Avainsana: terveys

uutta arkea takana viikon – pysähtyminen kirkastaa arvoja

uutta arkea takana viikon – pysähtyminen kirkastaa arvoja

Viikko uutta arkea takana, ja rutiinit ovat alkaneet asettua paikoilleen. Pysähtyminen on kirkastanut arvoja. Uutiskanavissa roikkuminen on omalta kohdaltani lopahtanut ja tsekkaan uutiset pari kertaa päivässä. Muuten keskityn töihini, joita onneksi riittää, ja lapsi, 9, on laatinut itselleen lukujärjestyksen, jota pyrimme noudattamaan. Lapsen saman ikäinen 

Arvot – toteutuvatko ne arjessa?

Arvot – toteutuvatko ne arjessa?

Jos yksi omista arvoista on hyvinvointi, toteutuuko se arjessa? Kävin hiljattain keskustelua kollegan kanssa siitä, voivatko ihmisen arvot muuttua. Ainakin omalla kohdallani arvot ovat päivittyneet ja jopa vaihtuneetkin vuosien aikana. Moni asioista, jotka vaikka 10 vuotta sitten olivat tärkeitä, eivät ole enää tärkeitä tai ainakaan 

Vain itse voi muuttaa elämäänsä ja ottaa vastuun hyvinvoinnista

Vain itse voi muuttaa elämäänsä ja ottaa vastuun hyvinvoinnista

Tajusin tässä eräänä päivänä, että ainakin kahdesti olen ratkaisevassa tilanteessa ottanut vastuuta elämästäni. Välillä on kyllä tullut ajateltua enemmän muita kuin itseä, vaikka me itse olemme yhtä tärkeä tyyppi kuin muutkin.

Vaikka kyse on ihan eri jutuista, toinen on henkistä hyvinvointia ja toinen fyysistä, niin tajusin, että niissä pätee sama kaava. Lopulta itse olen tehnyt sen päätöksen siitä, että haluan muuttaa elämäni. Ei ole painanut ystävän, ei puolison, ei terapeutin sana, vaan lopulta se on me itse, joka ottaa sen ratkaisevan askeleen ja päättää mennä kohti parempaa. Vain itse voi muuttaa elämäänsä ja ottaa vastuun hyvinvoinnista.

Yksi parhaita muuvseja elämässäni oli nimittäin se, että viime syksynä päätin ottaa vihdoin vastuun omasta, ennen kaikkea fyysisestä hyvinvoinnistani. Kun päätin vihdoin lakata selittelemästä itselleni, miksi en muka pysty pääsemään liikakiloistani, miksi en muka voi lakata syömästä epäterveellisesti, miksi en muka voi liikkua säännöllisesti ja miksi vain en voi uskoa siihen, että pienillä ratkaisuilla on paremmat tulokset kuin pikakonsteilla, alkoi hieno matka. Jos en olisi tehnyt noin, olisin ehkä vain jatkanut lihomista ja elänyt sen vetämättömän olon kanssa.

Mutta päätin siis viimeisen kerran laihduttaa ja tehdä kaiken eri tavalla kuin aiemmin. Vaikka vuoden alussa työsarka tuntui jäätävältä, niin tässä sitä ollaan. Eikä merkitystä ole enää pitkään aikaan edes ollut niillä pudotetuilla kiloilla (-17), vaan sillä, miltä minusta tuntuu jokaisena päivänä, jonka saan täällä porskuttaa.

Tuntuu mahtavalta.

Kuva: Timo Turkka

Toinen elämäni tärkein muuvsi vie meikäläisen noin 8-9 vuotta ajassa taaksepäin, siihen synkkyyteen, jolloin aamulla ensimmäinen ajatus oli se, että en jaksa. Aikaan, kun pitkään elämä tuntui harmaalta ja pimeältä tunnelilta ja selviytymiseltä enkä jaksanut noteerata montaakaan ilon pilkahdusta. Se, miten olin niihin olotiloihin ja siihen tilanteeseen päätynyt, on monia syitä enkä voi välillä kuin ihmetellä, miten kauan ihminen jaksaa pitää kulisseja pystyssä, sinnitellä ja olla vain kuin kaikki, mitä ympärillä tapahtuu, olisi normaalia ja ihan tavallista.

