Kuukausi: huhtikuu 2018

Aloitan aamuni kiittämällä

Aloitan aamuni kiittämällä

Olen taas jo jonkin aikaa sitten palannut vanhaan tapaani eli siihen, että kun hyvin nukutun tai joskus myös hyvin heräillyn yön jälkeen taas tiedostan, missä olen, alan kiittää hiljaa mielessäni. Kiitän siitä, että sain nukkua, kiitän siitä, että tuli jälleen yksi aamu, kun sain avata silmäni, 

Arjessa sattuu ja tapahtuu – näin ehkäisen huonoa stressiä

Arjessa sattuu ja tapahtuu – näin ehkäisen huonoa stressiä

Voehan mikä viikko! Arjessa sattuu ja tapahtuu – näin ehkäisen huonoa stressiä. Nyt mennään jo perjantaiaamussa ja olen saanut todella käyttää hyväkseni oppimiani stressinhallinnan keinoja ja Nyt on näin -asennetta. Lapsi nimittäin sairastui maanantain ja sunnuntain välisenä yönä ja puoliso palasi matkaltaan siitä vuorokauden päästä. Olin 

Uusi innostukseni polkujuoksu + arvotaan 2 paikkaa PNM Trailille 4.8.

Uusi innostukseni polkujuoksu + arvotaan 2 paikkaa PNM Trailille 4.8.

Enpä vielä vuosi sitten tiennyt, mihin jälleen kerran uudelleen lämpenemään alkanut juoksun harrastaminen minut vielä viekään!  Polut nimittäin alkoivat tämän talven mittaan kiinnostaa sen verran, että niihin on tullut otettua pientä kontaktia. Tosin enimmäkseen olen ihaillut muiden polkujuoksuja instagramissa ja odotellut kesäisempiä kelejä. Toki olen metsässä juossut ”aina” ja ihan jo lapsuudessa, mutta olenpa aiemmin pysytellyt tiiviisti niillä hiekka- ja sepeliteillä. Korkeintaan juoksennellut pitkin traktorinrenkaan uria kesälapsena Mäntyharjulla. Mutta nytpä olen tosi innoissani polkujuoksusta.

Entinen asvaltin rakastaja tässä hei

Vuosia olin kuitenkin se kympin tahkoaja, joka juoksi mielellään asvaltilla. Tasamaata, kyllä kiitos. Ei mäkiä, ei kumpaankaan suuntaan. Viime syksynä Vauhtisammakon juoksuvalmennuksessa opin juoksemaan mäkiä tehokkaammin ja taloudellisemmin sekä ylös että alas ja siitä lähtien olen suhtautunut niihin hyvänä harjoituksena. Kun vielä talvella sain testattavaksi Sarvan Xerot, avasivat nastat kesätossuilla talvellakin lipsuttavalle ihan uuden talvijuoksumaailman. Pääsin metsään ja myös poluille, ja ihastuin heti, syvästi.

Uskon, että nyt kun lumet ovat poissa, poluilla onkin meikäläiselle paljon tarjottavaa. Se täytyy kyllä rehellisesti tunnustaa, että olen vielä siinä vaiheessa, että mielelläni en kuraa, likaa tai kastele itseäni, en siis edes kenkiä enkä trikoon lahkeita! Tämä varmasti kaikkia polkukonkareita naurattaa, joten toteankin, että katsotaan ensi syksynä, toivottavasti hienon polkukesän jälkeen, mitä olen edellisestä lauseesta mieltä. Mutta kuten edellisessäkin postauksessa totesin, Brené Brown on todennut, että häpeä ei kestä, että siitä puhutaan. Jos siis ensi syksynä ajattelen, että onpa sitä oltu vielä huhtikuussa prinsessaa, niin se oli tämä hetki, syksyllä ehkä toinen (ja tästä on muuten vahva aavistus!). Katsotaan, kuinka kauan menee, ennen kuin laitan ensimmäisen kurakenkäpostauksen someen.

Juoksutapahtumista virtaa ja iloa

Koska olenhan suuri juoksutapahtumien ystävä, paikka on jo muutamaan polkukisaan plakkarissa. Heinäkuussahan osallistumme mösjöön kanssa SMIR 2018 -skabaan, jossa päivän aikana juostaan 8 saaren läpi Tukholman saaristossa. Se ei ole sentään pelkkää polkua, vaan pitkälti sora- ja hiekkateitä ja myös jonkin verran asvalttia. SMIR jännittää jo ihan hulluna, eikä jännitys tuskin tule viikkojen kuluessa ainakaan helpottamaan.

