Viime päivinä olen löytänyt itseni meditoimasta pitkähkön tauon jälkeen. 10 minuuttia nam myoho renge kyota aamulla ja 10 minuuttia illalla ei pitäisi olla mahdottomuus, mutta kuten aikaisemminkin olen kirjoittanut, itselläni on kyse ollut selvästikin enemmän laiskuudesta. Siitä, että olen kokenut tylsistyväni tuon kymmenminuuttisen aikana. Kuinka monta minuuttia mä nyt oon tehny tätä? Ai perhana, vasta viis, tuntuu ikuisuudelta! Äh vitsi tää on huono asento, mun jalat puutuu kuoliaaksi. Jaa, mitäs tänään syötäisiin? Kas näin, tätä rataa.

Päätin kuitenkin kokeilla (jälleen) uudestaan, ja nyt tulokset ovat olleet parempia. Ensinnäkin, hyväksyn sen, että olen täysi aloittelija, enkä oikeasti tiedä meditoinnista mitään. Kuitenkin olen onnistunut keskittymään tekemääni ilman, että ajatukseni ovat alkaneet pahasti harhailla. Asiaan on auttanut todennäköisesti Yle Teema -kanavan dokumentti Mielen salattu voima, josta kirjoitin täällä. Lisäksi olen lukenut kirjastosta lainaamaani Anna Bornsteinin kirjaa Arkipäivän psykologiaa buddhalaisittain, joka on myös suorastaan ajanut minua meditoimaan. Muutenkin buddhalaisuus on alkanut kiinnostaa minua enemmän ja enemmän viime aikoina.

Bornsteinin kirjassa neuvotaan, että paras tapa asennoitua meditaatioon on ajatella sitä tapana elää eikä pelkkänä harjoituksena. Eli sillä mitä tekee, ei ole niin väliä. Oli sitten kyse jonkin mantran hokemisesta, tiskaamisesta, oman ammatin harjoittamisesta, lasten kanssa leikkimisestä, asiaan kuin asiaan olisi hyvä osata suhtautua tiedostavalla, sisäisellä asenteella.

Kirjassa myös todetaan meditaation olevan kovaa työtä. Totta. On yllättävän vaikeaa keskittää huomio vain yhteen ainoaan ajatukseen. Kuitenkin uskon tässäkin asiassa pätevän saman säännön kuin muissakin: Harjoitus tekee mestarin. Myös kirjassa todetaan, ettei ihminen saisi odottaa liikoja. Sisäinen kehitys ei ole helppoa ja se vie aikaa. Jos tässä vaiheessa tuskastuit, Hei camoon! Ei Roomaakaan rakennettu päivässä. Toinen juttu vielä, mikä on tärkeää. Täytyisi vain mennä virran mukana. Myös meditoinnissa. Harjoittaa sitä, eikä odottaa siltä yhtään mitään. Liiat odotukset kun tuppaavat usein pilaamaan lopputuloksen.

Lempikahvakuulailijani Kukka Laakso kirjoitti osuvasti onnellisuudesta ja sen pakosta. Itse kaipaan onnellisuutta enemmän mielenrauhaa ja tyyneyttä, tapahtui elämässä sitten mitä tahansa. Sitä, että mikään ei saisi pois tolaltaan, vaan pystyisi lempeän vahvana kohtaamaan niin myötä- kuin vastoinkäymisiäkin. Että ihan kaikenlaiset tunteet mahtuisivat minuun, mutta osaisin ottaa ne vastaan, pystyisin käsittelemään niitä tunnekuohuitta ja sitten jatkamaan eteenpäin. Oi voi. Sellaiseen on itselläni vielä piiiiiitkä matka. Uskon kuitenkin, että meditointi auttaa.

Lauantaina muuten Joogakoulu Shantissa järjestään AUM eli Awareness Understanding Meditation -ilta. Kiinnostaisi kauheasti mennä kokeilemaan, mutta hieman hirvittää tuo ryhmätyöskentely, erityisesti jos pitää improvisoida, iik! Minä niin mieluiten meditoin juuri yksin, silmät kiinni ja pimeässä, hihih.

Meditaation sanotaan tuovan meidät kotiin. Se on ehkä se suurin ja tärkein asia. Se, että olisi aina henkisesti turvallinen fiilis, missä sitten ikinä olisikaan.