Terve itserakkaus – Miten olen oppinut pitämään itsestäni
Terve itserakkaus – haastava aihe. Minulta usein kysytään, miten olen oppinut pitämään itsestäni, rakastamaan itseäni ja vaientamaan sen sisäisen nillittäjän tai ainakin muuttamaan sen jutut myönteisiksi. Sen kun tietäisi, mutta yritän sitä tässä postauksessa vähän avata!
Totta on se, kuten jossain postauksessa mainitsinkin, etten ole aikoihin puhunut itselleni itsestäni rumasti. Ei ole tullut edes mieleen, vaikka olen nykyään niin sanostusti monin tavoin epätäydellisempi kuin joskus aiemmin, vähän omasta tahdostanikin ja osittain vahingossa. Mutta en ole ainakaan viimeiseen pariin vuoteen sättinyt itseäni, en puristellut selluliittireisiäni epätoivoisena tai aamulla sanonut peilikuvalleni, että ohhoijaa, kylläpä vituttaa nähdä sun naamas heti ensimmäisenä.
Joskus aiemmin sätin itseäni harva se päivä, enkä ollut oikein koskaan tyytyväinen itseeni, sillä aina löytyi parantamisen varaa. Aina oli jotain, mistä voisi tiristää. Rimani oli – no, hemmetin korkealla. En vain osannut nähdä itseäni sellaisena kuin olin enkä kai oikein tuntenutkaan itseäni. Keskityin vääriin asioihin ja sen sijaan, että olisin auttanut itseäni hyväksymään itseni ja vaikka vahvistanut hyviä puoliani, hain hyväksyntää ulkopuolelta esimerkiksi suorittamalla ja muita miellyttämällä. Itsessäni näin parhaiten ne asiat, mitkä minun mielestäni minussa olivat pielessä, en sitä hyvää, jota minussa silloinkin luonnollisesti oli. Kuten meissä kaikissa, myös sinussa.
Sata rautaa tulessa
Toki teen yhä paljon, olen vain sitä ihmistyyppiä, joka on tehokkain, kun on sata rautaa tulessa. Nykyään tuo tekeminen vain kumpuaa eri lähtökohdista. Teen asioita itseni ja perheeni vuoksi ja ennen kaikkea siksi, että haluan tehdä niitä.
En enää tee asioita siksi, että näyttäisin muiden silmissä hyvältä, tai luulisin, että joku muu odottaa minun tekevän jonkin asian saatika siksi, että luulen, että joku asia vain kuuluu tehdä, koska muutkin niin tekevät.
Ne jotka minut tuntevat ja minusta pitävät, varmasti minua arvostavat ihan muiden seikkojen ansiosta kuin tekemisen tai suorittamisen. Kun ihmissuhde on rehellinen, avoin ja todellinen, ei millään titteleillä tai tekemisillä vain ole mitään väliä. Silloin riittää, kun on sellainen kuin on, oma itsensä.
Kuka olet, mitä haluat?
Olen ollut myös tosi epävarma itsestäni ja usein miettinyt, kelpaanko vai jäänkö ulkopuolelle. Siinäkin olen ollut pielessä sillä tapaa, että ennen kaikkeahan ihmisen pitäisi kelvata itselleen. Nykyään osaan jo useimmiten nähdä sen, että jos en kelpaa jollekulle, niin sitten on niin. Ketäänhän ei voi pakottaa pitämään itsestä ja jokaisella on oikeus valita seuransa.
Mutta aika vaikeaa on elämä, jos ei kelpaa itselleen. Ajattelen, että tärkein ihmissuhteemme on suhde itseen. Tämä on vaikea aihe, koska en osaa itsekään täysin analysoida tai selittää omaa muutostani itseni suhteen. Se on vain tapahtunut kaiken tämän itsetutkiskelun myötä niin, etten ole sitä edes oikein huomannutkaan. Kun alkaa tietää kuka on ja mitä elämältään haluaa, on huomattavasti helpompaa olla myös itsensä kanssa.
Osittain oma epävarmuuteni varmasti johtui siitäkin, että olin ollut muiden epävarmuuksien likasankona. Tiedättehän, epävarma ja eksyksissä oleva ihminen usein pönkittää itseään dissaamalla muita. Ja sitten kun sitä dissausta kuuntelee pitkään, sitä alkaa uskoa siihen itsekin. Onneksi ihan itse voi affirmoida toisin. Kun joka päivä itseä muistuttaa, että on ihan hyvä tyyppi, siihen alkaa itsekin uskoa. Ja lopulta se on niin selvää, ettei itseä tarvitse siitä edes muistuttaa.