Innolla odotan myös Juoksuaika-tapahtumiin kuuluvaa PNM Trailia, joka juostaan tänä vuonna 4.8. toista kertaa Turun kupeessa Nousiaisissa ja jonne olen saanut paikat itselleni, mösjöölle sekä kaksi kappaletta arvottavaksi. Kun Juoksuajasta kysyttiin kiinnostustani juosta tässä polkutapahtumassa, innostuin heti. Nousiaisten Valpperista lähtevät kolme reittivaihtoehtoa eli 10 km, 23 km ja 38 km, jotka vievät juoksijat vaihteleviin maastoihin. Luvassa on polkuja, pitkospuita, hiekkatietä, latupohjia ja ennenkaikkea kaunista luontoa. Aaaah! Mitä muuta sitä voi kaupunkilaisdaami juoksulenkiltä toivoa? Valitsin itselleni ja mösjöölle 23 kilsan mittaisen Kurjenrahkan kierroksen, josta tulee salettiin ihan mahtavaa. Ajalle ei väliä, fiiliksellä kyllä! Voin vain kuvitella, miten hieno reissu meillä on tiedossa.

Kaikki postauksen kuvat: Juoksuaika-tapahtumatoimisto

Mikä poluissa alkoi viehättää?

Mikä niissä poluissa sitten itseäni alkoi viehättää? No aika moni asia. Ihan oikeasti kun asuu kantakaupungissa ja on yhden keskustan ruuhkaisimman kadun varrella töissä, haluaa sitä yhä enenevissä määrin pois kaupungin sykkeestä metsään, kuuntelemaan luonnon ääniä ja haistelemaan sen raikkautta ja eri tuoksuja, katsomaan, koskemaan ja juoksemaan erilaisia pintoja ja näkemään luonnon ihmeitä. Epätasaisessa maastossa treenaaminen tekee keholle gutaa! Tulee kehitettyä samaan aikaan paitsi kuntoa, koordinaatiota, tasapainoa, kehon syviä lihaksia ja ehkä suuntavaistoakin. Myös pääkoppa relaa eikä metsään mahdu mikään arkinen murhe. Ja onhan metsän ja luonnon terveysvaikutuksia tutkittu tosi paljon ja niillä todettu olevan kymmeniä hyviä vaikutuksia ihmisen kehoon ja mieleen: syke laskee, verenpaine laskee, stressikäyrät hiipuvat ja vaikka mitä. Ja jotenkin poluilla kokee erilailla vapautta kuin asvaltilla juostessa. Yhtäkkiä kilometriajallakaan ei ole enää mitään väliä, on vain minä, luonto ja juoksevat jalat.

Eli blogissani voi nyt seurata tätä orastavaa polkuinnostustani myös jatkossa. Seuraavaan postaukseen haastattelen jotakuta polkukonkaria, joka saa antaa meille noviiseille sitten parhaat vinkkinsä.

Osallistu arvontaan

Jos PNM Trail 4.8. kiinnostelee, niin osallistu arvontaan! Arvontaan osallistuvat kaikki tähän postaukseen kommentoineet ja kysymykseeni vastanneet: miten juoksu on saapunut sun elämään? Aikaa vastata on keskiviikkoiltaan 25.4. klo 24. Arvon yhteistyössä Juoksuaika-tapahtumatoimiston kanssa kaksi osallistumista (yksi per henkilö) ja matkan saat itse valita: 10, 23 tai 38 kilometriä. Tapahtuman Facebook-sivun löydät täältä.

Muitakin treenikuulumisia saa kertoa! Itse jo vähän vuodatin instassa viime viikon kiireitä ja vain kahta lenkkiä, mutta HEI, kaksi lenkkiä on parempi kuin ei lenkkiä ollenkaan.
Aurinkoa!

Jenny

*INSTASSA*

Lue myös:

Onnea ei voi jahdata, koska se vain on

Raporttia Berliinin puolikkaalla

Viikonloppu yksinhuoltajana ja muut läpät, jotka ärsyttävät, kun huoltaa lapsia yksin

 

Onnea ei voi jahdata, koska se vain on

Onnea ei voi jahdata, koska se vain on

Miten vääristä paikoista onnea etsinkään, mietin eräänä päivänä, kun kävelin aamulla töihin. Olen etsinyt onnea materiasta, muista ihmisistä, itsensä muuttamisesta, rahasta, työnteosta, titteleistä. Että sitten olen onnellinen, kun olen saanut sen ja tämän kokemuksen. Tuo ihminen kyllä tekee minut onnelliseksi. Olen ihmetellyt, kuinka joku ihminen, jolla on 

