Viikonloppu yksinhuoltajana ja muut läpät, jotka ärsyttävät, kun huoltaa lapsia yksin
Puolisoni lähti lomalle Epsanjaan. Yhtään ei haitannut, koska itsehän lomailen ensi kuussa joogaleirillä Garda-järvellä. Eikä olisi haitannut muutenkaan, loma tuli hänellä tarpeeseen eikä itsellä ollut nyt budjettia eikä vapaapäiviä lomailla.
Kun kerroin puolisoni reissusta muutamalle kaverille, niin vastauksena oli joka kerta, että ai, sä oot sitten ens viikon yksinhuoltaja. Totta kai kommentti oli tarkoitettu vitsailuksi, mutta se palautti mieleen ne ajat, kun oikeasti olin yksinhuoltaja. Viikonloppu yksinhuoltajana ja muut läpät voivat oikeasti harmittaa ja ärsyttääkin, kun todella huoltaa lapsia y k s i n.
Tämä on ihan lempparikuvani, parin vuoden takaa. Mun tytöt, kaikki kolme.
Virallisestihan en ole yksinhuoltaja ollut koskaan, vaikka kuukauden päästä 17-vuotias sekä vuosi sitten kotoa pois muuttanut 21-vuotias ovat asuneet kanssani aina. Kun yksinhuoltajuuden hakeminen oli aikanaan ajankohtaista, minulle kerrottiin juristin toimesta, miten vaikeaa yksinhuoltajuus on saada ja silloin eteen levitetään koko elämä. Siinä vaiheessa olin ollut niin ääristressaavassa elämäntilanteessa jo niin kauan, etten jaksanut alkaa hakea oikeutta itselleni tuossa asiassa, vaan tyydyin tähän selitykseen. Jälkeenpäin olen ajatellut, että lopultahan vain kuuntelin yhden ihmisen mielipidettä, enkä kysellyt asiasta sitten sen enempää, ehkä olisi kannattanut. Toisaalta virallinen yksinhuoltajuus ei olisi muuttanut tilannetta ainakaan henkisesti mihinkään suuntaan, yhtä yksin olisin ollut silloin kuin nytkin vastuuni kanssa. Mutta pakko sanoa, että joskus vatutti olla ihan yksin, vaikka paperilla tilanne näytti ihan toiselta. En osaa sanoa, miksi en ole hakenut tilanteeseen muutosta. Taisin luovuttaa tai enemmänkin hyväksyä asian, että näin on nyt.
Itsellänihän ei ole ollut koskaan mitään viikko-viikko-systeemiä, jolloin olisin saanut vähän sitä kuuluisaa omaa aikaa. Niiden parin vuoden aikana, kun olin yksin tyttöjen kanssa eikä kuopusta vielä ollut, ei ollut toista aikuista, jolle olisin voinut lapset roudata. Ei ollut ketään, jonka kanssa jakaa vanhemmuutta tai ylipäänsä hoitaa mitään lapsiin liittyviä asioita. Eipä ollut myöskään ketään maksamassa uusia kevätvaatteita, ei roudaamassa kaverisynttäreille tai päivystykseen yöllä korvatulehduksen takia, ei tekemässä aamupalaa, pesemässä pyykkiä, viemässä harrastuksiin, ei nukuttamassa eikä halaamassa tai antamassa sen toisen vanhemman mallia.
En siis millään muotoa nyt valita asiasta, totean vain. Ja itse olin siinä onnellisessa asemassa, että minulla sentään oli tukiverkkoa, oli luotettavia ystäviä, sisarukset ja omat vanhemmat, jotka saattoivat auttaa.