Viime viikolla, kun viestittelin erään kaverini kanssa ja kun kumpikin latasimme tavaraa selkärepuistamme pöydälle ja siis kokemuksiamme “paperille”, niin en voi muuta sanoa kuin että ihminen on kyllä ihmeellinen siinäkin mielessä, että sitä selviytyy monenlaisesta kohtuullisen eheäksi tyypiksi. Täydellisesti eheä ei liene meistä kukaan, ja uskon siihen, että kaikilla meillä on reppumme, rosomme, arpemme ja taakkamme. Ja meneehän se niinkin, että aika kultaa muistot, niin hyvässä kuin pahassakin. Ja kuten olen monesti kirjoittanutkin, olen useimmasta asiasta elämässäni kuitenkin kiitollinen, siis nykyään. En siksi, millaiseen suohon ne minut aikanaan veivät, vaan siksi, miten paljon itsestäni olen oppinut näiden vuosien myötä.

Toki silloin aikanaan hain ja sainkin apua, mikä oli ensiarvoisen tärkeää jo siksikin, että kun olin vihdoin saanut suuni auki ja alkanut purkaa tilannetta, en jossain vaiheessa enää halunnut kuormittaa perhettäni tai ystäviäni pahoinvoinnillani. Mutta sen tiedän, että jos minulla ei olisi ollut omaa motivaatiota voida paremmin, jos en jossain kaiken sen ylikuormittumisen, epätoivon, ahdistuksen, vihan ja stressaantuneisuuden keskellä syvällä sisimmässäni olisi halunnut olla taas iloinen, onnellinen, parempivointinen, jaksavampi ja se minä, joka minussa oli silloin jossain syvällä piilossa, muutosta ei olisi tapahtunut.

Toki se ei tapahtunut hetkessä, vaan vaati parin vuoden “harkinta-aikaa” ja sitä, että olin saanut tarpeeksi huonosta olostani. Olenkin varma, että sille valinnalle, miten haluaa elämänsä elää, on ainakin useimmiten oma sopiva aikansa. Itseään ei voi pakottaa voimaan paremmin eikä toinen ihminen saa ketään muuttumaan tai paranemaan, vaikka seisoisi päällänsä. Lopulta se on usein ihmisen omassa kädessä ja päätöksessä, siis sitten, kun hän kokee olevansa valmis tekemään päätöksiä ja muutoksia niin ajattelussa ja teoissa.

Noina vuosina alkoi matka, jonka en koe vieläkään päättyneen, vaan enemmänkin koen, että se on vasta alussa. Uskon, että se matka jatkuu niin kauan kuin on elämää. Kaikesta tekemästään työstä itsensä ja hyvinvointinsa hyväksi on syytä olla itselleen kiitollinen.

Tällä haluan siis vain sanoa, että oli kyse oikeastaan lähes mistä tahansa, me itse olemme se tyyppi, joka tekee ne päätökset. Toki voimme saada apua ja toivottavasti sitä silloin saammekin, kun sitä tarvitsemme, mutta uskon, lopullinen päätöksenteko ja vastuunotto paremmasta on meidän omissa käsissä. Sitten, kun kokee, että on sen aika.

Näin on ollut omalla kohdallani ja nyt jälkikäteen sen vasta kirkkaasti ymmärrän.

Ihanaa jouluviikkoa! Blogi on ollut tässä haipakassa vähän heitteillä, mutta palaan jatkossa linjoille taas useammin. Ja Instagramistakin tavoittaa!

Rakkautta ja valoa!

Jenny

Kun suolisto ei toimi, elämä on hankalaa – mukana hyväntekeväisyyskampanjassa

Kun suolisto ei toimi, elämä on hankalaa – mukana hyväntekeväisyyskampanjassa

Kun suolisto ei toimi, mikään ei toimi, ennen kuin asian kanssa oppii elämään. Marraskuussa ravasin vuorokauden ajan tiuhaan vessassa, koska minua oli pyydetty osallistumaan IBD-sairauksista tietoisuutta levittävään hyväntekeväisyyskampanjaan. Suoranainen ihme oli, ettei kukaan työkaverini kiinnittänyt asiaan huomiota. Yritin kikkailla niin, että hoitelin kuvitteellisia vaivojani mahdollisimman huomiota 

Pienet muutokset yhdessä, suuri merkitys – myös vatsan hyvinvoinnissa

Pienet muutokset yhdessä, suuri merkitys – myös vatsan hyvinvoinnissa

Vuosi sitten aloittamani elämänmuutoksen myötä olen yhä enemmän ymmärtänyt sen, etteivät välttämättä pienet yksittäiset asiat yksin johda parempaan oloon, mutta monet pienet yksittäiset asiat yhdessä kyllä johtavat. Hyvinvoinnissakin kaikki liittyy kaikkeen ja usein vaikea on sanoa, mikä johtuu mistäkin, mutta tärkeintä on löytää ne itselle 

Ikänäkö iskee jokaiselle – näön muuttumiselta ei voi välttyä

Ikänäkö iskee jokaiselle – näön muuttumiselta ei voi välttyä

Tiesitkö, että silmät vanhenevat muuta kehoamme nopeammin, ja kun 40 ikävuotta alkaa kolkutella mittariin, alkaa ikänäkö iskeä? Sitä ei voi välttää, vaikka ei koskaan olisi kärsinyt mistään näköpulmista. Ikänäkö iskee jokaiselle aikanaan – ja voi yllättää.