Viikonloppu yksinhuoltajana ja muut läpät, jotka ärsyttävät, kun huoltaa lapsia yksin

Viikonloppu yksinhuoltajana ja muut läpät, jotka ärsyttävät, kun huoltaa lapsia yksin

Puolisoni lähti lomalle Epsanjaan. Yhtään ei haitannut, koska itsehän lomailen ensi kuussa joogaleirillä Garda-järvellä. Eikä olisi haitannut muutenkaan, loma tuli hänellä tarpeeseen eikä itsellä ollut nyt budjettia eikä vapaapäiviä lomailla.  Kun kerroin puolisoni reissusta muutamalle kaverille, niin vastauksena oli joka kerta, että ai, sä oot sitten 

Terveisiä vessasta eli kisarapsa Berliinin puolimaratonilta 8.4.2018

Terveisiä vessasta eli kisarapsa Berliinin puolimaratonilta 8.4.2018

Tämän vuoden juoksukisakausi on nyt korkattu Berliinin puolikkaalla 8.4.! Tässäpä pientä kisarapsaa Berliinistä: Terveisiä vessasta! Onneksi valmentajani Vauhtisammakon Anni totesi, että sellaista se juokseminen on. Eli en liene ainoa, jolla on vatsa temppuillut juoksukisoissa. 

Tämä kuva on napattu 3 kilometrin kohdalla. Tukijoukkomme olivat kannustamassa! Kiitos siskon puolisolle kuvasta!

Saavuimme kaupunkiin lauantaina iltapäivällä ja matkustimme majapaikkaamme kentältä bussilla ja metrolla. Siskoni perheineen oli saapunut kaupunkiin jo edellisenä päivänä, ja asui vajaan puolen kilsan päässä hotellistamme. Ekaluokkalaisemme jäi siis heidän hoteisiinsa, kun lähdimme pikaisen lounaan jälkeen puolisoni kanssa hakemaan numerolappuja. Olin tosi huonosti valmistautunut koko kisaan, en ollut etukäteen tutustunut juostavaan reittiin enkä numerolapun hakualueeseen. Niinpä matkasimme metrolla muutaman pysäkin liian pitkälle, mutta se oli vain hauskaa, sillä saimme kävellä käytöstä poistetun Tempelhofin lentokentän kiitorata-alueen läpi, jossa paikalliset nauttivat ensimmäisistä kevätpäivistä grillaten, juosten, rullaluistellen, leijoja lennätellen ja hengaillen. Tempelhofin kenttä on suljettu vuonna 2008 ja nykyään se toimii kaikille avoimena ulkoilualueena. Olen käynyt Berliinissä ainakin 9 kertaa, mutta enpä ollut koskaan eksynyt tuonne Tempelhofin alueelle.  

Maratonmessut olivat vanhoissa lentokenttärakennuksissa. Jotenkin oli aika outoa kulkea siellä hylättyjen matkalaukkuhihnojen ja lähtöporttien keskellä. Ennen varsinaiselle alueelle pääsyä piti näyttää henkilöllisyystodistus, jolloin käteen sai maraton-rannekkeen. Oman numerolapun ja ajanottochipin sai sitten aiemmin sähköpostiin lähetettyä kisapassia vastaan messualueen toisesta päästä. Samalla muuten piti napata hakaneulat tiskiltä numerolappua varten, sillä niitä ei löytynyt maratonpussukasta, kuten monissa kisoissa on tapana. Liikkeellä olimme ruuhka-aikaan eli lauantaina iltapäivällä, mutta työntekijöitä oli niin paljon, ettei numerolappua tarvinnut jonottaa. Nautimme messualueella yhdet alkoholittomat oluet ja ostimme puolisolleni uudet juoksusukat. Rahaa olisi saanut palamaan, sillä tarjolla oli kaikkea mahdollista juoksuun liittyvää aina lenkkareista vaatteisiin ja juomapulloista juoksureppuihin. Fiilistelimme tunnelmia hetken, mutta aika pian siitä hälinästä kaipasi jo omaan rauhaan. 

Tämä on aina ihan paras fiilis! Numerolappu ja muu sälä haettu.
Berliinissä oli eka kunnolla lämmin viikonloppu tänä keväänä.
Pizza ei toiminut tällä kertaa. Never again.

Loppupäivän kuljeskelimme kaupungilla ja lähinnä hengailimme auringossa. Seitsemänvuotiaat serkukset sen sijaan juoksentelivat ees taas varmaan puolimaratonin verran! Illalla kahdeksan kieppeillä kävimme pizzalla, mikä osoittautui itselleni liian tuhdiksi ateriaksi niin myöhäiseen kellonaikaan. Oli inhottava mennä nukkumaan vatsa ihan täynnä. Ei jatkoon.

