Vain itse voi muuttaa elämäänsä ja ottaa vastuun hyvinvoinnista
Tajusin tässä eräänä päivänä, että ainakin kahdesti olen ratkaisevassa tilanteessa ottanut vastuuta elämästäni. Välillä on kyllä tullut ajateltua enemmän muita kuin itseä, vaikka me itse olemme yhtä tärkeä tyyppi kuin muutkin.
Vaikka kyse on ihan eri jutuista, toinen on henkistä hyvinvointia ja toinen fyysistä, niin tajusin, että niissä pätee sama kaava. Lopulta itse olen tehnyt sen päätöksen siitä, että haluan muuttaa elämäni. Ei ole painanut ystävän, ei puolison, ei terapeutin sana, vaan lopulta se on me itse, joka ottaa sen ratkaisevan askeleen ja päättää mennä kohti parempaa. Vain itse voi muuttaa elämäänsä ja ottaa vastuun hyvinvoinnista.
Yksi parhaita muuvseja elämässäni oli nimittäin se, että viime syksynä päätin ottaa vihdoin vastuun omasta, ennen kaikkea fyysisestä hyvinvoinnistani. Kun päätin vihdoin lakata selittelemästä itselleni, miksi en muka pysty pääsemään liikakiloistani, miksi en muka voi lakata syömästä epäterveellisesti, miksi en muka voi liikkua säännöllisesti ja miksi vain en voi uskoa siihen, että pienillä ratkaisuilla on paremmat tulokset kuin pikakonsteilla, alkoi hieno matka. Jos en olisi tehnyt noin, olisin ehkä vain jatkanut lihomista ja elänyt sen vetämättömän olon kanssa.
Mutta päätin siis viimeisen kerran laihduttaa ja tehdä kaiken eri tavalla kuin aiemmin. Vaikka vuoden alussa työsarka tuntui jäätävältä, niin tässä sitä ollaan. Eikä merkitystä ole enää pitkään aikaan edes ollut niillä pudotetuilla kiloilla (-17), vaan sillä, miltä minusta tuntuu jokaisena päivänä, jonka saan täällä porskuttaa.
Tuntuu mahtavalta.
Kuva: Timo Turkka
Toinen elämäni tärkein muuvsi vie meikäläisen noin 8-9 vuotta ajassa taaksepäin, siihen synkkyyteen, jolloin aamulla ensimmäinen ajatus oli se, että en jaksa. Aikaan, kun pitkään elämä tuntui harmaalta ja pimeältä tunnelilta ja selviytymiseltä enkä jaksanut noteerata montaakaan ilon pilkahdusta. Se, miten olin niihin olotiloihin ja siihen tilanteeseen päätynyt, on monia syitä enkä voi välillä kuin ihmetellä, miten kauan ihminen jaksaa pitää kulisseja pystyssä, sinnitellä ja olla vain kuin kaikki, mitä ympärillä tapahtuu, olisi normaalia ja ihan tavallista.
Viime viikolla, kun viestittelin erään kaverini kanssa ja kun kumpikin latasimme tavaraa selkärepuistamme pöydälle ja siis kokemuksiamme “paperille”, niin en voi muuta sanoa kuin että ihminen on kyllä ihmeellinen siinäkin mielessä, että sitä selviytyy monenlaisesta kohtuullisen eheäksi tyypiksi. Täydellisesti eheä ei liene meistä kukaan, ja uskon siihen, että kaikilla meillä on reppumme, rosomme, arpemme ja taakkamme. Ja meneehän se niinkin, että aika kultaa muistot, niin hyvässä kuin pahassakin. Ja kuten olen monesti kirjoittanutkin, olen useimmasta asiasta elämässäni kuitenkin kiitollinen, siis nykyään. En siksi, millaiseen suohon ne minut aikanaan veivät, vaan siksi, miten paljon itsestäni olen oppinut näiden vuosien myötä.