Ai onks sulla silmälasit, kysyi kollega töissä. Mitä, me ollaan tunnettu 20 vuotta enkä koskaan oo nähnyt sulla rillejä, totesi ystävä, kun menimme elokuviin ja kaivoin keltaiset vappurillini laukusta nähdäkseni leffan paremmin. Nyt voin sanoa, että ette muuten näe enää jatkossakaan, sillä kaupallisessa yhteistyössä Alconin kanssa sain elämäni ensimmäiset piilolinssit!

Oma historiani silmälasien kanssa yltää reilun 10 vuoden taakse. Olin tuolloin jo pitkään siristellyt silmiäni yrittäessäni nähdä lähestyvän bussin numeron. Autoa ajaessani olin saattanut ajaa liittymän ohi, koska en nähnyt liikenneopastetta kaukaa kunnolla. Teatterissa puoli nautintoa tuntui jäävän kokematta erityisesti yläritsiltä. Tuolloin näöntarkastuksessa selvisikin, että olen likinäköinen enkä siis näe kauas terävästi.

Nyt kierroksessa ovat varmaan neljännet lasini (en tosiaankaan ole niitä joka vuosi uusinut) ja käytän rillejä yhä samoissa puuhissa: lähinnä autoillessa, leffassa ja teatterissa. Tietokoneella työskentelyyn tai lukemiseen en ole koskaan kaivannut laseja eikä lasien käyttö ole itselläni viime vuosina ollut edes päivittäistä. Usein ensimmäinen merkki ikänäöstä on se, ettei enää näe tarkasti lähelle: Kirjan teksti alkaa olla yhtä mössöä, kaupassa ei erota, mitä mehutölkin kyljessä lukee tai kännykän joutuu viemään niin kauas silmistä, etteivät kädet tunnu riittävän!

En vielä koe tarvitsevani piilolinssejä retkeilemässä.

Näöntarkastus hermostutti

Alconin yhteistyön myötä oli varattava aika optikolta näöntarkastusta varten. Tuntui, että juurihan olin viimeisimmät lasini hankkinut ja näköni oli tarkistettu, mutta siitä olikin kulunut kuin huomaamatta jo kolme vuotta. Optikolle meneminen jännitti enemmän kuin hammaslääkärissä käynti, sillä mahdollinen muutos näössä hirvitti. Tiesin, että näön muuttuminen omilla ikävuosillani on täysin tavallista, koska ikänäkö. Tykkään muuten ikänäköä enemmän termistä aikuisnäkö, jota kutsutaan myös presbyopiaksi. Kreikankielinen presbyopia tarkoittaa vanhaa miestä ja näköä. Ei kovin mairittelevaa, erityisesti kun tuntee itsensä naiseksi parhaassa iässä!

Optikolla ollessani tuli mieleen, että näkökyky on kyllä yksi asia, jota ei arjessa paljon ehdi ajatella, jos sen kanssa ei ole pulmia. Itse aion olla siitä jatkossa erityisen kiitollinen ja toivon, ettei mitään radikaalia suuntaan eikä toiseen tapahdu myöskään jatkossa. En olisi välttämättä halunnut tietää, että 40 ikävuoteen mennessä ihmisen silmän tarkentumiskyky on heikentynyt reilusti yli 60 prosenttia. Mutta sellaista se elämä on, se nuoruuden hyvä näkö ei ole ikuista.

 

Käy optikolla

Useimmilla ikänäkö tosiaan tarkoittaa sitä, että yhtäkkiä ei vain näe enää tarkasti lähelle. Se johtuu siitä, että silmän mykiön elastisuus alkaa heiketä ja mykiö alkaa kovettua. Jos huomaisin, että esimerkiksi läppärin ruudun katseleminen vaikeutuu, olisin jo painelemassa kiireen vilkkaa optikolle. Moni vain ei kuulemma hae apua vaivaansa, vaan sinnittelee näön huonontumisen kanssa jopa vuosia. Osaksi kyse on siitä, ettei katseen tarkentamisen vaikeuksia ja sumuisilta tuntuvia silmiä osata yhdistää ikänäköön, jonka moni kuvittelee saapuvan vasta eläkkeellä, ehkä juuri tuosta nimestä johtuen. Vaivoja ihmetellään, mutta ei silti ymmärretä, että kyse on asiasta, jota voidaan korjata. Alconin teettämän tutkimuksen mukaan 54 prosenttia suomalaisista ei tiedä ikänäöstä mitään tai tietää vain hyvin vähän. Vain viisi prosenttia suomalaisista tietää, että ikänäköä voidaan korjata piilolinsseillä. Ohhoh, mitä lukemia!