Kisapäivänä aurinkoa täydeltä taivaalta

Kisapäivän aamuna ulkona oli aika vilakkaa, mutta jo aamupäiväksi oli luvattu 21 astetta ja aurinkoa siniseltä taivaalta, joten valitsin juoksuasuksi pitkät sukat, shortsit ja t-paidan. Hotellin aamupalalla näytti olevan paljon juoksijoita ja kaikki juoksuvaatteissa, ei ollut vaikea tunnistaa, kuka tulisi juoksemaan. Söin hyvin maltillisen aamupalan, vähän rahkaa, hedelmiä, täysjyväsämpylän kinkulla, juustolla ja kurkulla sekä kaksi lasia mehua ja kaksi kuppia maitokahvia. 

Starttasimme kisapaikalle, jonne hotellilta oli matkaa alle kaksi kilometriä, jo puoli yhdeksän jälkeen, mikä osoittautui hyväksi asiaksi, sillä lähtöalueen tienoilla oli valtava tungos. Startti sijaitsi Karl Marx Alleella kohtalaisen lähellä Alexanderplatzia. Vei hetken aikaa, että löysimme esimerkiksi rekkakontit, joissa oli tavarasäilytys. Riisuin ohuen pitkähihaisen pois ja laitoin sen pussukkaani ja pussukka rekkaan. Sitten ei muuta kuin vessajonoon, jotka olivat järisyttävät! Bajamajassa selvisi, että siellähän oli pisuaari ja pönttö samassa kopissa, ei mitään järkeä! Esimerkiksi Tukholmassa olivat pisuaarit erikseen, jolloin miesten ei tarvinnut jonottaa vessoihin kuin äärimmäisessä hädässä. Jo tässä vaiheessa oli hyvä, että minulla oli omat vessapaperit mukana, koska huussista, jonne menin, oli jo paperi loppu. Eikä ihme, kun ihmisiä oli niin paljon joka puolella. Saippuaa ei ollut, vaan vessarivistön vieressä käsille vain vesipesumahdollisuus. 

Puoli ysin kieppeillä kohti kisa-aluetta. Serkut, 7, joukon jatkeena.
Hyvä meidän tiimi! Siskoni juoksi tosi hienosti ja minua vain viitisen minuuttia hitaamman ajan, mösjöö tasan 2 h ja ohittelu vaati veronsa.
Kaljapullomiehen lisäksi juoksijoiden joukossa oli mies, joka juoksi koko puolikkaan tasapainotellen ananasta päänsä päällä!
Odottelua karsinassa. Tällä kertaa en ollut oikein juttutuulella.

Eliittijuoksijat muut tosissaan pinkojat starttasivat klo 10.05 ja siitä sitten aina seuraava ryhmä viiden minuutin välein. Voitte kuvitella karsinoissa odottelevan ihmismäärän, olihan kisaan ilmoittautunut yli 30 000 ihmistä, jostain luin, että 36 000 olisi juossut. Itse olin toiseksi viimeisessä lähtöryhmässä, joka starttasi klo 10.25. Jostain syystä en ollut ilmoittanut puolisolleni aiempaa puolikkaan aikaa, joten hän joutui lähtemään viimeisessä lähtöryhmässä ja vähän ohitteluksihan kisa meni hänen osaltaan. Myös siskoni, joka juoksi ensimmäisen puolikkaansa koskaan, lähti vikasta ryhmästä, ja juoksi hienon juoksun. 

Ei muuta kuin matkaan! Itse juoksin pari ensimmäistä kilometriä hitusen alle kuuden minuutin kilsavauhtia ja hyvin pian huomasin, että kesävaatteista huolimatta tulee lämmin lenkki. Viiden kilsan ajaksi sain 31:19. Olin varustautunut Salomonin juoksuliivillä, jossa minulla olivat omat vedet mukana, ja se oli hyvä, sillä lähtöalueella odotellessa oli tullut jo jano. Juoksu kulki ensin mukavasti, mutta noin viiden kilometrin kohdalla alkoi vatsaani pistää. Yritin olla huomioimatta ikävää fiilistä mahassa, katselin maisemia, juoksin omassa rauhassa ja nautin heräilevästä keväästä ja mietin, miten katsojilla vielä oli niin paljon päällä. Juomapisteille en pysähtynyt. Ekalla kympillä tarjolla näytti olevan teetä ja vettä muovimukeista, joita juoksijat heittelivät sinne tänne. Niistä kuului kauhea poksunta, kun porukka juoksi niiden päältä niitä puhki. Tarjoiluista en osaa oikein kertoa muuten, koska en syönyt mitään vatsani takia. Urheilujuomaa oli tarjolla ilmeisesti 14 kilsan kohdalla ja geelejä myös jossain vaiheessa.