Toki silloin aikanaan hain ja sainkin apua, mikä oli ensiarvoisen tärkeää jo siksikin, että kun olin vihdoin saanut suuni auki ja alkanut purkaa tilannetta, en jossain vaiheessa enää halunnut kuormittaa perhettäni tai ystäviäni pahoinvoinnillani. Mutta sen tiedän, että jos minulla ei olisi ollut omaa motivaatiota voida paremmin, jos en jossain kaiken sen ylikuormittumisen, epätoivon, ahdistuksen, vihan ja stressaantuneisuuden keskellä syvällä sisimmässäni olisi halunnut olla taas iloinen, onnellinen, parempivointinen, jaksavampi ja se minä, joka minussa oli silloin jossain syvällä piilossa, muutosta ei olisi tapahtunut.
Toki se ei tapahtunut hetkessä, vaan vaati parin vuoden “harkinta-aikaa” ja sitä, että olin saanut tarpeeksi huonosta olostani. Olenkin varma, että sille valinnalle, miten haluaa elämänsä elää, on ainakin useimmiten oma sopiva aikansa. Itseään ei voi pakottaa voimaan paremmin eikä toinen ihminen saa ketään muuttumaan tai paranemaan, vaikka seisoisi päällänsä. Lopulta se on usein ihmisen omassa kädessä ja päätöksessä, siis sitten, kun hän kokee olevansa valmis tekemään päätöksiä ja muutoksia niin ajattelussa ja teoissa.
Noina vuosina alkoi matka, jonka en koe vieläkään päättyneen, vaan enemmänkin koen, että se on vasta alussa. Uskon, että se matka jatkuu niin kauan kuin on elämää. Kaikesta tekemästään työstä itsensä ja hyvinvointinsa hyväksi on syytä olla itselleen kiitollinen.
Tällä haluan siis vain sanoa, että oli kyse oikeastaan lähes mistä tahansa, me itse olemme se tyyppi, joka tekee ne päätökset. Toki voimme saada apua ja toivottavasti sitä silloin saammekin, kun sitä tarvitsemme, mutta uskon, lopullinen päätöksenteko ja vastuunotto paremmasta on meidän omissa käsissä. Sitten, kun kokee, että on sen aika.
Näin on ollut omalla kohdallani ja nyt jälkikäteen sen vasta kirkkaasti ymmärrän.
Ihanaa jouluviikkoa! Blogi on ollut tässä haipakassa vähän heitteillä, mutta palaan jatkossa linjoille taas useammin. Ja Instagramistakin tavoittaa!
Rakkautta ja valoa!
Jenny
Heiune
Voi Jenni, kuinka tärkeän kirjoituksen kirjoitit, kuin puhuisit omasta elämästäni 😓❤ kiitos, tämä vahvisti jälleen omia ajatuksia ja päätöksiä tehdä samoja muutoksia omassa elämässä. Et usko kuinka tämä postaus tähän aamuun lisäsi uskoa ja sisimmässäni kipinöi 🤗
Jenny/Vastaisku ankeudelle
Kiitos Heidiune, mahtava kuulla!
Tsemppiä sulle sillä valitsemallasi tiellä. Jos tulee joskus uskonpuute, niin täältä saat vertaistukea. Kärsivällisyyttä ja voimaa, se kyllä palkitsee. Ja pakko sanoa, että tää vuosi on oikeasti hurahtanut tosi nopeasti.
Pystyt siihen kyllä, kuten olen sanonutkin jo. Valoa ja iloa!
Emma / Harkittuja herkkuja
Monesti olen miettinyt – niin omalla kohdallani, kuin jonkun toisenkin – että mistä se kumpuaa se voima ottaa vastuu omasta elämästä ja tehdä se muutos!? Tai toisinpäin; miksi jotkut eivät siihen pysty, vaikka miten haluaisivat ja suunnittelisivat sitä? Olen itse myös kaksi kertaa tehnyt ison muutoksen, toinen enemmän fyysisellä puolella, toinen henkisellä ja pakko myöntää, että kyllä molemmilla kerroilla oli todella vaikeaa se aloittaminen. Aloittamisen jälkeen se tekeminen ei enää ole niin vaikeaa, mutta ensimmäisen askeleen ottaminen on NIIIIIIN vaikeaa.