Tiedosta tunteitasi
Uskon, että omiin tunteisiin tutustumisella onkin ollut matkallani valtava rooli. Vielä kolmekymppisenä en ollut mitenkään edes tiedostanut, että tunteita voi pysähtyä kuuntelemaan, niitä voi tutkia ja niihin voi tutustua, se ei vain kiinnostanut minua.
Olin vain mennä porskuttanut ja välillä elämä oli tuntunut paskalta, välillä se oli ollut aurinkoa. Välillä olin ollut epätoivoinen, välillä onnellinen, mutten sen tarkemmin ollut luokitellut tuntemuksiani. Kun sitten aloin ymmärtää, että tunnenkin nyt näin tai näin ja vau, tämähän johtuu varmaan nyt tästä, oli se aika makea fiilis.
Nykyäänkin jos minulla on huono päivä (niitä on muuten aika harvoin kun vertaa entiseen) ja jokin ärsyttää, tiedostan ärsytyksen, mainitsen siitä ehkä ääneen ja pyrin tunnustelemaan ärsytyksen syitä. Ja lähes aina se ärsytys, jonka muka laukaisee vaikka joku läheinen ihminen, ei johdu siitä toisesta ihmisestä, vaan jostain, joka johtuu minusta itsestäni.
Karrikoidusti: näennäisesti minua ärsyttää kaaos, jonka kuusivuotias saa askarteluinnollaan aikaan, vaikka oikea syy onkin se, että oikeasti minua ärsyttää eräs puhelu, jota en haluaisi soittaa, mutta joka minun vain on tehtävä, jotta saan erään hankalan asian pois päiväjärjestyksestä.
Entä jos uskot, että muut odottavat sinun onnistuvan?
Olen myös oppinut sen, että mokaaminen ei ole niin hirvittävää, elämässä ei pitäisi turhaan pelätä asioita tai hävetä itseään ja estää sillä lailla itseä elämästä täysillä. Se, kun ymmärtää, että ihan oikeasti titteleistä tai statuksista riippumatta me kaikki olemme samaa, ihmisiä, on auttanut itseäni jo paljon.
Vielä viisi vuotta sitten en vaikka voinut edes kuvitella, että olisin mennyt pitämään luentoa kymmenille ihmisille. Sitten oivalsin, että kun menen luennoimaan, ne ihmiset haluavat kuulla, mitä minulla on kerrottavaa. Tuskin kukaan sinne tulee sillä odotuksella, että voi kun kompastuisin mikrofonin johtoon, unohtaisin mitä minulla on sanottavaa tai tekisin itsestäni naurettavan jollain muulla tavalla.
Aina ei ehkä voi onnistua niin hyvin kuin toisella kerralla, mutta olen oppinut sen, että myös niistä epäonnistumisista syntyy aina jotain hyvää.
Anteeksianto parantaa
Olen myös opetellut antamaan anteeksi itselleni. En ole aina käyttäytynyt oikein tai hyvin minäkään, välillä vieläkin tulee sanottua jotain, mitä ei oikeasti tarkoita tai pahoitettua vaikka jonkun perheenjäsenen mielen. Tärkeä taito on pyytää anteeksi, ja sen voi tehdä myös itselleen. Minun suosikkihokemani muuten on tämä: anna anteeksi. Olen pahoillani. Rakastan sinua. Kiitos. En nyt sen tarkemmin osaa sanoa tuon virkkeen tarkoitusperistä, mutta itsestäni se on tuntunut hyvin turvalliselta ja mukavalta.
Olen myös antanut anteeksi kaikille ja koko maailmalle ja teen sitä usein hiljaa mielessäni. Vaikka meitä satutetaan välillä kovaakin, niin en usko, että kaunan kantamisesta on mitään muuta kuin haittaa. Ei tarvitse hyväksyä muiden tekoja, mutta anteeksi voi antaa, koska itselleni se on ollut yksi suurimmista rauhan tuojista.
Ja kyllähän myös ihan konkreettisilla asioilla on merkitystä. Riittävällä unella, ruokavaliolla ja liikunnalla, itsestä huolehtimisella, pysähtymisellä. Kun perusta on kunnossa, on paljon helpompi pitää itsestään kuin silloin, kun elää keskellä kaaosta.