10 kilsan ajanoton ylitin ajalla 1:03:20. Pitkin matkaa oli paljon katsojia, ja juoksijoiden joukosta bongasin todella paljon tanskalaisia ja norjalaisia. Rumpujaan soittaneet orkesterit, joita oli lukuisia, saivat kananlihalle ja fiiliksen kattoon. Vaikka myöhemmin raportoitiin ainakin suomalaismedioissa poliisin estäneen puukkoiskun kisaan, paikan päällä ei ollut tällaisesta viitteitä ja seuraavana päivänä luinkin lehdestä, että tyypit oli vapautettu. Joka puolella oli paljon poliiseja ja ensihoitajia ja tunnelma reitillä todella rauhaisa.

Suunnitelmani oli ollut juosta ensimmäinen 10 kilometriä iisimpää ja sitten nopeuttaa tahtia. Mitään suoranaisia odotuksia ei ollut ajasta, sillä olinhan helmikuun lopussa sairastanut influenssa B:n, mennyt siitä hyvin huonoon kuntoon, kärsinyt sen jälkeen viikkotolkulla yskästä ja juossut vain neljä kevyttä pk-lenkkiä sairastelujen jälkeen ennen puolikasta enkä vieläkään tuntenut olevani entisessä kunnossa. Olin antanut itseni toipua influenssasta yli 6 viikkoa ja aloittanut treenit kävelyllä! Mutta silti käytännössä kyse oli siis kuntoutuneesta influenssapotilaasta puolimaratonille -meininki. Yhtään kovia treenejä en ollut tehnyt vielä ennen kisaa. En voi tarpeeksi painottaa sitäkään, miten tärkeää on antaa itsensä parantua kunnolla tuollaisen taudin jälkeen!

10 kilsan kohdalta, kun olimme tulleet alikulkutunnelista.
Meikä tuossa keskellä. Kuva: Sportograf.

Vessareissuksi meni

Jossain kohtaa alkoi vatsaa sitten kipristää ihan toden teolla ja 14 kilsan juomapisteiden luona päätin vierailla Bajamajassa, mikä oli hyvä päätös ja josta onnittelin itseäni. Erittäin mukavaa oli se, että noissa reitin varrella olevissa vessoissa oli kädet mahdollista pestä (desinfioivalla?) saippuavaahdolla. 15 kilometrin aikani oli 1:36:45 joitain minuutteja kestänyt vessareissu mukaan laskettuna. Ennen vessareissua olin kokenut hauskan yllätyksen, kun Instassa seuraamani Annariina yhtäkkiä tupsahti viereeni ja paineli sitten ohitseni, hetken juteltuamme. Myös puolisoni ohitti minut noin 4 kilometriä ennen maalia. Aikamoinen tsägä, että tuollaisessa ihmisjoukossa törmää tuttuihin!

Maaliin saavuin ajalla 2:15:16 ja vessaan sain mennä myös heti maaliintulon jälkeen, onneksi ei ollut jonoa. Oli kyse sitten puolikkaasta tai maratonista, en voi painottaa tätä liikaa: omat vessapaperit mukaan! Itse analysoin, että yllättävä lämpö sai aikaan tuon oman suolistoni äkillisen tarpeen toimia. Löparmage iski, eikä silloin auta muu kuin painella vessaan. 

Maalissa tuuli melko raikkaasti, joten halutessaan sai kääriytyä muoviin. Toivottavasti nuo muovit kierrätetään! Punaisissa rekkakonteissa oli vaatesäilytys.

Tunnelmani maalissa olivat helpottuneet! Vähän myös ryysis huvitti, sillä en suinkaan ollut ainoa, joka saapui maaliin, vaan omaa mitalia sai jonottaa hetken, mitalinjako oli melkoista liukuhihnatoimintaa. Samoin myös alkoholiton olut -jono oli kohtuullisen pitkä. Ei muuta kuin hakemaan omia kamoja ja taas kävi tuuri, kun törmäsin puolisooni maalialueella. Hengailimme kisa-alueella ja yritimme löytää siskoani, mutta kännykät toimivat huonosti. 

