Älä laihduta!

Minut haastettiin Syömishäiriöliiton puolelta kirjoittamaan ajatuksiani laihduttamisesta. Toukokuun kuudes päivä vietetään kansainvälistä Älä laihduta -päivää. Laihduttaminen on aina ajankohtainen teema ja olen itsekin kirjoittanut laihduttamisesta ja painonhallinnasta useita juttuja eri lehtiin ja joskus asiaa täällä blogissakin pohtinut. Kampanja innosti myös siksi, se on Syömishäiriöliiton historian ensimmäinen blogikampanja, joten mielelläni olen siinä mukana. Toivottavasti se leviää hartaasti ja kauas!

Itse en varsinaisesti ikinä ole laihduttanut. Olen aina liikkunut paljon, joten tarvetta laihduttamiseen ei ole ollut. Toki olen nuorempana kärsinyt kaikenlaisista kehoon liittyvistä komplekseista: milloin olen ollut liian lihaksikas, milloin lihaksia on ollut liian vähän, milloin joku kehonosa on ollut liian pieni tai liian suuri. Aika normia settiä siis. Ensimmäisten lasten jälkeen olin parissa kuukaudessa entisissä mitoissani, kiitos säännöllisen treenin ja loistavan aineenvaihdunnan sekä nuoren ikäni. En tosin ole ikinä yhtä poikkeksellista ajanjaksoa (kuva alla) lukuun ottamatta ollut kovin laiha tai edes siro, vaan enemmänkin sellainen sporttisen reipas ja iso tyttö. Ennen kuopustani olin siis tosin jopa aivan liian laihassa kunnossa, koska elämäntilanteeni oli todella haastava ja olin pitkään stressinsietokykyni äärirajoilla. Toiset syövät suruun, itse en pysty silloin syömään juuri ollenkaan. Onneksi homma ei riistäytynyt käsistä, vaan ruokahalu palasi kun tilanne alkoi selkiytyä.

Minä heinäkuussa 2009. Voi minua, en voinut kovin hyvin tuossa vaiheessa.

Kuopuksen synnyttyä en saanut juuri nukkua kunnolla tai edes lähimain riittävästi liki pariin vuoteen, pahimmillaan herätyksiä oli 10 yössä. Minä, joka olin aina liikkunut, kadotin täysin liikuntamotivaationi ja urheilemaan lähteminen oli totaalista pakkopullaa. Sen sijaan palkitsin itseäni ja ruokin väsymystäni syömällä mitä sattuu, ja niinhän siinä kävi, että raskauskilot jymähtivät paikalleen ja niitä tuli jopa lisääkin. Ne ovat alkaneet poistua vasta viimeisen puolentoista vuoden kuluessa. Tai no, kaikki toivomani kilot eivät vieläkään ole kadonneet, mutta läskin tilalle on tullut lihaksia ja kehon koostumus ja muoto on muuttunut huomattavasti. Tuolloin kuopuksen vauva- ja taaperoaikaan ollessani itselleni paksussa kunnossa mietin joskus laihduttamista, mutta laihduttamisen sijaan olen aina uskonut riittävään liikuntaan ja edes suhteellisen oikeaoppiseen ja itselleni sopivaan ruokavalioon ja aloin sitten lopulta petrata kummankin edellä mainitun kanssa laihduttamisen sijaan. Viimeisen puolen vuoden aikana olen entisestään lisännyt liikuntamääriä ja pienentänyt ruoka-annoksia ja pyrkinyt olemaan syömättä herkkuja joka päivä. Kyse on elämäntavasta ja ehkä juuri enemmänkin painonhallinnasta, ei painon pudottamisesta tai tiukasta kontrolloinnista. Tämä keino toimii itselläni paremmin kuin mitkään ihmedieetit tai muutamia viikkoja kestävät turhan orjalliset laihdutuskuurit.

Minä heinäkuussa 2012. Nyt osaan katsoa tuon aikaista minääni lempein silmin.

Kaikista tärkein oivallus, jonka koin puolitoistavuotta sitten oli se, että en tule ikinä laihtumaan tai saamaan kroppaani kesäkondikseen itseäni ja kehoani vihaamalla tai inhoamalla. Pakko kyllä myöntää, että aina sitä ei jaksanut suhtautua itseen kovin hyvin. Kun oli herännyt yöllä sata kertaa ja silmänalusia koristivat mustat pussit, oli vaikea hyväksyä sitä, ettei mahtunut mihinkään vaatteisiin ja noina heikkoina hetkinä sitä puristeli vatsamakkaroitaan joskus suoranaisen ällötyksen ja itseinhon vallassa. Ymmärsin kuitenkin sen, että vaikka kokeilisin kaikki maailman laihdutuskuurit, pääsisin muutokseen vain itseäni rakastamalla. Se, että yrittäisin sovituskopissa puristaa itseäni liian pieniin farkkuihin niihin mahtumatta, sättisin itseäni ulkomuodostani ja sen jälkeen treenaisin täysillä viikon ja olisin syömättä, olisi ollut yhtä tyhjän kanssa ja vieläpä todella inhottavaa käytöstä itseäni kohtaan. Toki syömisten tervejärkistä tarkkailua ja treenisaliakin tarvittiin ja tarvitaan yhä, mutta tie onnellisempaan, terveempään, energisempään ja normaalipainoiseen minään ei olisi ikinä käynyt itseinhon tai itseni syyllistämisen kautta.

Päätin sitten lopulta vain ronskisti rakastaa vatsamakkaroitani ja tehdä kaikkeni niissä puitteissa, jotka minun elämäntilanteessani olivat mahdollisia. Siihen eivät lukeutunut pikadieetit eikä pikalaihtuminen, mutta nyt puolentoista vuoden päästä tästä startista alan olla lähempänä maalia. Päätin olla soimaamatta itseäni siitä, että housut kiristivät, t-paidat olivat mystisesti lyhentyneet tai takki ei mahtunut kiinni. Päätin olla vertaamatta itseäni kehenkään muuhun. Opettelin katsomaan itseäni peilistä rakkaudella ja kiinnittämään huomiota hyvää, kuten kauniisiin silmiin. Opettelin sanomaan itselleni, että olen hyvä ja kelpaan tällaisena, mutta jos ja kun tahdon muuttaa itseäni, teen sen lempeästi, ilon kautta. En pakottamalla, riuduttamalla itseäni tai liikkumalla sairaalloisia määriä. Ymmärsin myös sen, että negatiivisuus ei voi ikinä johtaa myönteiseen lopputulokseen.

Ja tässä sitä ollaan. Aika hyvinvoivana, parin kesän takaista lihaksikkaampana, vieläkin vähän keskeneräisenä, mutta iloisena ja tyytyväisenä.

Minä huhtikuussa 2014.

En siis usko laihduttamiseen, vaan uskon terveelliseen ruokavalioon, josta voi välillä repsahtaa ilman, että potee huonoa omatuntoa tai tarvitsee syyllistää itseään. Sen lisäksi uskon liikunnan voimaan ja myös yleiseen aktiivisuuteen arjessa. Liikunnankaan ei tarvitse olla verenmaku suussa tehtyä, vaikka välillä sellaisesta treenistä saankin ihan superkiksit. Monipuolisuus on urheilussakin tärkeää.

Haastan sinut viettämään Älä laihduta -päivää tai ehkä jopa bloggaamaan aiheesta. Kuka on messissä?