Avainsana: masennus

Kadonneet yöunet ovat ihan syvältä

Kadonneet yöunet ovat ihan syvältä

Niin ne taas katosivat, yöunet, ja vuosia huonosti nukkuneena jo parin kuukauden heikommin nukkuminen alkaa tuntua painajaiselta. Kun huonot yöunet kasautuvat, mieliala ei ole kovin korkea, ja kohta on tilanteessa, kun sitä alkaa jo etukäteen pelätä, heräileekö taas tulevana yönä, ja jos, niin kuinka pitkään 

Alleen litistävät tunteet – niilläkin on viesti

Alleen litistävät tunteet – niilläkin on viesti

Tämän vuoden talvena ja keväänä olen aika ajoin luisunut sinne jonnekin vellomisen, apatian, surun ja ahdistuksen puolelle. Alleen litistävät tunteet – niilläkin on viesti! En ole jaksanut olla koko ajan niin vahva, kuin olen kuvitellut olevani. Tosin tämä ei todellakaan ole ollut mitään verrattuna 10 vuoden 

Vain itse voi muuttaa elämäänsä ja ottaa vastuun hyvinvoinnista

Vain itse voi muuttaa elämäänsä ja ottaa vastuun hyvinvoinnista

Tajusin tässä eräänä päivänä, että ainakin kahdesti olen ratkaisevassa tilanteessa ottanut vastuuta elämästäni. Välillä on kyllä tullut ajateltua enemmän muita kuin itseä, vaikka me itse olemme yhtä tärkeä tyyppi kuin muutkin.

Vaikka kyse on ihan eri jutuista, toinen on henkistä hyvinvointia ja toinen fyysistä, niin tajusin, että niissä pätee sama kaava. Lopulta itse olen tehnyt sen päätöksen siitä, että haluan muuttaa elämäni. Ei ole painanut ystävän, ei puolison, ei terapeutin sana, vaan lopulta se on me itse, joka ottaa sen ratkaisevan askeleen ja päättää mennä kohti parempaa. Vain itse voi muuttaa elämäänsä ja ottaa vastuun hyvinvoinnista.

Yksi parhaita muuvseja elämässäni oli nimittäin se, että viime syksynä päätin ottaa vihdoin vastuun omasta, ennen kaikkea fyysisestä hyvinvoinnistani. Kun päätin vihdoin lakata selittelemästä itselleni, miksi en muka pysty pääsemään liikakiloistani, miksi en muka voi lakata syömästä epäterveellisesti, miksi en muka voi liikkua säännöllisesti ja miksi vain en voi uskoa siihen, että pienillä ratkaisuilla on paremmat tulokset kuin pikakonsteilla, alkoi hieno matka. Jos en olisi tehnyt noin, olisin ehkä vain jatkanut lihomista ja elänyt sen vetämättömän olon kanssa.

Mutta päätin siis viimeisen kerran laihduttaa ja tehdä kaiken eri tavalla kuin aiemmin. Vaikka vuoden alussa työsarka tuntui jäätävältä, niin tässä sitä ollaan. Eikä merkitystä ole enää pitkään aikaan edes ollut niillä pudotetuilla kiloilla (-17), vaan sillä, miltä minusta tuntuu jokaisena päivänä, jonka saan täällä porskuttaa.

Tuntuu mahtavalta.

Kuva: Timo Turkka

Toinen elämäni tärkein muuvsi vie meikäläisen noin 8-9 vuotta ajassa taaksepäin, siihen synkkyyteen, jolloin aamulla ensimmäinen ajatus oli se, että en jaksa. Aikaan, kun pitkään elämä tuntui harmaalta ja pimeältä tunnelilta ja selviytymiseltä enkä jaksanut noteerata montaakaan ilon pilkahdusta. Se, miten olin niihin olotiloihin ja siihen tilanteeseen päätynyt, on monia syitä enkä voi välillä kuin ihmetellä, miten kauan ihminen jaksaa pitää kulisseja pystyssä, sinnitellä ja olla vain kuin kaikki, mitä ympärillä tapahtuu, olisi normaalia ja ihan tavallista.