Olin ihan tyytyväinen juoksuuni kaiken kaikkiaan, sillä olihan matkalla kohti kevään ensimmäistä puolimaratonia ollut vastoinkäymisiä, kuten juurikin aiemmin sairastamani influenssa, yllättävä lämpö ja pakin meneminen sekaisin. Berliinin puolikas (ja maraton) ovat kyllä oivallisia ennätysten tekemiseen, jos niitä haluaa tavoitella ja on täydessä terässä, sillä koko reitti on täysin tasainen. 

Ei muuta kuin hotellille ja suihkuun. Matkalla majapaikkaan näimme vielä juoksijoita, jotka olivat tulossa maaliin reilusti yli kolmen tunnin ajalla. Näimme myös tyypit, jotka juoksivat kisan viimeisinä rekka- ja poliisisaattuessa kohti maalia. En voi kuin hattua nostaa, että hekin olivat lähteneet kisaan mukaan! Ja kaikkia kannustettiin ihan loppuun saakka. Ja mestoillahan oli tehty ihan uusi ennätyskin, maaliin tuli Erick Kiptanui ajalla 58:42. Käsittämätöntä näin tavisjuoksijan näkökulmasta.

Olin huonovointinen vielä monta tuntia juoksun jälkeen ja pystyin syömään ja juomaan kunnolla vasta illalla. Siitä olin tyytyväinen, ettei jaloissa tai muissa lihaksissa ollut mitään tuntemuksia kisan jälkeen eikä seuraavana päivänä. Se mielestäni kertoo siitä, että pk:ta on tullut tahkottua ja onhan tuo 21 kilsaa itselleni nykyään tavallinen pitkä lenkki treeniohjelmassani. Harmi vain, että pakin piti alkaa temppuilla.

Iltaruokailun jälkeen tuli vielä käveltyä kaupungilla pitkin poikin ja päivän saldoksi tulikin 45 000 askelta, ei huono. Kokemus oli kaiken kaikkiaan hyvä ja ihmispaljoudesta huolimatta asiat toimivat hyvin tai vähintäänkin kohtuullisesti. Jos kysyt, lähtisinkö Berliinin puolikkaalle uudestaan tällä kokemuksella, niin mieluiten lähtisin Berliiniin juoksemaan täyspitkää maraa. Sinnehän minulla oli paikka vuonna 2013 eli ennen kuin osallistumisia alettiin arpoa, mutta en päässyt paikalle juoksijan polven takia. Mutta mikä ettei tuo puolikaskin uudestaan! Se oli oikein mukava aloitus tälle juoksukaudelle, joka pitää sisällään aika monta puolikasta, kaksi maraa ja yhden pikkusen pidemmän lenkin (75 kilsaa). Huh. Mihin sitä onkaan tullut lupauduttua mukaan!

Millaisia onnistumisia ja harmituksia sinä olet kohdannut juoksutapahtumissa? Saa kertoa! Ja kysyä, jos joku Berliinin puolikkaassa vielä mietityttää.

Ihania reenejä,

Jenny

INSTASSA

 

Viikonloppuun mahtui onnea ja ahdistusta – normisettiä siis

Viikonloppuun mahtui onnea ja ahdistusta – normisettiä siis

Olipahan mieletön viikonloppu! Täynnä monenlaisia tunteita ilosta ahdistukseen ja onnesta vatutukseen. Perjantaina juoksimme 11 ihmisen voimin Forumin Stadiumista perjantaiaamuna avattuun Kauppakeskus Kaaren Stadiumiin ihanan keväisen keskuspuiston läpi. Olen jo pienenä pyöräillyt ja juossut keskuspuistossa joten se on ihan suosikkipaikkojani Helsingissä. Olin rekrynnyt juoksuun tyyppejä Instagramissa 

Asioita, joista ei saa puhua

Asioita, joista ei saa puhua

Nauratti, kun tiistaina Monnan ja Tuukan Ylös, ulos treenaamaan -ulkoliikuntakirjan julkkareissa päivän puheenaiheena oli meikäläisen vatsavaivat Berliinin puolikkaalla. Julkkareissa oli paljon tuttuja ja siinä juhlistamisen lomassa sitten vaihdoimme viime aikojen kuulumisia. Eikä minua jossain somekanavassa seuraava ollut voinut välttyä ytimekkäiltä kuulumisilta Berliinin lämpöiseltä puolikkaalta. Tarkempaa raporttia 

Tuliko elämästä sittenkin itsestäänselvää?

Tuliko elämästä sittenkin itsestäänselvää?

