Kaikki tunteet kuuluvat elämään

Niinpä, kaikki tunteet kuuluvat elämään. Tänään jotenkin semiankean päivän kruunasi hauska sattuma Lidlissä. Takana kassajonossa seissyt nainen sanoi, että hei, sulta tippuu jotain. Ja kas, puolen litran vesipulloni, jonka olin täyttänyt kotiin lähtiessäni, oli taas falskannut. Märkiä olivat niin reppu, kukkaro, läppäri kuin repussa kulkenut kirja takin selkämyksestä puhumattakaan. Siinä sitten naureskeltiin yhdessä tälle pienelle murheelle maailmassa. Olihan se nyt aika huvittavaa, että jätin vain märän vanan jälkeeni. Se kuvasti jotenkin tämän päivän fiilistä ihan kirjaimellisesti: lori, lori, tip, tip.

Rutiineista luistaminen ei sovi itselleni

Vaikka olenkin suorastaan hehkuttanut energiaani ja jaksamistani tänä(kin) syksynä, alkaa tämä pimeys kai saada itsestäni turnausvoiton. Se tarkoittaa siis sitä, että minun on pidettävä entistä parempaa huolta itsestäni, enkä voi luistaa rutiineistani, kuten aikaisesta nukkumaanmenosta. Nyt nukkumaan meneminen on päässyt venymään jo kolmena iltana putkeen, ja huomaan, että kun väsyttää ja unta on tullut liian vähän, alkaa pienoinen apatia hiipiä läsnäolooni ja sen mukana myös nämä tutut vanhat mitä teen elämälläni -kysymykset. Mösjöö on sitä mieltä, että minulla on neljänkympin kriisi, vaikka itse olen vähän eri mieltä. Välillä tuntuu vain, että elämä valuu hukkaan, vaikka eihän se niin ole. Ystäväni (jonka blogia muuten kannattaa lukea), juuri sanoi kauniisti viestissään: Mä ihailen niin paljon sitä mitä kaikkea olet saanut aikaan: valmennus, kirjat, blogit, luennot, juoksu, ohjaus, työ, perhe. Tottahan se on, että monenlaista on tullut tehtyä, mutta vieläpä jos saisi tehdä todella jotain sellaista, jolla on merkitystä. Siis oikeasti merkitystä, joka saattaisi pelastaa jonkun arjen tai elämän tai edes yhden päivän. Mutta onhan minulla the unelma, mutta sen sijaan, että uskoisin itseeni sen puitteissa juuri nyt, olen alkanut taas pelätä, ettei se toteudukaan. Nyt siis en elä, kuten opetan, jos pelkään jo ennen kuin olen oikeastaan edes päässyt asiaa edistämään enempää. Niin väärä asenne, tiedetään!

Kuva: Hanne Manelius

Harmaita hetkiä on – onneksi vain välähdyksinä

Että täällä sitä ollaan taas, elämän merkitystä pohtimassa! Ehkä sen salaisuuden setvimisen sijaan kannattaisi vain katsoa, että rutiinit, jotka tekevät leikki-ikäisen lisäksi hyvää myös itselleni, ovat kunnossa. Eli ei turhia valvomisia, monipuolista liikuntaa, säännöllistä, ravinteikasta ruokaa ja töiden vastapainoksi sopivasti chillailua, sosiaalisuutta ja perheen kanssa oleskelua. Tässä iässä tunnen itseni melko hyvinkin ja tiedän, mikä minulle sopii. Mutta silti sitä aina välillä lipsahtaa tekemään toisin.

Silti olen onnellinen siitä, että en ole kaikki on paskaa -ihminen, vaan useimmiten koen vahvasti ja nimenomaan myönteisiä tunteita. Samalla on kai vain hyväksyttävä se, että myös ne ei niin toivotut tunteet ovat tullessaan, vaikka nykyään harvoin, usein voimakkaita.

Tärkeintä on kuitenkin ymmärtää se, minkä hyvin ymmärränkin, että kaikki tunteet kuuluvat elämään. Vaikka useimmiten pysyttelisi siellä aurinkoisella puolella ihan itsekseen ilman ponnisteluja, mustia tai vähintäänkin harmaita hetkiä tulee, mutta nykyään itselleni onneksi vain välähdyksinä. Mikään tunne ei katoa sillä, että sitä tukahduttaa tai leikkii, ettei sitä ole olemassa. Uskon siihen, että kaikilla tunteilla on viesti, ja nyt tämä tunne sanoo, että muista rutiinit, sinä senkin taapero.

Kuva: Hanne Manelius

Kirjailija Saul Bellown lause on porautunut mieleeni ja jotenkin sopii tähänkin olotilaani. Hän on todennut, että Kaikki on valmista mukavaan, viihtyisään ja hauskaan elämään. Silti jokin meissä saattaa kysyä, mitä seuraavaksi? 

Mahtavaa alkanutta viikkoa! Pidä huoli itsestäsi,

Jenny

IG 

Facebook

Japanilainen kylpylä Tukholmassa

Elän kuin urheilija

Saliohjelma hauiksille, selälle ja vatsalle