Juoksua jalkapöydän murtuman jälkeen – telakka on ohi

Viime viikko oli ensimmäinen juoksuviikko jalkapöydän murtuman jälkeen. Juoksutelakka on ohi, ja yhdeksän viikon juoksutauon jälkeen pääsin viime viikolla juoksemaan. Murtunut jalkapöytä on jo reilun viikon verran tuntunut terveeltä ja 8 viikon vaihteleva kipu ja erilaiset oudot tuntemukset ovat poissa. En voi kuin ihastella kehon kykyä korjata itse itseään ja arvostus toimivaa kroppaa nousi taas entisestään, on se hieno kapistus! Toimiva ja niin terve keho kuin mahdollista on parempi kuin mikään lottovoitto maailmassa. Eilen illalla oli ihana käydä pelkästään kävelyllä, kun mihinkään ei sattunut ja kummallakin jalalla saattoi astua ihan normaalisti. Sitä olen kaivannut ja siitä myös ymmärrän olla kiitollinen. 

Pieni vaiva suuressa maailmassa

Toki tiedostan, että oma vaivani oli pieni verrattuna monen muun ihmisen kärsimykseen, mutta kun juoksu on läsnä arjessa jollain tavalla oikeastaan päivittäin, tuntui tuo 9 viikkoa ensin pieneltä ikuisuudelta. Kolme viikkoa loukkaantumisesta pääsin kuitenkin veivaamaan cross traineria ja noin viiden viikon jälkeen pystyin alkaa polkea myös spinningpyörää kovapohjaisilla lukkokengillä. Lisäksi voimatreeni salilla astui telakka-aikana takaisin elämääni kotijumpan oheen, joten lopulta jäin oikeastaan plussan puolelle. Tämä herätys, että en voi vain juosta, vaan kannattaa treenata mahdollisimman monipuolisesti muutakin, oli tarpeellinen. Elämä oli vähän kuin vahingossa mennyt lähes pelkäksi juoksuksi. Itselläni kyse oli traumaperäisestä murtumasta toisessa metatarsaalissa eli se johtui iskusta jalkaan eikä ollut rasitusmurtuma, mutta yhtä kaikki, jos haluan pysyä kunnossa jatkossakin, on tehtävä muutakin kuin juostava.

Mä juoksen! Paras lahja kaikista.

Ensimmäinen kuukausi polkuja ja pururataa

Keskiviikkona jännitti kovasti, kun oli ensimmäisen lenkin aika. Olin sopinut Juoksujalka vipattaa -blogia kirjoittavan juoksuystäväni Merituulin kanssa lenkkitreffit. Vuorottelimme kävelyä ja juoksua tunnin verran Hakunilan metsäpoluilla ja etenimme reilu 5 kilometriä. Edes sade ei haitannut, oli niin ihana juosta ja ennen kaikkea liikkua kivutta raikkaassa ulkoilmassa. Erityisesti mäissä pisti kyllä puuskuttamaan ja tuntui, että juoksukunto on huonontunut näinkin lyhyessä ajassa, mutta uskon, että äkkiä se palaakin, varsinkin kun en toipilasaikana vain levännyt laakereillani. Kotona suihkun jälkeen iltapalaa syödessäni olin vain superiloinen siitä, että olin päässyt juoksemaan, ihan parasta! Sillä hetkellä tuntui, ettei maailmasta puutu mitään, kaikki oli täydellistä.

Viikon toisen lenkin aika oli sunnuntaina. Suuntasin Hertsikan pururadalle ja meno oli jo rapsakampaa. Juoksin kaksi minuuttia ja kävelin kaksi minuuttia ja toistin kaavaa orjallisesti yhteensä tunnin. Tunnissa etenin 8 kilometriä eikä vasemmassa jalassa ollut mitään tuntemuksia, aivan mahtava tunne. Silti haluan totuttaa koipeani juoksuun pikkuhiljaa, ja teen, kuten Vauhtisammakon Mikolta saamassani ohjelmassa lukee. Tässä kohtaa olisi nimittäin helppo mokata kuntoutuminen ja alkaa treenata liian kovaa, liian paljon ja liian aikaisin, mutta alusta asti mentaliteettini on ollut koipi kerralla kuntoon eli maltin kautta edetään.

Juoksun ja kävelyn vuorottelemista kahden minuutin pätkissä jatkan vielä seuraavat kolme viikkoa. Joka viikolla lisään lenkkiaikaan 10 minuuttia, eli tällä viikolla juoksu-kävelen 70 minuuttia, sitten 80 ja viimeisellä viikolla 90 minuuttia, jonka jälkeen voin toivottavasti alkaa juosta kuten tavallisesti. Tarkoitus on juosta kaikki lenkit nyt ensimmäisen kuukauden aikana poluilla tai pururadalla, ja pakko sanoa, että asvaltille ei kyllä ole ikävä.

Jalkapöydän murtuma opetti

Ennen kaikkea jalkapöydän murtuma oli opettavainen kokemus. Näin jälkikäteen myös huomaan, että olisi pitänyt uskoa (kahta) lääkäriä. Järkevää olisi ollut käyttää keppejä huomattavasti pidempään ja välttää turhaa kävelyä. Murtuma tapahtui juuri kesälomani ensimmäisellä viikolla, ja koko loma tuli käveltyä melkein päivittäin noin 15 000 – 20 000 askelta. Lisäksi keppien kanssa eteneminen oli niin hidasta, että mieluummin nilkutin ja kävelin jalan ulkosyrjällä. Se sitten kostautui, ja viimeiset pari viikkoa oli jalka kipeä myös siitä kohtaa.

Mutta loppu hyvin kaikki hyvin. Kuten tänään ohjaamallani spinning-tunnilla totesin asiakkaille, että on ihan mahtavaa, että olette täällä, kaikki eivät pysty tähän, vaikka haluaisivat, mutta te pystytte, eikä liikunta ole itsestäänselvyys. Sama pätee juoksuun. Jo juoksijan polvi -vaivasta kärsittyäni vuonna 2014 aloin arvostaa aiempaa enemmän kykyä juosta, ja nyt tuo arvostus varmasti tuplaantui. Se, että pystyy juoksemaan, ei ole itsestäänselvyys, vaan aivan mahtava asia, jota kannattaa muistaa kunnioittaa.

Ihanaa alkuviikkoa,

Jenny

INSTAGRAMISSA: jenny_vastaiskuankeudelle

FACEBOOKISSA: vastaiskuankeudellefi

Lue lisää ja laita jakoon: 

Kuntoilija voi oppia huippu-urheilijalta

Juoksutaukoa? Näin pääset alkuun!

Jalkapöytä murtunut – ultralta telakalle

Lenkin päätteeksi tein vähän lihaskuntoakin.