Tuliko elämästä sittenkin itsestäänselvää? Sitä olen miettinyt viimeiset pari päivää. Nipistellyt itseäni ja ollut huolissani, arvostanko elämää tarpeeksi. Vai olenko unohtanut ne asiat, joita rukoilin vielä viisi vuotta sitten?

Aloitin tällä viikolla joidenkin kuukausien putken valmennuksessa, koska jo jokin aika sitten huomasin, että itseni kehittäminen ja henkistely on jäänyt tämän kaiken (juoksun sekä kuvainnollisesti että kirjaimellisesti) jalkoihin. Luen edelleenkin paljon itsensä kehittämisen kirjoja ja elämäntaitokirjallisuutta, ja tiedän, että moni janoaa kirjapostauksia ja sitä henkistä arjen pohdintaa ja tarkoitus on kumpaankin panostaa taas enemmän jatkossa. Tuosta valmennuksesta kirjoitan myöhemmin lisää, kunhan olemme saaneet sen kunnolla käyntiin. Olen Katin valmennuksessa ja hoidoissa käynyt ennenkin ja lämpimästi voin niitä suositella.

Haluan sanoa senkin, että olen saanut myös muutamia palautteita siitä, että kirjoitan liikaa juoksusta, liikunnasta ja painonhallinnasta. Olen kiitollinen palautteesta ja nämä kolme asiaa ovat tärkeä ja merkittävä osa elämääni tällä hetkellä, mutta pyrin taas laajentamaan tätä repertuaariani. En tee sitä vain palautteen vuoksi, vaan koska itsekin haluan ja kaipaan sitä. Ymmärrän kuitenkin sen, että olisi aika huolestuttavaa, jos minä tai kirjoitukseni eivät olisi muuttuneet yhtään näiden 7 vuoden aikana, kun olen blogiani kirjoittanut.

Siinä mielessä tilanne valmennuksessa on nyt erilainen kuin aiemmin, koska aiemmin minulla oli monenlaisia ongelmia ja vastoinkäymisiä, joihin halusin jotain johdatusta. Kun siinä sitten mietin elämäni eri osa-alueita, huomasin, että vaikka jotkut aihealueet, kuten juuri tämä itseni kehittäminen, kaipaavat lisäboostia, elämäni on hyvin tasapaksua ja siihen olen tyytyväinen. Olen oikeasti onnellinen, kun puolitutun kohdatessa voi todeta, että ei mitään ihmeitä kuulu  ja hyvä niin! Mietin jossain vaiheessa blogiakin, että mistä ihmeestä nyt kirjoitan, kun minulla ei ole normiarjen normiongelmien (ne taitavat olla vakio) lisäksi enää mitään, mistä minun pitäisi selviytyä! Mutta täällä ollaan ja naputellaan ja tarkoitus on olla ja naputella jatkossakin.

No siitä pohdinnasta sitten pääsin siihen, että olenko lakannut olemasta riittävän kiitollinen kaikista asioista, joita elämääni on viime vuosina tupsahdellut, kuten vakituisesta työpaikasta, kylpyhuoneen lattialämmityksestä, tiskikoneesta (minua useamman vuoden seuranneet tietävät, että tiskasimme viiden henkilön tiskejä aika monta vuotta) ja pyykinpesukoneesta siellä ihanassa kylppärissä.  Että muistanko tässä arjen tasapaksuudessa olla iloinen ja onnellinen niistä asioista, joita rukoilin vielä jokunen vuosi sitten, vaikka siellä vesivahinkokämpässä asuessamme, josta emme voineet irrottautua kahden vuoden vuokrasopimuksen takia. Että onko minusta nyt tullut se minä, joka olin ennenkin kaikkea romahdusta silloin 10 vuotta sitten, joka ei osannut oikein arvostaa sitä yltäkylläisyyttä, mitä itsellä ja ympärillä oli (ja joka sitten katosi kuin tuhka tuuleen). Että en kai muutu siksi tyypiksi, joka ei kuullut linnunlaulua tai aina nähnyt arvoa niissä pienissä suurissa arjen asioissa. Se, etten sitä arvoa aina osannut nähdä, tosin johtui varmasti osin siitäkin, ettei arki tuolloin ollut tasapaksua vaan vähän turhankin jännittävää ja elin vuosia niin kovassa kuormituksessa, että ihme on, että sitä selvisi tiettynä aikana ihan niistä arjen perusjutuista.

