Elän kuin urheilija – samalla treenini inspiroivat, ärsyttävät ja aiheuttavat huolta

Meillä oli eilen ihan mahtavat, mutta ikävä kyllä viimeiset Vauhtisammakko-treenit Helsingissä toviin. Juoksimme pari tuntia lempipaikassani Eläintarhan kentällä ja matkaa kertyi itselleni 17 kilometriä. Vauhtisammakollahan muuten on Turussa vaikka mitä superinspiroivaa aina ultrajuoksukoulusta polkujuoksutreeneihin, joten jos asuisin Turussa, juoksentelisin monta kertaa viikossa ihan sammakkona muiden kurnuttajien kanssa.

Eilen, kun juttelin toisen valkkuni Anni Liukan kanssa, tajusin sen, että tällä hetkellä elän enemmän urheilijamaisesti kuin oikeastaan koskaan liikunnanohjausvuosinani, vaikka nykyinen treenimääräni noin 10 tuntia viikossa on jopa vähän verrattuna keskimäärin ohjausvuosieni urheilumääriin. Mutta edes silloin liikunnanohjaajaurani alussa, kun ohjasin paljon, jopa 20-30 tuntia viikossa (minkä myönnän olevan ihan järkyttävä tuntimäärä liikunnanohjaajalle), en ymmärtänyt kunnioittaa perusasioita, kuten unta ja palautumista, säännöllistä, monipuolista ja ennen kaikkea riittävää ruokailua tai kehonhuoltoa. Toki kaikki noista silloisista viikkotunneista eivät olleet itseäni fyysisesti kovaa rasittavia tunteja, vaan ohjasin perusaerobicien ja bodypumpien lisäksi esimerkiksi vesiliikuntaa sotaveteraaneille, nassikkapainia ja teiniaerobicia lapsille sekä tuoli- ja allasjumppaa mielenterveyskuntoutujille. Mutta silti se oli paljon, kun fyysisiä työpaikkoja oli useita ja siirtymisetkin veivät aikaa.

Kaikki kuvat: Hanne Manelius

Inspiroin, ärsytän, aiheutan huolta

Minulla on tapana kertoa tulevan tai menneen viikon treeneistäni toisinaan Instagramissa. Osaa teistä tämän hetkiset treenimäärät inspiroivat, toisia ne ärsyttävät ja jotkut ovat kantaneet huolta jaksamisestani. Olen imarreltu siitä, että ihmiset ovat niin ihania, mutta kun uni, palautuminen, kehonhuolto, säännöllinen ja riittävä syöminen sekä urheilun lomassa muut asiat, kuten perhe ja työ, ovat reilassa, ei huolta ole.

Minä nimittäin nautin suuresti tästä koko paketista: siitä, kun saan syödä säännöllisesti ja terveellisesti, mennä aikaisin nukkumaan ja nukkua sen 8, välillä 9 tuntia yössä, suunnitella treenejäni ja huoltaa kehoani: venytellä, rullailla, tehdä liikkuvuusharjoittelua ja käydä hieronnassa tai kalevalaisessa jäsenkorjauksessa. Mielestäni alkoholi ja tavoitteellinen urheilu ja runsas treenimäärä eivät sovi yhteen, joten alkoholinkäyttöni on minimaalista, oikeammin olematonta. Olen karsinut monesta, jotta voi liikkua näin paljon. Hyödynnän myös lapsen treenit ja kaverikyläilyt ja mummolavierailut liikkumalla.

En koe jääväni mistään paitsi, vaan tunnen voivani hyvin näin, vaikka monen korvaan urheilijamainen elämä ehkä kuulostaakin tylsältä. Mutta minusta tuntuu, että olen ensimmäistä kertaa pitkään aikaan löytänyt elämääni sellaisen sävelen, joka saa minut voimaan kokonaisvaltaisesti hyvin. Olen iloinen, energiaa on kuin pienessä kylässä, koen päivittäin suurta onnellisuutta pelkästä olemassaolostani enkä tällä hetkellä stressaa juuri mistään. Tunnen itseni terveeksi, vahvaksi ja jaksavaiseksi.

Mutta en suorita urheilua

En kuitenkaan suorita urheilua. Toki noudatan salilla ja juoksussa tiettyjä ohjelmia, koska tykkään siitä, että treeneissä on järkeä ja ne vievät minua eteenpäin. Mutta jos jokin suunniteltu treeni jää välistä, se jää välistä, enkä sitä mieti sen enempää, vaan siirrän sen seuraavaan viikkoon. En myöskään lepopäivänä pohdi, liikkuisiko sittenkin, vaan mielelläni pidän sen 1-2 lepopäivää viikossa ja ymmärrän, että ne ovat tarpeellisia. Ja jos jonain yönä unet menevät ihan reisille, ja seuraavana päivänä olen ajatellut tekeväni pitkän lenkin, mutta jos tunnen itseni fyysisesti väsyneeksi, pitkä lenkki jää tekemättä. Jos minulla on jokin vaiva, en urheile sen kustannuksella. Kun mursin jalkapöytäni kesällä, sain kuulla jatkuvasti, että älä sitten ala juosta liian aikaisin. Voin kertoa, ettei se käynyt edes mielessäni, koska pelkkä kävely sattui 9 viikon ajan. Terveys on siis asia, joka menee treenien edelle.

Suunnitelmien muuttumisen hyväksyminen ja itseni kuuntelu ovat myös yhtä tärkeitä asioita kuin treenieni suunnittelu etukäteen. Olen elämässäni kokenut aikanaan liikunnan suhteen myös ääripäitä: parikymppisenä liikuntariippuvaisuuden kuin kuopukseni valvottaessa sen, että en saa itseäni sohvasta irti vaikka haluaisin, joten tämä 10 tunnin treenimäärä viikossa on itselleni nyt ihanne, jonka tekeminen jää ehdottomasti plussan puolelle ja saa minut voimaan hyvin. 

Motivaatiota ei tarvitse houkutella

Myöskään motivaatiota minun ei ole tarvinnut houkutella esiin viimeiseen pariin vuoteen, ja uskon, että siinä on osansa juuri niiden arkisten perusasioiden kunnioittamisella. Kun elämä on kaikin puolin balanssissa, liikkuminen on samanlainen osa arkea kuin kiitollisuus, hampaidenpesu tai iltasadun lukeminen tokaluokkalaiselle.

Lisäksi erilaisten vaivat ja vammat ovat kyllä lisänneet liikuntamotivaatiota. Kun haluaisi tehdä jotain, mutta ei pysty, ei tule enää valitettua motivaatiopulaa sitten kun taas pystyykin. Toisaalta sekin, että nyt saan harrastaa mitä haluan, ruokkii motivaatiota runsaasti. Vaikka ohjaaminen on ihanaa, on se silti aina ollut työtä, varsinkin silloin, kun suuri osa toimeentulostani oli siitä riippuvaista.

Ihmisillä on erilaisia elämänvaiheita ja itselläni on nyt tällainen elämänvaihe. Tärkeintä on, että löytää ne asiat, jotka saavat itsen voimaan hyvin, riippumatta siitä, mitä muut tekevät. Eikös?

Mahtavaa perjantaita,

Jenny

INSTAGRAMISSA: jenny_vastaiskuankeudelle

FACEBOOKISSA: vastaiskuankeudellefi

LUE MYÖS, HYVÄN SAA LAITTAA KIERTÄMÄÄN: 

Tilaa tammikuussa ilmestyvä Uuteen nousuun –kirjani

Kehonhuolto on palkinto treenistä

Kävely ja ulkoilu – uudet trendilajit