Itse sain todella yllättyä optikolla, sillä oma näköni olikin parantunut juuri ikänäön vaikutuksesta. Miinusnäköni oli kohentunut sen verran, että sain mukaani vain –0,75:n piilolinssit. En kyllä ollut osannut ajatella vaikkapa autoa ajaessani, että kas, onpa näköni parantunut tässä viime aikoina, että enpä enää taida tarvita rillejäni. Sain luvan käyttää silmälasejani yhä, mutta minua myös varoiteltiin, että saattaa olla mahdollista, että ne rasittavat silmiäni liikaa eivätkä ole itselleni enää sopivat. Siksi aion nyt jatkossa käyttää piilareita, silloin kun niitä tarvitsen.

Useimmilla apuna aikuisnäössä toimivat moniteholinssit, joita saa myös piilolinsseinä. Itsehän en sellaisia tietenkään saanut, koska moniteholinssit auttavat näkemään sekä lähelle että kauas ja oma pulmani on tuo kauas näkeminen.

Näöntarkastuksessa varattiin aika piilolinssien sovitukseen muutaman päivän päähän. Piilareista minulla ei tosin ole mitään muuta kokemusta kuin se, että säännöllisin väliajoin teini-ikäinen tyttäreni pyytää rahaa omiinsa ja niiden puhdistusnesteisiin.

Optikolta sain yhden hyvän neuvon, jota harjoittelinkin pari kertaa ennen piilolinssiensovitusta. Hän kehotti minua koskemaan puhtailla käsillä silmän valkoiseen osaan. Se olikin loistava neuvo eikä tuntunut ollenkaan vastenmieliseltä. Itse sovituksessa sainkin piilarit silmiin helposti. Ensin niiden poissaanti tuntui huomattavasti hankalammalta, mutta opin senkin tekniikan parissa minuutissa.

Nyt sitten käyttelen elämäni ensimmäisiä piilolinssejä näin nelikymppisenä ja ensi viikolla kerron sitten tarkemmin kokemuksistani!

Onko sinulla kokemusta piilolinsseistä tai oletko huomannut aikuisnäön vaivaavan?

Aurinkoista maanantaita,

Jenny Advertisement

 

Yksi oivallus sai joogaharrastukseni jatkumaan

Yksi oivallus sai joogaharrastukseni jatkumaan

  Yksi oivallus sai joogaharrastukseni jatkumaan. Nyt se elää ja voi paksusti jo kolmatta kuukautta. Joogaharrastukseni alkoi sujua, kun päästin irti mielikuvista, että minunkin pitää näyttää Instagramin täydelliseltä joogilta. Ja kuka oli vaatinut minua näyttämään siltä? No minä itse, oma pääkoppani. Eivätkä kauheat paineet luo pohjaa 

101-tavoitelista vuodelle 2017

101-tavoitelista vuodelle 2017

Kun ei saa rehkiä, voi miettiä tavoitteita ja kirjoittaa niitä ylös: kauan eläköön 101-tavoitelista. Sillä voitteko kuvitella! Olen yhä tai siis taas tässä pirun taudissa. Eilen käväisin jopa sydänfilmissä, sillä pitkittyneen ja taas pahemmaksi muuttuneen infektion kruunasivat inhottavat rytmihäiriöt. Ne taas johtuivat siitä, että kuvittelin olevani terve, 

Liikunta flunssan jälkeen – mistä tietää, että on terve

Liikunta flunssan jälkeen – mistä tietää, että on terve

Viime päivinä on mietityttänyt teema liikunta flunssan jälkeen. Mistä tietää, että on terve?

Itsestäni olen huomannut sen, että pitää tunnustella itseä, oloaan ja tuntemuksiaan ja sitten myös uskoa niitä. Vaikka tiesin tämän, silti en taaskaan toiminut niin loppuun asti. Kävin muutamaan otteeseen testailemassa, pystyisinkö jo ohjaamaan ja olenko jo tarpeeksi terve liikkumaan. Se oli vikatikki, sillä lauantaina tulee neljä viikkoa sairastelua täyteen enkä vieläkään ole täysin kunnossa. Sen vain tietää, kun ei ole vielä riittävän kunnossa. Jos on vähänkin sellainen olo, ettei ole täysin terve, ei kannata ainakaan kovaa treenata.

