Pitäisi olla hauskaa – miksi välillä ahdistaa?

Ensimmäistä oikeaa lomaviikkoa viedään. Pitäisi olla hauskaa ja fiilikset huipussaan, mutta rehellisesti sanottuna aika ajoin ahdistaa. Jos en tietäisi, että syksyllä on helpompaa, kiitos alkavan nelipäiväisen päivätyöviikon ja järkevämmän juoksuohjausaikataulun, en tiedä, miltä minusta nyt tuntuisi. Nimittäin myös tuon tiedon kanssa, että minulla jää enemmän aikaa itselleni, olo on ollut kumman alakuloinen aika ajoin. Onneksi ei sentään kaiken aikaa. Mutta jos ei ole surua tai apeutta, miten voisi olla iloa ja onneakaan?

Hankalina päivinä olen katsellut somessa muiden iloisia kesäkuvia ja miettinyt, miksi itsestäni ei tunnu samalta, sillä nythän perusasiat ovat hyvin kuin vertaa vaikka 11 vuoden takaiseen elämäntilanteeseen, jolloin olin palanut loppuun hankalasta elämäntilanteesta johtuen, masentunut ja korviani myöten erilaisissa ongelmissa. Enää ei ole rahahuolia, on kesäpaikka, jossa viettää aikaa, kotona on kaikki hyvin, tyttäreni pärjäävät elämässään ja minun pitäisi olla onneni kukkuloilla. Silti jostain takavasemmalta hiipii aika ajoin se tuttu surumielisyys ja joinain päivinä ei oikein mikään innosta, vaikka ulkona paistaa aurinko. Onneksi tämä on kuitenkin kaukana niistä ajoista, kun sängyssä maaten ja kattoon tuijotellen meni viikonloppu jos toinenkin, enkä jaksanut edes ajatella nousemista sängystä saati nousta sieltä.

Se, ettei tunne ylitsevuotavaa iloa, vaikka ehkä pitäisi, tuntuu väärältä. Tuntuu kummalliselta tuntea apeutta ja ahdistusta, koska itsellä tai kellään läheisellä ei ole vakavaa sairautta, on kaksi jalkaa joilla juosta, jääkaapissa on muutakin kuin valo, on kesäloma ja ainakin nyt aurinko paistaa. Sitä haluaisi olla kiitollinen, kuten yleensä olen, mutta nyt ei vain aina huvita. Välillä kaikki ärsyttää ja haluaisi olla – yksin. Välillä on vaikea hyväksyä sitä, että on ihminen, joka tuntee vahvasti, niin hyvässä kuin pahassakin.

Mutta toisaalta kaikkeen löytyy syy. Kevät eikä viime talvi ollut helpoimpia, ja nukuin kuukausia huonosti. Uni ja sen puute vaikuttaa mielialoihini helposti ja jos valvoo ja heräilee 3,5 kuukauden ajan, ei voi odottaa, että vajaan kuukauden parempien unien jälkeen fiilikset ovat ihan huipussaan kaiken aikaa. Olen painanut paljon hommia ja ollut haastavissa tilanteissa pitkin kevättä.

Ajattelen, että tunteilla on aina joku viesti. Ja usein sen viestin takana on asioita, joita on jollain tavalla muutettava. Marie Forleo kannustaa pohtimaan erityisesti vaikeina hetkinä, että What’s the gift in this.

Vaikka kaikkina hetkinä en sitä näe, tiedän, että myöhemmin osaan olla kiitollinen ja onnellinen myös tästä jaksosta, jota nyt toisina päivinä käyn pääkopassani läpi. Kaikki tunteet kuuluvat elämään, eikä niitä ”huonoja” kannattaisi pelätä, vaan antaa tulla, vaikkei kuitenkaan niihin kannata takertua. On inhimillistä, että tuntee näin, mutta mielestäni on myös hyvä, ettei vain uppoa tunteeseen, vaan myös miettii, mistä tuntemukset voivat johtua.

Huh. Tämä helpotti jo! Kirjoittaminen on asia, joka on auttanut itseäni aina. Sekin vain pääsee joskus unohtumaan.

Uuteen nousuun ja kohti iloa <3

Jenny