Viime viikolla, kun viestittelin erään kaverini kanssa ja kun kumpikin latasimme tavaraa selkärepuistamme pöydälle ja siis kokemuksiamme “paperille”, niin en voi muuta sanoa kuin että ihminen on kyllä ihmeellinen siinäkin mielessä, että sitä selviytyy monenlaisesta kohtuullisen eheäksi tyypiksi. Täydellisesti eheä ei liene meistä kukaan, ja uskon siihen, että kaikilla meillä on reppumme, rosomme, arpemme ja taakkamme. Ja meneehän se niinkin, että aika kultaa muistot, niin hyvässä kuin pahassakin. Ja kuten olen monesti kirjoittanutkin, olen useimmasta asiasta elämässäni kuitenkin kiitollinen, siis nykyään. En siksi, millaiseen suohon ne minut aikanaan veivät, vaan siksi, miten paljon itsestäni olen oppinut näiden vuosien myötä.

Toki silloin aikanaan hain ja sainkin apua, mikä oli ensiarvoisen tärkeää jo siksikin, että kun olin vihdoin saanut suuni auki ja alkanut purkaa tilannetta, en jossain vaiheessa enää halunnut kuormittaa perhettäni tai ystäviäni pahoinvoinnillani. Mutta sen tiedän, että jos minulla ei olisi ollut omaa motivaatiota voida paremmin, jos en jossain kaiken sen ylikuormittumisen, epätoivon, ahdistuksen, vihan ja stressaantuneisuuden keskellä syvällä sisimmässäni olisi halunnut olla taas iloinen, onnellinen, parempivointinen, jaksavampi ja se minä, joka minussa oli silloin jossain syvällä piilossa, muutosta ei olisi tapahtunut.

Toki se ei tapahtunut hetkessä, vaan vaati parin vuoden “harkinta-aikaa” ja sitä, että olin saanut tarpeeksi huonosta olostani. Olenkin varma, että sille valinnalle, miten haluaa elämänsä elää, on ainakin useimmiten oma sopiva aikansa. Itseään ei voi pakottaa voimaan paremmin eikä toinen ihminen saa ketään muuttumaan tai paranemaan, vaikka seisoisi päällänsä. Lopulta se on usein ihmisen omassa kädessä ja päätöksessä, siis sitten, kun hän kokee olevansa valmis tekemään päätöksiä ja muutoksia niin ajattelussa ja teoissa.

Noina vuosina alkoi matka, jonka en koe vieläkään päättyneen, vaan enemmänkin koen, että se on vasta alussa. Uskon, että se matka jatkuu niin kauan kuin on elämää. Kaikesta tekemästään työstä itsensä ja hyvinvointinsa hyväksi on syytä olla itselleen kiitollinen.

Tällä haluan siis vain sanoa, että oli kyse oikeastaan lähes mistä tahansa, me itse olemme se tyyppi, joka tekee ne päätökset. Toki voimme saada apua ja toivottavasti sitä silloin saammekin, kun sitä tarvitsemme, mutta uskon, lopullinen päätöksenteko ja vastuunotto paremmasta on meidän omissa käsissä. Sitten, kun kokee, että on sen aika.

Näin on ollut omalla kohdallani ja nyt jälkikäteen sen vasta kirkkaasti ymmärrän.

Ihanaa jouluviikkoa! Blogi on ollut tässä haipakassa vähän heitteillä, mutta palaan jatkossa linjoille taas useammin. Ja Instagramistakin tavoittaa!

Rakkautta ja valoa!

Jenny

Elämäni huonoimmat vuodet olivat kolmekymppisenä – tervetuloa 40

Elämäni huonoimmat vuodet olivat kolmekymppisenä – tervetuloa 40

En jää kaipaamaan ikävuosia 30-39, jotka ovat sisältäneet melko paljon sitä nurjaa puolta ja huonoja pelikortteja. Elämäni huonoimmat vuodet olivat kolmekymppisenä – tervetuloa siis 40. Silti olen panikoinut koko kevään sitä, että kesäkuun seitsemäs paukahtaa mittariin neljäkymmentä. Olen murehtinut sitä, että vietän nyt viimeisiä hetkiä kolmekymppisenä. Seuraako kukaan