valita tien kohti noita kaikkia eli parempaa oloa, mutta muutos ei tapahtunut yhdessä yössä, vaikka kuinka rukoilin ja päätin. En halua masentaa ketään, mutta kaikki tämä, missä ja millainen nyt olen, on vienyt aikaa, mutta ollut samalla matka, jota en olisi halunnut jättää kulkematta.

Kirjojeni Facebook-sivulla tulee usein esiin se, että ok, ihan hyvä ajatelma kirjassa, mutta aina ei jaksa, muista tai pysty siihen. Että kyllä näin, olen samaa mieltä tästä asiasta, mutta kaikki ei mene käsikirjoituksen mukaan. Mielestäni kaikki tuo on vain inhimillistä. Olemme ihmisiä, mutta kukaan meistä ei ole yli-ihminen, joka toimisi jatkuvasti täydellisesti. Ja mikä edes on täydellistä? Siihenkin jokaisella lienee oma määritelmänsä. Jollekin kasin suoritus on jo täydellinen, joku toinen taas tähtää aina parhaimpaan mahdolliseen lopputulokseen.

Pieni askel on oikeasti ISO askel

Usein unohtuu se, että on jo ihan mielettömän hieno ja iso asia, jos haluaa alkaa tutustua itseensä tai muuttaa arkeaan jollain tapaa paremmaksi, jos siis kokee siihen tarvetta. Uskon, että kaikki lähtee pysähtymisestä ja tiedostamisesta, ja sen kun on tehnyt, niin silloin on jo ottanut ensimmäisen askeleen. Ja ensimmäisen askeleen jälkeen on huomattavasti helpompaa jatkaa eteenpäin. Jo sen ensimmäisen askeleen ottamisesta kannattaa olla ylpeä ja onnitella itseään eikä odottaa, että vasta sitten voi olla tyytyväinen, kun on saavuttanut jonkun täydellisen lopputuloksen, jollaisia ei elämässä ehkä edes ole tarjolla.

Olen ihan oman kantapään tai itse asiassa molempien kantapäiden kautta oppinut, että itselle ja muutokselle pitää malttaa antaa aikaa oli kyseessä sitten henkinen tai fyysinen asia. Vaikka pystymme minä tahansa hetkenä päättämään, että nytpä toimin toisin kuin aiemmin, pysyvä muutos on hidasta ja vaatii sinnikästä ja pitkäjänteistä työskentelyä itsensä, omien tapojen ja ajatusten kanssa. Joskus muutos voi tapahtua myös pikkuhiljaa ja niin, ettei sen tapahtumista edes oikein huomaa. Yhtäkkiä vain asiat ovat toisin, eikä osaa edes oikein sanoa, milloin ne muuttuivat. Sitä huomaa, ettei ole enää riitapukari, joka karjuu suuttuessaan kuin leijona, tai että oho, farkut ovat jääneet suuriksi ja tippuvat päältä. Tai että ei enää kiroile eikä menetä hermojaan liikenneruuhkassa, ja vattuilevalle kanssaihmiselle sitä lähettääkin mielessään rakkautta sen sijaan, että lähtisi väittelyyn mukaan ja että uudet tavat olla, ajatella ja toimia ovat nykyisin rutiineja.

Steppi eteen, steppi taa

Eikä takapakistakaan kannata lannistua. Arki on steppailua eteen ja taakse. Välillä kaikki sujuu ja yhtäkkiä taas tuntuu kuin polkisi jopolla juoksuhiekassa. Pitää antaa aikaa itselle. Omalta kohdalta voin sanoa sen, että jos epätoivo, murehtiminen tai mikä tahansa negatiiviseksi kokemani tunne vei minut joskus mukanaan päiviksikin, niin nykyään ne ovat vain lyhyitä välähdyksiä, jos sitäkään enää.

Toki elämäni on muuttunut, mutta ennen kaikkea minä itse olen muuttunut. Se ei ole tapahtunut päivässä, vaan vuosissa. Ensi vuonna voinkin viettää itsetutkiskeluni 10-vuotisjuhlaa. 10 vuotta kuulostaa pitkältä ajalta, mutta sanon, että jokainen päivä on ollut arvoisensa.

Itselle kannattaa olla myös myötätuntoinen. Ennen kaikkea kannattaa keskittyä siihen, missä on onnistunut kuin siihen, missä ei ole onnistunut niin hyvin. Kannattaa mieluummin vahvistaa hyviä puolia kuin yrittää tukahduttaa huonoja. Kannattaa keskittyä hyvään sen huonomman sijaan. Ennen kaikkea kannattaa muistaa se, mitä kohti on menossa, eikä miettiä sitä, mistä haluaa pois.

Mahtavaa maanantaita!

Jenny

Instagramissa, joo!

Viikon urheilut ja muut hyvinvointiteot itselle

Viikon urheilut ja muut hyvinvointiteot itselle

Mitä kiireisempää elämä on, sitä parempaa huolta itsestä on pidettävä. Tätä hyväksi havaitsemaani mantraa olen toteuttanut viimeisen viikon, kun meno on ollut aika haipakkaa. Elämä on ollut täyteläistä ja maailmankaikkeus on muistanut runsaudellaan. Ja ihan omin pikku kätösin olen sen kalenterini täyttänyt. Lauantaina viikko sitten