Ajanpuute on prioriteettien puutetta

Ajanpuute on prioriteettien puutetta. Timothy Ferrisin kirjasta lukemani totuus kolahti ja teki melkein kipeää.

Viime päivinä se iski, se tunne, että miten ehtiä tehdä vielä kaiken, mitä haluan tässä elämässä tehdä? Selkeästi meikäläinen on palannut lomalta hommiin taas, hahaha. Miten elää vapaalta tuntuvaa merkityksellistä elämää, vaikka onkin rutiineja, tapoja, tottumuksia ja asioita, joita on myös ”pakko” tehdä, kuten imuroida, pestä pyykkiä ja tyhjentää astianpesukonetta? Työ ei ole itselleni se asia, jonka koen pakoksi. Vaikka voittaisin lotossa miljoonia, jatkaisin varmasti työntekoa ja ainakin kirjoittamista jossain muodossa. En ole se tyyppi, joka haaveilee ikuisesta lomasta, mutta tasapainosta arjessa kyllä ja siitä, että ehtisin enemmän toteuttaa itseäni ja tehdä asioita, jotka kutsuvat. Hyvinvoinnista paljon kirjoittavan Ainon blogista luin, että hän on viiden vuoden päätteeksi päättänyt lopettaa bloggaamisen. Tekstistä tihkui helpotus ja keveys joka syntyy vanhan oven sulkemisesta. En tiedä, onko itselläni sellaisia ovia, joita voisin sulkea. En tiedä, osaisinko olla esimerkiksi ilman bloggaamista. Vaikka blogin kirjoittaminenkin on muuttunut. Jos jossain vaiheessa tein mielelläni yhteistöitä ja tarkkailin lukijamääriä, nyt ei kummallakaan ole oikeastaan enää väliä. Aloitinhan alunperinkin kirjoittamisen itseni vuoksi, koska minun oli helppoa jäsennellä asioita kirjoittamalla. Sitäpaitsi kului monta vuotta, ennen kuin edes aloin laskea kävijämääriä tai tehdä hakukoneystävällisiä otsikoita. Kun sitten sain kasvaa ja myös yhteistyöt lisääntyivät, se tuntui sillä hetkeltä erittäin ookoolta. Teen niitä toki mielelläni vieläkin, mutta minun ei ole pakko saada sellaisia, joista maksetaan palkkaa.

Kaukana täydellisestä, mutta matkalla. Se riittäköön.

Uudistumisen halu on myös muussa elämässä jotenkin kova, mutta ehkä aloitinkin sen jo, kun tarkemmin ajattelen. Aloin nimittäin hankkiutumaan turhasta eroon, jälleen kerran. Siivosin vaatekaappini, ja kierrätykseen lähti 7 muovikassillista vaatteita. Luovuin myös lähes 10 vuotta sitten hankkimastani rakkaasta lipastosta. Tuntuu puhdistavalta päästää irti vanhasta ja antaa tilaa uudelle. Yksi havainto, jonka tein, niin tämä uudistumisen tarve on tullut myös sitä mukaa, kun kiloja on irronnut kropastani. Pääosin olen ollut todella iloinen ja energinen, mutta nyt on ollut vähän kireämpiä päiviä. Eräs viisas ihminen muuten totesi,  että kertymilläkin on vahvat tunteet, joita ne kantavat ja jotka poistuvat usein niiden mukana. Siinä hän siis viittasi liikakiloihin. Ajatus, jota on pakko pysähtyä funtsimaan, mutta minusta ei tunnu ollenkaan oudolta, että jenkkakahvoillani olisi tunteet myös! Kuulostaa melkein herttaiselta. Ehkä ne ovatkin ne vyötärömakkarat, jotka ovat kiukutelleet ja stressanneet turhasta, en suinkaan minä. Kröhöm.

Täyttelin viikonloppuna kalenteria ja suunnittelin tulevia treenejä. Kolme juoksua, kaksi joogaa, yksi sali. Yhteensä kuusi tuntia. Kuulostaa paljolta, mutta lopulta on aika vähän. Viikossa on 168 tuntia, joista kuusi liikunnalle ja omalle hyvinvoinnille uhrattua tuntia on vain 3,57 prosenttia! Miksi silti välillä tuntuu siltä, että tuo kuusikin tuntia on mahdotonta änkeä viikkoon, jos kolmekin? Vai mennäänkö tässä taas sillä rajalla, että en halua liikkumista tarpeeksi? Jos ihan rehellinen olen, niin aina ei huvita. Joskus Tallinnan-laivalta ostetut karkit, sohva ja sosiaalinen media kiinnostelee paljon enemmän. Mutta siihenkin on pakko sopeutua, ettei treenaaminenkaan ole aina hunajaa ja uusien treenikuteiden tuoma superfiilis ei motivoi ikuisesti. Ja myös se on sitä, mitä elämäksi kutsutaan.

No, onneksi olen lukenut viime päivinä tiiliskiven paksuista Timothy Ferrisin Titaanien työkalut -kirjaa, jossa on paljon älyttömyyksiä, mutta vielä enemmän asiaa. Kirja sisältää alaotsikkonsa mukaisesti elämänohjeita huippumenestyjiltä ja supertähdiltä. Kirjoitan kirjasta myöhemmin lisää, mutta monta seikkaa siinä sai minut todella pysähtymään.

Ajanpuute on prioriteettien puutetta ja kiire johtuu omista valinnoista. Auts. Tuo kolahti. Jos tuntuu, etten töiltäni ja ns. pakollisilta puuhilta ehdi liikkua tarpeeksi tai olla perheeni kanssa ystävistä puhumattakaan, en ehkä ole priorisoinut asioita oikein ja sydämeni mukaisesti? Kirjassa myös todettiin se, että jatkuvan paahtamisen sijaan jatkuvat palautumiset ovat ne, jotka luovat menestystä ja lisäävät luovuutta. Entäs sitten tämä: Meiliboksi on kuin tehtävälista, jonne kuka tahansa voi lisätä yhden tehtävän lisää? Auts. Lisää osumia. Tai tämä: Sillä ei ole väliä, mitä tiedät, vaan mitä teet säännöllisesti.

Elämä on haparointia, kompurointia, kaatumisia, nousuja, sinnikkyyttä, uusia asioita, vanhasta luopumista.

Kliseitä tai ei, niin kirjassa oli tosi paljon asioita, jotka osuivat ja upposivat itseeni. Ne ehkä jopa saavat minut muuttamaan tapojani olla, tehdä ja toimia.

Ajanpuute on prioriteettien puutetta ja kiire johtuu omista valinnoista. Okei, meikä laittaa ne lenkkarit jalkaan. Tunnin lenkin juoksee samassa ajassa kuin olisi sohvalla tunnin somessa.

Mikäs fiilis sulla? Lisää voit tsekata Instagramissa. Aurinkoa ja iloa, ja vain vähän niitä harmaita kiukkupilviä!

Jenny