Viikonloppu yksinhuoltajana ja muut läpät, jotka ärsyttävät, kun huoltaa lapsia yksin

Puolisoni lähti lomalle Epsanjaan. Yhtään ei haitannut, koska itsehän lomailen ensi kuussa joogaleirillä Garda-järvellä. Eikä olisi haitannut muutenkaan, loma tuli hänellä tarpeeseen eikä itsellä ollut nyt budjettia eikä vapaapäiviä lomailla. 

Kun kerroin puolisoni reissusta muutamalle kaverille, niin vastauksena oli joka kerta, että ai, sä oot sitten ens viikon yksinhuoltaja. Totta kai kommentti oli tarkoitettu vitsailuksi, mutta se palautti mieleen ne ajat, kun oikeasti olin yksinhuoltaja. Viikonloppu yksinhuoltajana ja muut läpät voivat oikeasti harmittaa ja ärsyttääkin, kun todella huoltaa lapsia y k s i n.

Tämä on ihan lempparikuvani, parin vuoden takaa. Mun tytöt, kaikki kolme.

Virallisestihan en ole yksinhuoltaja ollut koskaan, vaikka kuukauden päästä 17-vuotias sekä vuosi sitten kotoa pois muuttanut 21-vuotias ovat asuneet kanssani aina. Kun yksinhuoltajuuden hakeminen oli aikanaan ajankohtaista, minulle kerrottiin juristin toimesta, miten vaikeaa yksinhuoltajuus on saada ja silloin eteen levitetään koko elämä. Siinä vaiheessa olin ollut niin ääristressaavassa elämäntilanteessa jo niin kauan, etten jaksanut alkaa hakea oikeutta itselleni tuossa asiassa, vaan tyydyin tähän selitykseen. Jälkeenpäin olen ajatellut, että lopultahan vain kuuntelin yhden ihmisen mielipidettä, enkä kysellyt asiasta sitten sen enempää, ehkä olisi kannattanut. Toisaalta virallinen yksinhuoltajuus ei olisi muuttanut tilannetta ainakaan henkisesti mihinkään suuntaan, yhtä yksin olisin ollut silloin kuin nytkin vastuuni kanssa. Mutta pakko sanoa, että joskus vatutti olla ihan yksin, vaikka paperilla tilanne näytti ihan toiselta. En osaa sanoa, miksi en ole hakenut tilanteeseen muutosta. Taisin luovuttaa tai enemmänkin hyväksyä asian, että näin on nyt. 

Itsellänihän ei ole ollut koskaan mitään viikko-viikko-systeemiä, jolloin olisin saanut vähän sitä kuuluisaa omaa aikaa. Niiden parin vuoden aikana, kun olin yksin tyttöjen kanssa eikä kuopusta vielä ollut, ei ollut toista aikuista, jolle olisin voinut lapset roudata. Ei ollut ketään, jonka kanssa jakaa vanhemmuutta tai ylipäänsä hoitaa mitään lapsiin liittyviä asioita. Eipä ollut myöskään ketään maksamassa uusia kevätvaatteita, ei roudaamassa kaverisynttäreille tai päivystykseen yöllä korvatulehduksen takia, ei tekemässä aamupalaa, pesemässä pyykkiä, viemässä harrastuksiin, ei nukuttamassa eikä halaamassa tai antamassa sen toisen vanhemman mallia. 

En siis millään muotoa nyt valita asiasta, totean vain. Ja itse olin siinä onnellisessa asemassa, että minulla sentään oli tukiverkkoa, oli luotettavia ystäviä, sisarukset ja omat vanhemmat, jotka saattoivat auttaa.

Mutta silloin, kun todella olin yksin ja vastuussa yksin kaikesta, tuntui kurjalta lukea vaikka facebookista tuttujen päivityksiä, että ou nou, yksinhuoltajaviikonloppu edessä, kun puoliso oli vaikka jossain reissussa. Ymmärrän sen, että se on sanonta ja tapa ilmaista sitä hetkeä, mutta kun oli itse totaalisen yksin, niin välillä sellaiset kommentit suoraan sanottuna ottivat päähän. Teki mieli sanoa, että tuu kuule kokeilemaan millaista se oikeasti on ja sano sitten ja naureskele, että olet kaksi päivää yh. Mutta eihän se kenenkään muun vikaa ollut, että oma silloinen perheeni oli hajonnut ja olin se vanhempi, joka jäi, eikä lähtenyt. 

Kun sitten iskin hynttyyt yhteen vanhan kaverini kanssa ja meistä muodostui uusperhe, moni asia muuttui helpommaksi. Oli se toinen aikuinen sentään jakamassa asioita, vaikka täyttä vastuuta en ole osannut hänelle koskaan vierittääkään, mutta hän on sitä kyllä kiitettävästi itse ottanut. En tiedä, olisinko itse pystynyt samaan kuin nykyinen puolisoni, tulla keskelle perhe-elämää ja pitämään huolta jonkun toisen ihmisen lapsista. Vaikea sanoa, kun ei ole koskaan ollut itse siinä tilanteessa. Tänä keväänä kuitenkin tuo 17-vuotias on asunut puolivanhempansa kanssa kauemmin kuin oman biologisen isänsä kanssa. Aluksi elämä ei ollut uusperheenä kovin helppoa, mutta sitkeästi vain päätimme päästä asiassa eteenpäin ja nykyään elämä on kaukana siitä, mitä se aluksi oli. Meistä on tullut tiimi sen sijaan, että oli minä ja tytöt tai minä, puolisoni ja yhteinen lapsemme. 

Mutta sitä vain halusin sanoa, että jos teillä on yksinhuoltajaystäviä läheisyydessä, kysykää välillä, miten menee ja auttakaa vaikka kysymättä, koska se on jotain, mitä itse aikanaan arvostin ihan täpöllä. Toki elämä on hektistä ja kaikilla on ne omat juttunsa, mutta jos on lasten kanssa yksin, kyllä ystävät ovat kullanarvoisia. 

Jälkeenpäin olen tästäkin ajasta kiitollinen ja myös siitä, että olen ollut se, joka on ollut läsnä. Vaikka joskus erityisesti murrosikäisen kanssa tuntuu, että perkele kun pitää olla se ainoa vanhempi, joka joutuu tätä kaikkea kuraa ja niskoittelua ottamaan vastaan, uskon, että kun lapseni ovat aikuisia ja ehkä itsekin perheellisiä, he ymmärtävät paremmin myös minua ja se, että kaikki mitä olen tehnyt, olen sen tehnyt rakkaudesta. 

Huh, menipä diipiksi! 

Kepeämpää keskiviikon jatkoa! Ja isot respektit jokaiselle yksinhuoltajaäidille ja -isälle! U rock! 

Jenny 

INSTASSA

Lue myös:

Terveisiä vessasta eli raporttia Berliinin puolimaratonilta

Asioita, joista ei saa puhua

5 asiaa, jotka tajuttuani parisuhde alkoi toimia