Mutta silloin, kun todella olin yksin ja vastuussa yksin kaikesta, tuntui kurjalta lukea vaikka facebookista tuttujen päivityksiä, että ou nou, yksinhuoltajaviikonloppu edessä, kun puoliso oli vaikka jossain reissussa. Ymmärrän sen, että se on sanonta ja tapa ilmaista sitä hetkeä, mutta kun oli itse totaalisen yksin, niin välillä sellaiset kommentit suoraan sanottuna ottivat päähän. Teki mieli sanoa, että tuu kuule kokeilemaan millaista se oikeasti on ja sano sitten ja naureskele, että olet kaksi päivää yh. Mutta eihän se kenenkään muun vikaa ollut, että oma silloinen perheeni oli hajonnut ja olin se vanhempi, joka jäi, eikä lähtenyt.
Kun sitten iskin hynttyyt yhteen vanhan kaverini kanssa ja meistä muodostui uusperhe, moni asia muuttui helpommaksi. Oli se toinen aikuinen sentään jakamassa asioita, vaikka täyttä vastuuta en ole osannut hänelle koskaan vierittääkään, mutta hän on sitä kyllä kiitettävästi itse ottanut. En tiedä, olisinko itse pystynyt samaan kuin nykyinen puolisoni, tulla keskelle perhe-elämää ja pitämään huolta jonkun toisen ihmisen lapsista. Vaikea sanoa, kun ei ole koskaan ollut itse siinä tilanteessa. Tänä keväänä kuitenkin tuo 17-vuotias on asunut puolivanhempansa kanssa kauemmin kuin oman biologisen isänsä kanssa. Aluksi elämä ei ollut uusperheenä kovin helppoa, mutta sitkeästi vain päätimme päästä asiassa eteenpäin ja nykyään elämä on kaukana siitä, mitä se aluksi oli. Meistä on tullut tiimi sen sijaan, että oli minä ja tytöt tai minä, puolisoni ja yhteinen lapsemme.
Mutta sitä vain halusin sanoa, että jos teillä on yksinhuoltajaystäviä läheisyydessä, kysykää välillä, miten menee ja auttakaa vaikka kysymättä, koska se on jotain, mitä itse aikanaan arvostin ihan täpöllä. Toki elämä on hektistä ja kaikilla on ne omat juttunsa, mutta jos on lasten kanssa yksin, kyllä ystävät ovat kullanarvoisia.
Jälkeenpäin olen tästäkin ajasta kiitollinen ja myös siitä, että olen ollut se, joka on ollut läsnä. Vaikka joskus erityisesti murrosikäisen kanssa tuntuu, että perkele kun pitää olla se ainoa vanhempi, joka joutuu tätä kaikkea kuraa ja niskoittelua ottamaan vastaan, uskon, että kun lapseni ovat aikuisia ja ehkä itsekin perheellisiä, he ymmärtävät paremmin myös minua ja se, että kaikki mitä olen tehnyt, olen sen tehnyt rakkaudesta.
Huh, menipä diipiksi!
Kepeämpää keskiviikon jatkoa! Ja isot respektit jokaiselle yksinhuoltajaäidille ja -isälle! U rock!
Jenny
Lue myös:
Mymmeli
Kiitos <3 vasta harjoittelen olemaan yksin uhmaikäiseni kanssa ja tiedän, että näitä yksinäisiä hetkiä ja vuosia tulee riittämään. Nyt jo tunnen, kuinka hieman kurkussa kuristaa ja sydäntä vääntää, kun joku vitsailee hyvätahtoisesti yh-arjesta.
Yritän myöskin ajatella noin, että saan rankkuuden lisäksi ne hyvät palatkin tästä kaikesta.
Riika
Kiitos, kiitos! Tätä todella kuulee usein ja se ei tosiaankaan tunnu kovin kivalta kun on 100 % ajasta yksinhuoltaja. Yhtä vähän varmaan ilahduttaa leskeä kuulla vitsailuja kesäleskeydestä jne… Ja samalla kun sanon tämän, mietin mitkä asiat omassa puheessa on samalla tavalla ”tökeröitä” ymmärtämättömyyttäni.
P
Jäin miettimään mitä tökeröä sitä itse suoltaa ilmoille välillä. Iik.
Mutta saan kyllä kiinni tosta ”voi että, viikonloppu yohoona”-ärsytyksestä.
