Elämäni huonoimmat vuodet olivat kolmekymppisenä – tervetuloa 40

En jää kaipaamaan ikävuosia 30-39, jotka ovat sisältäneet melko paljon sitä nurjaa puolta ja huonoja pelikortteja. Elämäni huonoimmat vuodet olivat kolmekymppisenä – tervetuloa siis 40.

Silti olen panikoinut koko kevään sitä, että kesäkuun seitsemäs paukahtaa mittariin neljäkymmentä. Olen murehtinut sitä, että vietän nyt viimeisiä hetkiä kolmekymppisenä. Seuraako kukaan enää nelikymppistä bloggaajaa, kun tuolla on tarjolla 20 vuotta nuorempiakin, varmasti fiksuja ja reippaita. No ikäkriisi lienee pienin murhe kuitenkin tässä maailmassa.

Tässä mä oon. Kaikki hyvin.

Kaksi ihmistä sai minut ajattelemaan toisin

Ilmeisesti maailmankaikkeus katseli vellomistani tarpeeksi, sillä se lähetti eteeni kaksi ihmistä. He saivat minut heräämään ja lakkaamaan voivottelemasta. Toinen niistä oli puolisoni, joka totesi 1,5 vuoden kokemuksellaan, että nelikymppisenä oleminen on ihan parasta. Toinen herättäjäni oli Ping Helsingissä (siitä lisää myöhemmin) puhunut futuristi Ilkka Halava, joka totesi, että nykyihminen voi elää satavuotiaaksi ja puhui muutenkin vaikuttavasti esimerkiksi työnteon muuttumisesta lähitulevaisuudessa. Se sai minut ajattelemaan, että sen sijaan, että miettisin, ettei minulla vielä nelikymppisenäkään ole vakituista duunia, voin olla ylpeä kaikesta siitä, mitä teen ja jatkaa menemistä kohti unelmiani. Sitä Seven Days Weekendiä, seitsemän päivän viikonloppua, joka tulee olemaan seuraavien 10 vuoden aikana osa useimpien meidän työntekoa.

2007-2008 en jää kaipaamaan teitä

Elin elämäni vaikeimmat vuoteni kymmenen ja yhdeksän vuotta sitten. Vaikka asiat on sovittu ja olen tehnyt rauhan jo ajat sitten eri ihmisten ja tapahtumien kanssa, moni sen aikaisista vaikeuksista seurannut elämääni paljon hankaloittava asia jahtasi minua lähes viime vuoden vaihteeseen saakka. Vaikka hyviäkin asioita tapahtui, en voi sanoa, että minun tulee yhtään ikävä ikävuosia 30-39.

En jää kaipaamaan sotkuista eroa, vanhemmista tyttäristäni yksin vastuussa olemista, jaksamiseni äärirajoilla olemista, masennusta, burn outia. En jää kaipaamaan noina vuosina tapahtuneen eron aiheuttamaa rahallista konkurssia, kun jouduin maksamaan kaksi vuotta kahden ihmisen asuntolainaa ja rahat olivat miinuksella. Tuosta aiheutunutta sotkua makselin takaisin liki kahdeksan vuotta, näin kevyesti ja lyhyellä matikalla laskettuna yhden Porsche Cayennen verran. Huh! En kaipaa aikaa, kun olen tehnyt sikana duunia, eikä juuri mitään ole jäänyt käteen normielämisen ja aikamoisen kitkuttelun jälkeen. En kaipaa aikaa, jolloin en ole voinut matkustella, hankkia mitään erityistä enkä aikaa, jolloin olen elellyt köyhyysrajalla. En kaipaa öitä, kun hikisenä pyörin lakanoissa ja mietin, mistä saa rahaa ruokaan tai millähän hiluilla auto tankataan. En kaipaa aikaa, kun vatsassa oli möhkäle ja rintaa painoi musta klimppi.

En kaipaa surua, häpeää, pelkoa, en tunteita toivottomuudesta tai riittämättömyydestä. En kaipaa sitä, kun tuntuu siltä, ettei jaksa enää yhtään takaiskua tai maton vetämistä jalkojen alta. En kaipaa sitä, kun tuntui, etten jaksa enää päivääkään, sillä kaikki vain oli niin vaikeaa.

Tapahtui paljon hyvääkin!

