Onnea ei voi jahdata, koska se vain on

Miten vääristä paikoista onnea etsinkään, mietin eräänä päivänä, kun kävelin aamulla töihin. Olen etsinyt onnea materiasta, muista ihmisistä, itsensä muuttamisesta, rahasta, työnteosta, titteleistä. Että sitten olen onnellinen, kun olen saanut sen ja tämän kokemuksen. Tuo ihminen kyllä tekee minut onnelliseksi. Olen ihmetellyt, kuinka joku ihminen, jolla on noin paljon rahaa, voi olla noin onneton? 

Onnea ei voi jahdata, koska se vain on. Onni on, vaikka myöhästyy bussista, saa potkut, sairastuu, autosta hajoaa pakoputki, lapsen puhelin varastetaan, suodatinpussi leviää lattialle, menettää jonkun ihmisen, ei saa hakemaansa apurahaa, tuntuu kuin olisi loputtomassa vastoinkäymisten putkessa eikä enää jaksaisi selviytyä. Kun onni saapuu kerran niin, että se pysyy yllä olevissakin tilanteissa, sitä ei voi enää koskaan lopullisesti kadottaa. Jos vain haluaa, onni elämän perusvireenä on mahdollista. Ensimmäinen askel kohti niin pysyvää onnea kuin mahdollista on alkaa tuntea ja ymmärtää itseään, tunteitaan, elämäänsä, tapojaan olla ja kokea. Toinen askel on avata silmät. On aika avartavaa huomata, että joku asia, jota jahtasi joskus pakkomielteisesti, onkin ollut läsnä koko ajan.

Onneksi nuo ajat ovat jo kaukana takanapäin. Omiin elämänvaiheisiin on lukeutunut se, että silloin kun oli materiaa ja ulkopuolisen silmiin kaikkea muutakin onnelta näyttävää, sitäkin, mitä en tarvinnut ja ulospäin näytti hyvältä, olin onneton. Kun sitten elämäni aikanaan romahti perustuksiltaan, ei voi enää puhua onnettomasta olosta, vaan pitkästä pimeästä sukelluksesta ja monen asian synnystä uudelleen. Kun muutaman vuoden vellomisen, itsesäälin, surkuttelun, stressaamisen ja pahoinvoinnin jälkeen päätin nousta, seuraavaksi tuli onnen pakkomielteinen jahtaaminen. Halusin jälleen kokea onnea niin paljon, että olin valmis tekemään lähes mitä tahansa sen eteen. Sen jälkeen elämä oli pitkään steppailua eteen ja taakse, onnea, onnettomuuden tunteita ja lopulta pikkuhiljaa kaiken alta alkoi kummuta se fiilis, joka  jo pitkään on ollut päivieni perusta. Onnellisuus, luottamus, rauha, ilo, rakkaus, valo ja tunne, että näin tämän(kin) asian kuuluu olla, huolimatta siitä, mitä arjessa tapahtuu. Toki aina välillä sitä palaa niihin vanhoihinkin tuntemuksiin, mutta ne niin sanotut huonot hetket, ahdistus, masennus, epätoivo, vitutus, ärsytys, raivo ovat enää vain lyhyitä välähdyksiä muiden tunteiden joukossa, eivätkä enää pompota minua fiiliksestä toiseen tai useimmiten saa minua käyttäytymään jollain negatiivisella tavalla. Nekin tunteet ovat joskus ja hyväksyn, että niitäkin on, mutta sen sijaan, että antaisin niiden vaikuttaa itseeni, voin vaikka vain olla niiden kanssa. Ja usein myös asian tunnustaminen ääneen auttaa! Kuten Brené Brown sanoo, häpeä ei kestä, että siitä puhutaan.

Mutta kunpa silloin sen pitkän pimeän sukelluksen aikana olisin tiennyt, että minussa versoo koko ajan jotain uutta! Tuo elämänvaihe ei olisi varmasti tuntunut niin toivottomalta, jos olisin tiennyt, että se on uuden alkua monessa mielessä. Että se synkkyys on käytävä läpi, jotta voin tuntea nykyään näin, kuten nyt useimmiten tunnen. Sillä hetkellä se tuntui vain raskaalta tarpomiselta, toivottomuudelta, elämän vittuilemiselta, litsarilta pläin pläsiä, jokapäiväiseltä selviytymiseltä. Mutta ilman sitä tuskin olisin tämä minä, joka tänään olen.

Melkein tuntuu synniltä olla nykyään näin onnellinen. Siltikin, vaikka viimeisen viikon sisään mahtuu enemmän näkyvää ja materistialista epäonnea ja vastoinkäymisiä kuin varsinaisia onnistumisia. Mutta näin se arki kulkee balanssissa ja elämä näyttää jatkuvasti kaikkia puoliaan. Jos jokaisesta vastoinkäymisestä romahtaisi, mitä tästä arjesta tulisi. Onkin todellista onnea, kun oppii niiden lopulta aika pienen mittakaavan murheiden kohdalla vain huokaamaan ja ajattelemaan, että näin on nyt ja sitten taas jotain muuta. Ja sitten kun elämä todella vetää maton jalkojen alta ja yrittää musertaa, niin kun on itsensä kanssa tasapainossa, uskaltaa olla samalla haavoittuvainen mutta myös rohkea, silloinkin on työkaluja, miten alkaa ottaa kokemaansa vastaan. Ja joskus sukeltaa niin syvälle, että sen hetken tärkein tehtävä on vain hengittää. Joskus tärkein tehtävä on arvostaa sitä onnea, jota saa kokea.

Kiitos siis siitäkin, että tänäkin aamuna sain herätä turvassa omassa sängyssä ja ensimmäisenä silmien avaamisen jälkeen kiittää siitä, että sain avata silmäni. Se, että saa elää täällä, olla ja hengittää itse, on joskus ihan riittävän suuri lahja maailmankaikkeudelta. Mutta miksi ne ihmiset, joilla on usein niin sanotusti kaikkea, ovat niitä, jotka ovat onnettomia eivätkä näe asioiden arvoa ja sitä, miten hyvin kaikki oikeasti onkaan?

En tiedä.

Mutta sen tiedän, että olen itsekin ollut sellainen ihminen ja tiedän, että se on suunta, johon koskaan en halua palata.

Mahtavaa sunnuntaita! Mitä tahansa ihanaa voi tapahtua!

Jenny

Instassa