Mä olin aiemmin tooosi paljon yksin, ja jopa silloin ärsytti kun joku satunnaisesta yksinäisyydestä vinkui. Ja vitsi olin kateellinen yhdelle frendille jonka vanhemmat muutti aina taloon, kun kaverin mies lähti matkoille. Ei edes joutunut yrittää itsekseen pärjäämistä.
Mä symppaan totaaliyhareita kovasti. Työn puolesta joskus hoidan lapsia tovin, että yh äidit saa breikin.
On se aika rankkaa hommaa. Olla aina yksin vastuussa.
Lupasit joskus kirjoittaa millaista uusperheenä oli alkuun. Niistä haasteista ja kuinka yli.
Malttamattomana odotan niitäkin viisauden helmiä 😁
Jenny/Vastaisku ankeudelle
Kiitos P kommentistasi! Ja niinhän sitä jokainen suoltaa välillä mitä sattuu, eikä ehkä ajattele turhan tarkkaan, joten ei huolta 🙂
Aaah sä teet kyllä tärkeää työtä! Sen vastuun rankkuus kulminoituu usein silloin, jos on vaikka kipeä ja silti pitää hoitaa lapset ja jos ei ole ketään, joka auttaa, niin varmasti on aika karseeta.
Mä muistan, että olen luvannut kirjoittaa uusperheilystä ja alun ongelmista. Nyt näistä on kulunut jo aikaa sen verran, että osaankin kirjoittaa jo luultavasti semirakentavasti. Palaan tähän, lupaan!
Aurinkoa ja kaikkea kivaa sulle <3
Jenny/Vastaisku ankeudelle
Kiitos Riika kommentistasi ja voimaa arkeesi!Joo, toi leskihomma on varmasti aika sama asia. Moni varmaan ei vain tajua, että sellainen voi oikeasti loukata, jos on itse hankalassa tilanteessa. Ja jokainenhan meistä päästelee varmasti suustaan sammakoita.
Tsemppiä sulle kovasti! Mä olen ajatellut, että vaikka mä oon nyt se ärsyttävä vanhempi, joka myös kieltää huolenpidon lisäksi, niin kyllä ne lapset varmasti sitä arvostavat.
Mukavaa viikon jatkoa, olet silmissäni kyllä supersankari <3
Jenny/Vastaisku ankeudelle
Kiitos Mymmeli kommentistasi. Ja viisaasti ajattelet, niinhän se on, että rankkuuden lisäksi saa ne hyvätkin palat tästä kaikesta, mistä se toinen jää paitsi, joka on lähtenyt.
Mä lähetän sulle paljon voimaa ja uhmaikäiselle pehmoisia haleja! Silloin kun on vaikeaa, muista, että sä oot supersankari! <3
Kaisa
Tuttu tunne vaikka vain 80%:sti yksin lapsistani huolehdin. Tuota kuulee kuitenkin paljon ja aina se vähän korvaan särähtää. Mutta mistäpä sitä toisaalta muiden perhetilanteita tietää. Jos on tottunut jakamaan vastuun ja saamaan apuja, voi hyvinkin tuntua rankemmalta olla yksinään kuin meillä jotka ollaan rakennettu perhearki yhden vanhemman varaan. Itse koen onnistuneeni siinä loppujen lopuksi varsin hyvin.
Jenny/Vastaisku ankeudelle
Kiitos Kaisa kommentistasi! Tällaista tämä elämä on 🙂 Itsekin olen tyytyväinen siitä, miten hyvin lopulta kaikki on mennytkään. Kyllä ihmisestä löytyy voimia vaikka sitten kasvattaa omat lapsensa yksin, jos tilanne sitä vaatii. Ihana, että myös sinä koet onnistuneesi siinä hyvin! Toki itse välillä kärsin syyllisyydestäkin hyvien fiilisten sijaan, mutta uskon, että olen tehnyt parhaani aina niillä eväillä, joita minulla on ollut.
Kaunista sunnuntaita sinulle!