Miten ihanaa saada elää ja hengittää!

Ja haistella syreenejä! Parasta.

Aamulla heräsin huonosti nukutun eli hyvin valvotun yön jälkeen kiitollisena siitä, että ihanaa, elän, hengitän ja saan olla yhtenä kappaleena! Eilen nimittäin sain näytellä vaatimatonta sivuroolia välikohtauksessa, jonka olisin mieluiten jättänyt kokematta, mutta joka sai muistamaan sen, että elämä on ihmeellinen lahja.

Illalla yhdeksän ja puoli kymmenen välillä ajelimme treenien jälkeen tyttäreni kanssa kohti kotia kaikessa rauhassa, kun yhtäkkiä havahduin siihen, että todella kovaa vauhtia ajava auto oli hetkessä kohdallamme ja väisti meitä toiselle kaistalle äkkinäisellä liikkeellä ihan viime tipassa, kyse oli varmasti senteistä tai sekunnin sadasosista ettei rysähtänyt. Voin vain kuvitella, millaiseksi rusinaksi kuljettamani Toyota olisi mennyt. Ja nyt kun puhun lujaa ajavasta autosta, niin auton nopeus oli varmaankin jotain 150-200 välissä, en ole ikinä nähnyt niin kovaa etenevää menopeliä Suomessa. Koko tilanne oli ohi todella nopeasti, auto oli lähestynyt niin lujaa, etten ollut nähnyt sitä edes peileistä, joihin katson ajaessani luonnollisesti vähän väliä. En siis ehtinyt reagoida, en väistää, vain nähdä, kuinka hän väisti itseäni todella äkkinäisesti ja viime tipassa. Kaaharin kintereillä siinä vaiheessa olivat jo moottoripyöräpoliisi ja ainakin kaksi poliisiautoa, jotka myös sujahtivat ohitsemme. Käännyin sitten seuraavalle poikkikadulle, ajoin määränpäähäni ja laitoin auton parkkiin, jolloin näin, kuinka sama kaahailija oli kiertänyt tietyn lenkin ja lähestyi jälleen ja ajoi ohitsemme jälleen ihan jäätävän kovaa vauhtia. Viereistä katua pitkin ajoivat poliisit ainakin kahdella autolla ja aloimme jo kaukaa viittilöidä heille oikeaa suuntaa, jolloin he lähtivät lähestymään kovemmin ja ohitsemme ajaessaan hidastivat kysyäkseen, kuinka pitkälle tyyppi oli mennyt.

Täytyy sanoa, että itkuhan siinä tuli järkytyksestä ja vielä aamullakin oli paha olla, rintakehää puristi ahdistuksesta. Ja koko yö oli mennyt heräillessä ja miettiessä, että mitä jos olisin lähtenyt muutamaa sekuntia myöhemmin. Mitä jos en olisi jäänyt juttelemaan minuutiksi erään tutun ihmisen kanssa? Mitä jos tyyppi ei olisikaan väistänyt meitä viime tipassa. Mitä jos olisi kolahtanut, kuinka olisi käynyt? Että miksi lähdin jumppaan, kun pienin tyttäreni tahtoi, että jäisin kotiin? Mitä jos mitä jos mitä, vaikka tiesin kyllä, että tuollainen jossittelu on ihan turhaa.

Aamulla luin netistä, että tyyppi oli saatu kiinni, helpotti kuulla, ettei hän toimillaan ollut ehtinyt tappaa ketään. Sitten kirjoitin asiasta Facebookissani ja kylläpä saamani myötätunnon määrä lohdutti. Erityisesti kolahtivat erään tuttavan sanat, että mikä tahansa mikä meillä on, voisi myös olla olematta. Niin totta! Siltä kantilta kun elämäänsä tarkistelee niin saa olla aika tyytyväinen, oli elämäntilanne lähes millainen tahansa.

Kuulin myös, kuinka tuttavani poliisipuoliso oli osallistunut takaa-ajoon, joka oli lopulta päättynyt siihen, että kaahari oli jättänyt auton ja yrittänyt juosten karkuun, jolloin poliisikoira oli tyypin tavoittanut ja haukannut kiinni. Hyvin toimittu. Järkyttävää, että mies oli ajellut holtittomasti myös jalkakäytäviä pitkin.

Että olipas vain inhottava kokemus, joka nyt jo tuntuu ihan absurdilta, epätodelta, elokuvalta. Mutta kaikella lienee tarkoituksensa. Mutta näin se täällä oleminen ja eläminen eivät ole aina itsestä kiinni. Itse koen saaneeni muistutuksen, miten tärkeää on elää sitä omanlaista elämää ja nauttia arjesta.  Tämä myös vain vahvisti ajatuksiani siitä, että jokaisesta päivästä saa ja kannattaa olla onnellinen. Elämä on hauras, eikä sitä voi kontrolloida. Itsestäänselvää ei ole se, että istumme kiikkustuolissa vielä 90-vuotiaina. Siis nautitaan nyt, kun voidaan! Ja kuten eräs toinen tuttuni sanoi, onnea elämästä!

Rakastan näitä!

P.s. Turvallista loppuviikkoa sinulle! Töistä kotiin kävellessäni pysähdyin tänään haistelemaan syreenejä ehkä hieman intohimoisemmin kuin yleensä. Oli niin hienoa olla siinä niitä haistelemassa! Tähän aamuun sopi hyvin alla oleva ajatelma Sisäinen voima -kirjastani:

Elämä on hauras ja sinäkin saat olla monesta asiasta kiitollinen. Arjen kiireessä vain luisut pitämään asioita itsestäänselvyyksinä. Asioiden arvon ymmärrätkin usein vasta sitten, kun jotain tapahtuu ja asiat menevät päälaelleen.
Entä jos opetteletkin muistamaan asioiden ja ihmisten merkityksen elämässäsi jo tänään? Pidät tärkeät asiat mielessäsi ja iloitset niistä ymmärtäen, että koska tahansa voi sattua mitä tahansa. Näet hyvää pienissäkin asioissa. Teet jokaisesta päivästä parhaan mahdollisen kokemuksen niin itsellesi kuin kaikille heille, jotka kohtaat.
Kaikki loppuu aikanaan, niin hyvä kuin huono. Mikään ei kestä ikuisesti.

”Opettelen rakastamaan elämää ilman, että valitan joka ainoasta pikku asiasta, joka nyt ei mene niin, kuten olisin toivonut. En jumitu negatiivisiin tunteisiini enkä ajatuskeloihini, vaan annan niiden mennä ja tulla kuin pilvet taivaalla. En jää vellomaan liian kauaksi aikaa epäkohtiin, vaan osaan olla kiitollinen arjestani.”