Pääsispä!

Tauti, joka muuttaa muotoaan 

Tällä kertaa flunssa alkoi aivasteluna ja niiskutuksena. Samana iltana olin ystävän juhlissa, joissa saunoimme ja kävimme uimassa. Olin etukäteen miettinyt, että voisin ehkä jättää tuon uimisen väliin, mutta kun olo tuntui seminormilta, niin pulahdinpa minäkin altaaseen.

Seuraavan viikon olin ihan tukossa, selkeästi flunssassa. Kuumetta ei ollut, mutta ääni maassa, kauhea nuha ja vetämätön olo, kurkku kipeä. Aloin toipua, ja seuraavan viikon maanantaina kävin ohjaamassa niska-selkätunnin ja tiistaina perusspinningin. Erityisesti jälkimmäinen oli virhe ja tulin taas kipeämmäksi.

Sillä kertaa sain riesakseni tukkoisen ja limaisen nenän lisäksi tajuttoman takaraivo- ja niskasäryn. Ehdin jo googlata, että nuo ovat aivokalvontulehduksen oireita, mutta minullapa ei missään vaiheessa ollut kuumetta, ei edes lämpöä.

Pääsispä!

Takaraivosärky vaihtui yskään

Kun takaraivosärystä pääsin noin neljän päivän jälkeen, sain hirveän yskän. Siis sellaisen, että yskii ja yskii ja tuntuu, että rintalasta plumpsahtaa pois paikaltaan. Hengittäminenkin oli haastavaa, erityisesti, jos vähän edes hengästyi. Yhä edelleen myös sain niistää ja välillä ääni katosi lähes kokonaan. Myös kurkku oli kipeä, mutta kun yskä alkoi hellittää, ja flunssaa oli jatkunut lähes kolme viikkoa, päätin taas käydä kokeilemassa urheilemista, sillä tunsin itseni jo terveeksi kovasta yskästä huolimatta.

Torstaina ohjasin himmaillen intervallitunnin, perjantaina kävin salilla. Siihen päälle vielä sunnuntain intervalli, maanantain niska-selkä ja tiistain spinu, niin avot, pakko oli taas myöntää, etten ole vielä kunnossa, yskä vaivaa ja aika ajoin päästä saa niistää desikaupalla limaa, tuntuu, että se tulee jostain syvältä pääkopasta.

Kolmas kerta saikulla

Nytpä olen siis tunneilta kolmatta kertaa saikulla neljän viikon aikana. Enkä voi olla miettimättä, että jos en olisi mennyt alun perinkään liian aikaisin ohjaamaan, olisinko jo terve. On vain aikaavievää ja myös yhteiskunnan rahoja vievää hakea jokaisesta ohjauksesta, jonka olen pois, sairauslomatodistusta.

Mitä sitten opin tästä? No opin sen, että jos vähänkään, yhtään edes pienesti on vielä sellainen olo, että keho ei ole täysin kunnossa, ei kannata mennä liikkumaan. Mieluummin sitten vaikka hakee sen miljoonannen sairaustodistuksen kuin riskeeraa terveyttään ja ennen kaikkea hidastaa paranemistaan.

Ärsyttää, kun en ole enää kovin kipeä, mutten kunnossakaan. Ja luulen, että naapuritkin alkavat jo kyllästyä tähän karmivaan yskään. Se on onni, että olen harvoin kipeä. Viimeksi vuosi sitten, jolloin kärsin 6 viikkoa.

Lisäksi tämä liikkumattomuus on aika hermoja riipivää. Liikunta on kyllä todellinen etuoikeus, ei pakko tai velvollisuus. En osaa haaveilla juuri nyt mistään muusta kuin siitä, että pääsen hikoilemaan ja hengästymään! Se on todellista arjen luksusta.

Toivottavasti sinä olet ollut terveenä!

Mukavaa keskiviikkoa!

Pääsispä!
Tehty treeni ei kaduta koskaan!

Tehty treeni ei kaduta koskaan!

Ihminen, joka on alkanut liikkua vaikka 20 vuoden tauon jälkeen, sanoo poikkeuksetta, että olisinpa tiennyt aiemmin, miten hyvä olo liikunnasta tulee. Olisinpa alkanut liikkua aiemmin tai liikkunut koko ajan, enkä vasta nyt. Olisinpa pitänyt itsestäni parempaa huolta. Tehty treeni ei vaikuta kaduttavan koskaan ketään! Olen nähnyt näitä loistoonsa puhjenneita