Torstai, toivoa on!
Mimmi
Ihana postaus! Samoja asioita olen pyöritellyt viime vuodet ja oppinut myös tuota armollisuutta itseäni kohtaan. Matkalla ollaan vielä, mutta pääasia, että tiedostaa nämä asiat ja voi siten parantaa suhtautumistaan itseensä. Vuosikaudet miellytin muita ihmisiä, se johti uupumiseen ja nyt olen opetellut itseni kuuntelua. Oma etuni on, että tämä kaikki on tapahtunut jo nyt nuorena. 🙂 Kiitos näistä postauksistasi, ne saavat aina hyvälle tuulelle! <3
Jenny/Vastaisku ankeudelle
Kiitos Mimmi kommentistasi! Olen niin samaa mieltä, ensi askel on tuo tiedostaminen, ihan joka asiassa. Koska jos ei ymmärrä tai halua vaikka muuttua, ei sitä tule tapahtumaankaan.
Mä luulen myös, että tämä on sellainen matka, joka ei lopu koskaan. Mutta onpahan mahtavaa oppia itsestään koko ajan lisää ja ymmärtää muutenkin maailmasta enemmän.
Kiitos itsellesi, että jätit jäljen ja luet! Kaunista viikonloppua sinulle <3
Marjo
Ihana kirjoitus! Oot muutenkin inspiroiva ihminen ja todella kaunis. Olisi mielenkiintoista lukea tarinaa tatuoinneistasi 🙂
Jenny/Vastaisku ankeudelle
Ooh, kiitos Marjo kommentistasi ja kauniista sanoistasi! Voisinkin jossain vaiheessa tehdä tatuointipostausta. Jonkun verran mainitsen myös omista kuvistani Naisen iholla – 32 tarinaa tatuoinneista kirjassa. Sitä saa hyvin lainattua esim. kirjastoista, jos tatuointitarinat kiinnostavat.
Mukavaa viikonloppua sulle! 🙂
Susanna
Kiitos Jenny <3
Olin jo niin hyvällä alulla jokunen vuosi sitten itseni hyväksymisessä. Itseä oli tullut etsiskeltyä ja työstettyä pidemmän aikaa elämän antamien kriisien myötä. Joista tänään olen aidosti kiitollinen.
Ehkäpä tyytymättömyyteni onkin vain sitä, kun on huono olla omassa kehossaan(se ylipaino). Ei tunnista itseään.
Ajan riittäminen liikunnan harrastamiseen on itselläni myös haasteellista, siksi olenkin valinnut sellaisia lajeja, että kun hetki on otollinen, tartun siihen. Joskus astiat jäävät korjaamatta ruokailun jäljiltä, kun hoksaa että nyt olisi puolisen tuntia aikaa antaa kahvakuulalle kyytiä 😀 Enemmän panostan nyt hyvään ruokavalioon ja uneen. Aika aikaansa kutakin, kohta mulla on enemmän omaa aikaa, kun lapsoset kasvaa. Tärkeää lienee sekin, että ei ota turhaa ressiä?
Voimakasta päivää 😊
Jenny/Vastaisku ankeudelle
Kiitos Susanna kommentistasi! Toi on ihan mahtavaa, että pystyt jumppaamaan myös kotona! Mä olen niin laiskimus, etten vain saa kotona mitään aikaiseksi. Ja mulla sama, tällä viikolla tuli kyllä liikuttua ihan olan takaa, kun testailin eri lajeja, mutta just toi ruokavalioon ja uneen panostaminen on täälläkin tosi ajankohtaista.
Stressiä ei kannata ottaa ja lapsetkin kasvaa koko ajan ja tilanteet muuttuvat. Kohta me huomataan, että sitä ”omaa aikaa” on vaikka muille jakaa.
Ja se itsensä hyväksyminen niin tulee tän kaiken muun ohessa. Ehkä just ei kannata siihen keskittyä niin paljon, vaan tekee asioita, jotka tuntuu hyvälle.
Makoisaa sunnuntaita <3
Veera
Kaunis ja avartava teksti 😊🤗
jenny
Kiitos Veera kommentistasi! Mukava, että kävit lukemassa tekstini. Kaikkea hyvää sinulle!