Kiitollisuutta voi opetella – ja siitä voi tulla elämäntapa
Kiitollisuutta voi opetella – ja siitä voi tulla elämäntapa. Olen useita päiviä vellonnut suorastaan ällösöpössä kiitollisuuden ja iloisuuden aallokossa. Olen herännyt aamuisin kiitollisena siitä, että sain avata silmäni ja herätä. Sunnuntaiaamuna tepastelin pitkin kämppää ja huokailin onnesta. Ihana, että olen saanut asua tässä asunnossa pian neljä vuotta ja ihanaa, että saan asua tässä yhä. Kiitin astianpesukoneesta, pyykinpesukoneesta, kylppärin lattialämmityksestä, isoista ikkunoista, tavallista korkeammista huoneista ja ikkunoista näkyvistä puista, joista oli alkanut pukata silmuja.
Sitten mieleeni tuli se, että on helppoa olla kiitollinen, kun kaikki on hyvin.
Niinhän se on.
Vaikka nykyään yritän myös vaikeuksien hetkellä ajatella, että näin on nyt, tämäkin vielä – ehkä tämä haluaa kertoa minulle jotain, olen pystynyt useimmiten olemaan kiitollinen vaikeuksista, myös niistä isoista ja murskaavista, vasta pitkän ajan kuluttua tapahtuneesta. Vaikka monesti olen toivonut keveämpää elämää ja vähemmän vastoinkäymisiä, voin kirkkain silmin ja rehellisesti sanoa, että nykyään olen kiitollinen kaikesta. Myös niistä hetkistä, kun olen pelännyt kuollakseni, kun en ole jaksanut nousta sängystä, kun asiat ovat olleet iso musta möykky, joka on painanut tauotta rintakehään. Hetkistä, jolloin toisen ihmisen teot aiheuttivat sen, että ei ollut aina rahaa ruokaan ja vessapaperiin. Hetkistä, kun tunnuin lyhistyvän kaiken sen vastuun alle joka päälleni oli kaatunut, ilman, että olisin saanut valita. Hetkistä, kun kaikki oli sysipimeää ja pikimustaa, kuten kirjoitin Facebookiini joskus sen alkuaikoina vuonna 2008. Niistä ajoista on nyt niin kauan, että on helppoa olla kiitollinen siitä, mitä tuo kaikki itselleni on opettanut. Olen myös kiitollinen niistä hetkistä, kun olen rohkaissut etsiä jotain uutta ja jäänyt kakkoseksi. Uskon, että kaikella on tarkoituksensa ja niin se vain on, että vastoinkäymiset, kriisit, surut ja epäonnistumiset muuttavat meitä ja opettavat eniten.
Luin joskus Emma Seppälän kirjasta, että jos pystyisimme näkemään asiat sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat, kärsisimme itse asiassa positiivisuusvääristymästä, sillä 75 prosenttia elämästämme sujuu suhteellisen hyvin. Hyvin siis menee, mutta menkööt.
Mutta huomaammeko me kaikki ne hyvät asiat, joita tapahtuu kaiken aikaa? Vai annammeko vallan niille ei toivotuille, jotka sujuivat eri tavalla kuin haluisimme? Stressaammeko, murehdimmeko, olemmeko huolissamme, kiinnitymmekö negistelyyn sen sijaan, että ottaisimme elämän vastaan sellaisena kuin se on ja nauttisimme todella niistä hyvistä asioista?
Itse olen mielestäni aika hyvä kiinnittämään huomion positiiviseen, vaikka toki kaikki tunteet kuuluvat elämään. Joka päivä pystyn olemaan myös kiitollinen jostakin – joka auttaa myös siinä hyvän huomaamisessa omassa elämässä. Se ei ole valitettavasti tullut minulle hopeatarjottimella, vaan juurikin kokemieni vaikeuksien kautta. Olen joutunut harjoittelemaan kiitollisuutta, olemaan kiitollinen tietoisesti, kunnes siitä on tullut tapa. Kiitollisuus on vähän kuin elämänasenne. Kun se loksahtaa kohdalleen, se on helppoa.
Mistä sinä olet ollut kiitollinen tänään?
Jenny
P.s. SYDÄN tuossa alla on tullut jäädäkseen! Saa painaa!
Kadehtiminen saa olon huonommaksi
Myönteinen ajattelu itsestä on elämänmuutoksen ensi askelia
Nuuksiossa polkujuoksemassa – 50 km ja 3 300 nousumetriä alppijengin kanssa
Juoksun ja punttitreenin yhdistelmä toimii tällä hetkellä
Comments are closed.