Mulla on meneillään se kolmas kerta parhaillaan ja pakko myöntää, että ei se edelleenkään ole helppoa. Olen koittanut pureutua niihin syihin, mutta en ole kyllä keksinyt. Olisi kiva tajuta ihmismielen toiminta – onko kyse aina vaan siitä mukavuudenhalusta jne., vai onko ne syyt jossain syvemmällä. Miksi – vaikka tietää, että tämä olisi oman terveyden kannalta välttämätöntä – sitä askelta ei vaan saa otettua? Mennäänkö siinä johonkin lapsuuden juttuihin ja muihin niin syviin aiheisiin, että niitä ei vaan itse pysty käsittelemään (ilman apua) vai onko tosiaan kyse vaan siitä, että olisi vaan niin paljon mukavampaa pötköttää sohvalla?
Hei, mulla oli tänään vika opetuspäivä ennen lomaa ja olen ihan rättipoikkiväsynyt, joten kommentti on ihan supersekava 😀 En tiedä saitko yhtään kiinni noista mun hajanaisista ajatuksista…
Mutta joka tapauksessa ihanaa joulunaikaa sulle Jenny <3 Kiitos tästä loppuvuodesta, jonka aikana olen ahkerammin lukenut sun tekstejä ja saanut niistä ihan hirveän paljon tsemppiä. voimaa ja inspiraatiota. Et välttämättä itse edes tajua, kuinka merkityksellisiä sun tekstit on meille lukijoille. Ota joululahjana tämä: sä merkitset tosi paljon! Pus <3
Jenny/Vastaisku ankeudelle
Kiitos Emma, tää onkin niin kiinnostavaa! Ja mä oon miettinyt viime aikoina paljon sitä, miten ihminen ei pysty ja sitten pystyykin. Ei ihan turhaan sanota, että eka askel on vaikein, vai onko se kliseinen uskomus, johon me uskotaan niin paljon, että ei saada aloitettua? 🙂 Tätä voisikin pohtia ihan omassa postauksessa.
Esität erittäin hyviä kysymyksiä, joita itsekin olen pohtinut ja joita pitänee pohtia vielä paljon lisää. Ehkä kyse on monien asioiden summasta. Itsellä kyse oli nyt viimeisimmällä kerralla esimerkiksi laiskuudesta, olin tottunut tiettyihin tapoihin, jotka olivat turvallisia ja joista en halunnut luopua, mukavuudenhalusta, kiireestä…. syitähän keksii loputtomasti. Taas uuden postauksen paikka, hahahahaha 🙂
Kiitos sulle ahkerasta kommentoinnista, kauniista sanoistasi ja mielettömän ihanasta joululahjasta! Mä toivotan sulle ihanaa lomaa!
Olemme kuulolla <3
P
Moi. Tämä aihe on niin tärkeä ja vaikea, että pystyin lukemaan tän postauksen vasta tänään, vaikka aiemmin näin mistä aiheesta kirjoitat.
Mä olen juuri siinä pisteessä, että olo on kurja fyysisesti!!! Ja koska niin , niin siksi myös henkisesti. Ja kun voi tarpeeksi huonosti, niin vaan ärtyy kun joku sanoo että ”ihan itse voit kaiken muuttaa”.
Mutta josko se mitta nyt tuli täyteen ja josko nyt pikkupikkuaskelin muutais elämäänsä kevyemmäksi. Mistäköhän lähtisi liikeelle? Hymiö.
Ihanaa joulua ja loppuvuotta!
Jenny/Vastaisku ankeudelle
Kiitos Pinkki kommentistasi!
Mä NIIN tiedän, mistä sä kirjoitat, koska oonhan itse ollut just tossa pisteessä. Mutta jossain vaiheessa tuli se, ettei enää ärsyttänyt ihan itse voit muuttaa -läpät, koska niinhän se oli. Mutta vaikka sen oli tiennyt, sitä ei tehnyt, ja sitten oli helppo ärsyyntyä.
Mutta mä oon pystynyt tähän just pikkuaskelin ja niin pystyt säkin! En tehnyt kuitenkaan mitään isoja radikaaleja muutoksia ja tässä ollaan, paremmassa kondiksessa kuin pitkään aikaan.
Ja vaikka urakka tuntuu aluksi jäätävältä ja luulee, ettei oo kärsivällisyyttä, niin kun pääsee ekat pari kolme kk eteenpäin, niin sitten se muutos alkaa motivoida jo itsessään. Anna sille mahdollisuus <3 Ihanaa joulun aikaa!