Samaan syssyyn sitten aloin miettiä sitäkin, että kun nyt opetan lähes päivittäin 7-vuotiaalle tunnekasvatusta normaalin jutustelun lomassa, niin miksi en osannut tehdä vastaavaa silloin vanhempien tyttärieni kanssa. He joutuvat nyt paljon enemmän tsemppaamaan itse ja opettelemaan tunteidensa tunnistamista, niiden käsittelyä ja erityisesti niiden kanssa oloa, koska äiti ei vielä siinä elämän vaiheessa, kun he olivat vaikka alakoulussa, ollut sama tyyppi kuin nyt on. Ekaluokkalaiselle kerron monesti sitä, että kaikki tunteet ovat tavallisia, kaikkia tunteita on meillä jokaisella, mikään tunne ei ole väärä, mutta jos oikein harmittaa, niin sitä voi miettiä, miten tunnetta purkaa, miten sen kanssa on ja erityisesti miten sitä tuo esille kavereihin tai muiden ihmisten kanssa. On ihan ok olla surullinen, iloinen, vihainen tai pettynyt, ja on hyvä välillä pysähtyä tiedostamaan, mitä tuntee. Yllättävän hyvin muuten ekaluokkalainen osaa ottaa vastaan tällaista sanomaa ja pitää noita tunneläppiäni ihan normina.

Pyrin myös koko konkkaronkalle hehkuttamaan jokainen päivä jollain tapaa sitä, että on etuoikeus saada olla täällä ja mitä vain mahtavaa voi tapahtua milloin vain ja että jos epäonnistumisia tulee, niin se on vain elämää, niistä opitaan ja sitten taas noustaan. Mutta taaskin harmittelin sitä, että en aloittanut sitä aiemmin vanhempien tyttärien kanssa, koska en vain tajunnut sitä itsekään. Tuntuu, että heillä on nyt sitten vähän heikommat eväät tähän elämään kuin nuorimmaisellani, joka saa kuulla äidin tekemää aivopesua harva se päivä. Olen käynyt itseni kanssa tästä kovaa kamppailua ja kokenut syyllisyyttä, että en ole ollut polullani tällä kohtaa aiemmin kuin missä nyt olen. Mutta sitkeästi haluan uskoa siihen, että monella asialla on tarkoituksensa!

Haluan myös uskoa siihen, että tärkeää ei ole se, mitä teki 10 vuotta tai 5 vuotta sitten. Tärkeää on se, mitä tekee tässä ja nyt ja tästä eteenpäin. Olemme mokailleet ja tehneet virheitä elämässä kaikki vaikka kuinka, mutta haluan uskoa siihen, että jokainen hetki on uusi mahdollisuus. Että sen syyllisyyden taakankin voi tiputtaa ja alkaa elää niiden omien, tämän hetkisten arvojen mukaan ilman isoa selkäreppua. 

Tulin myös siihen tulokseen, että vaikka olen muuttunut blogini alkuajoista, en ole lakannut olemasta se tyyppi, jolla on nykyään lamput päällä, joka vilpittömästi arvostaa elämää ja sitä, että saan olla täällä. Yhä edelleenkin hurmaannun vastaantulijan hymystä, nukkuvan kuopukseni peiton alta pilkottavista jaloista, henkevistä keskusteluista vanhempien tyttärieni kanssa, puolisoni valmistamasta smoothiesta, siitä, että saan työkaverit nauramaan palaverissa. Hullaannun siitä, että aurinko paistaa, kevät tulee, voin seistä meren rannalla ja antaa tukan hulmuta joka suuntaan. Saan virtaa teistä, lukijoista ja teidän palautteesta, Instagramista, uusista juooksutrikoista, siitä, kun näen ison muuttolintuparven lentävän ylitseni. Minut tekee iloiseksi se, että saan kävellä töihin, kehua vieraan ihmisen kauniita korvakoruja, kirjoittaa, olla läsnä, hengittää, nukkua ja tuntea olevani näin elossa kuin nyt olen.

Ihanaa viikonloppua sinulle!

Jenny

P.s. Järjestän 24.4. valmennuksen klo 17-20 Helsingissä aiheena Askeleet pysyvään painonpudotukseen. Katso lisätietoja Facebookista!

Keskity siihen, mikä on olennaista

Keskity siihen, mikä on olennaista

Ai että! Keskity siihen, mikä on olennaista. Viime aikoina olen haihatellut sydämeni kyllyydestä ja miettinyt kaikkia niitä unelmia ja tavoitteita, joita olen nyt lähiaikoina toteuttamassa. Kaksi haavettani, päästä Utöön ja juosta pitkään, toteutuvat heinäkuun ekana viikonloppuna, kun osallistun Team Henriksson Finland -joukkueessa (johon kuuluvat siis meikä ja mösjöö)