Mutta kuten sanoin, näinä vuosina tapahtui paljon hyvääkin, ehkä jopa enemmän kuin huonoa! Ilman noita yllä mainittuja kokemuksiani en olisi minä, tässä ja nyt, niin suuri klisee kuin se onkaan. En haluaisi elää tuota elämänvaihetta uudelleen, mutta en haluaisi olla ilman sitä tietoa, mitä se toi mukanaan. En vaihtaisi nykyistä itseäni kymmenen vuoden takaiseen, en sitten milloinkaan.

Vaikka monta vuotta olin vihainen ensin muille ja sitten itselleni, opin paljon. Opin sen, mitä tarkoittaa se, kun todella antaa anteeksi muille ja myös itselleen, ja miten syvä ja rauhoittava kokemus sellainen on. Opin sen, että mikään tavara, asia tai ihminen elämässä ei ole itsestäänselvyys. Opin sen, että onnellisuutta ei voi odottaa keneltäkään muulta eikä mistään tavarasta tai tilanteesta, vaan jokaisen meistä on onnellisuus löydettävä itsestämme. Ymmärsin, että vihata saa, jos haluaa, ja kostonhimoakin voi potea, mutta kaikista eniten niillä satuttaa itseään ja niitä ihmisiä, jotka ovat joka päivä lähellä. Tajusin myös sen, että terapia ja ystäville jauhaminen auttaa, mutta jossain vaiheessa on itse päätettävä nousta ja alkaa elää toisin. Itse jaksoin velloa ja surkutella itseäni pari vuotta. Mutta sitten halusin mennä eteenpäin ja halusin rakentaa uutta kaiken sen eräpäivänsä nähneen mössön keskelle. Olen kiitollinen itselleni, että halusin tehdä sen päätöksen, sillä näen kirkkaasti sen, ettei kukaan muu sitä olisi voinut puolestani tehdä.

Ihanalta tuntui se, kun aloin ymmärtää, että kaikesta huolimatta jokainen päivä on uusi mahdollisuus. Ymmärsin, ettei tapahtuneen tarvitse määritellä minua. Aloin ihan oikeasti nähdä valoa ja kaiken sen hyvän, mitä oli koko ajan ollutkin tarjolla. Tajusin pienten asioiden merkityksen, ja arvoni muuttuivat täysin. Opin olemaan enemmän läsnä ja tässä hetkessä. Ymmärsin, että elämä on ainutlaatuista. Minä voin ottaa siitä kaiken irti eikä minun tarvitse raahautua. Ei tarvitse olla enää katkera.

Sain ihanan tyttären ja tasavertaisen parisuhteen. Uusperhe-elämäkin alkoi alkuvaikeuksien jälkeen sujua.

Ja vaikka huonoja päiviä tulee, ne ovat enää vain välähdyksiä, ei päivien vellomisia. On jo vuosia siitä, kun makasin sängyssä ja tuijotin päiväkausia kattoon. On jo vuosia siitä, kun syytin toisia ja kysyin, että miksi minä, miksi mulla on näin syvältä oleva elämä. Nykyään ajattelen, että minä, koska muutkin. Enhän ole mikään poikkeus siinä, etteikö elämä saisi satuttaa minua.

Yhä tulee huonoja päiviä, jolloin kaikki tuntuu olevan harmaata soosia. Mutta nykyään osaan ymmärtää niitä hetkiä ja ennen kaikkea tunteitani. Kun sallin kaikkien tunteiden tulla, ne eivät jää, vaan käyvät vain kylässä. Paitsi että ymmärrän itseäni, ymmärrän paremmin myös muita. Kun valo on syttynyt, sitä ei mikään sammuta.

Tänään voisin sanoa, että olipa paska reissu ja huonot pelikortit, mutta taidan sittenkin kallistua hyvään. Jos joku olisi sanonut, että tulen olemaan vielä kiitollinen kaikesta, siis jokaisesta pikku yksityiskohdastakin, olisin saattanut pamauttaa häntä nenään. Mutta nyt voin sanoa, että näin on, kovinkaan montaa päivää en vaihtaisi pois, jos yhtäkään.

On tämä elämä vain aikamoista, se jaksaa yllättää monella tavalla. Toivon, että 27 päivän päästä alkavat vuodet, joista voin täydellä sydämellä myöhemmin todeta, että ne olivat parhaat koskaan.

Aurinkoa ja lumisadetta! Sitähän arki on, ihanan monimuotoista.