Tuntui siltä kuin elämä valuisi ohitse

Taas perjantai! Tällä viikolla tuntui siltä, että elämä valuu ohitse, minä yritän kurotella mutta olen aina kaksi metriä sen perässä. Että peilistä näkyy vanhentunut pärstä, hiuksissa on harmaata ja lapset muuttavat kohta pois kotoa. Että niin paljon on unelmia, joita en ole vielä toteuttanut, ehdinkö edes enää. Ja milloin edes keksin, mitä haluan elämälläni tehdä. Huhhuh. Tällä viikolla pääkopassa pyöri niin sanotusti diippiä shittiä.

Alkuviikosta sumplittiin puolisoni kanssa kalenteria ja etsittiin iltaa, jolloin voisimme mennä elokuviin kahdestaan. Jo tiistaina tuntui, että tämä viikkohan on taputeltu loppukuusta puhumattakaan. Maanantaina askartelin kirjaimellisesti paperikalenterini kanssa ja yritin änkeä viikon treenejä kalenteriini , siis ilman stressiä. Tulin siihen tulokseen, että nyt on niin, että tällä viikolla on vain joustettava, koska olin lupautunut lähtemään keskellä viikkoa Ikeaan ja viikonloppuna suuntaamme Turkuun kyläilemään esikoiseni luona. Lauantaina taas on nuorimmaisen treenit ja sauna. Keski-ikää tai ei, mutta saunavuoro jää välistä vain hätätapauksessa.

Mitä järkeä tässä on?

Aloin sitten miettiä, että onko tässä mitään järkeä. Siis missään. Elämässä. Täyteen ahdetussa sellaisessa, vaikka silti luultavasti paljon väljemmässä kuin miltä monen muun aikataulut näyttävät. Pari päivää ahdistelin sitä, että elämä valuu ohitseni enkä pysy mukana. Pinna oli kireällä. Halusin olla yksin ja hiljaa. Mietin tekemiäni (huonoja) ratkaisuja viimeisen 20 vuoden aikana. Olin kovaa vauhtia syöksymässä vellomaan. Löysin itsestäni pienen marttyyrin, joka herää, menee töihin, tulee kotiin, menee nukkumaan. Toki päiviin mahtui paljon muutakin, mutta huonona päivänä agenda tuntui tasan tarkkaan tuolta.

Onneksi huomasin, että kas, olin syöksymässä sinne, minne ei kannata mennä. Sinne, missä ei edes halua löytää ratkaisua, vaan haluaa olla ja märehtiä, olla surkea. Totesinkin nopeasti, että no ei saa ainakaan valittaa, koska moni peruspalikka on vähintäänkin suhteellisen kunnossa. Asiat voisivat olla huonomminkin eikä elämästä koskaan ole varmuutta. Ja tiedänhän hyvinkin sen, että arjesta pitää itse tehdä sellaista, että se on omasta mielestä tyydyttävää. Kukaan muu ei pysty tekemään muutoksia minun elämässäni. Mutta olen jo karsinut niin paljon kaikesta mahdollisesta, etten oikein voi enkä oikeastaan enää edes halua konmarittaa mistään elämääni liittyvästä.

No, puoliso sitten totesi myös, että tällasta tää nyt on, mutta että pitää tehdä päivistä mahdollisimman mukavia. Olen samaa mieltä. Vaikka elämä on nyt kauniisti sanottuna runsasta ja täyteläistä, saa se silti olla mahdollisimman mukavaa ja stressitöntä.

Synttärit joka päivä 

Jokaisen päivän agenda olkoon se, että teen päivästä mahdollisimman mukavan. Aina on pieniä juttuja, joilla arjesta tekee juhlaa ja jokainen päivä voi olla kuin synttärit, kuten olen monta kertaa aiemmin todennutkin. Ne synttärit vain tuppaavat jäädä kaiken muun jalkoihin.

Elämässä ei ole ehkä järkeä, meillä on täällä matkamme ja tehtävämme, täällä pitää kasvaa ja kehittyä, tehdä oma panoksensa, hoitaa oma tonttinsa ja mitä sitten tapahtuu onkin ehkä yksi suurimmista mysteereistä, mutta pelkkää raatamista tai selviytymistä tai katsomista kun elämä lipuu ohitsemme tämän kaiken ei tarvitse olla.

Ihan oikeasti, vaikka arki tuntuu välillä raivokkaalta juoksemiselta ja täyteen tupatulta katastrofilta, tärkeä on muistaa, että lopulta pelkästään se, että saa olla olemassa on hienointa ikinä. Ja sitten se jostain tupsahti päähäni: läsnäolo.

Mitä enemmän kiire ja mitä runsaampaa näytöstä maailmankaikkeus tarjoilee, sitä enemmän kannattaa keskittyä läsnäoloon. Olin taas hukannut sen, koska kiire. Se auttaa jo paljon, eikä ehkä enää tunnu siltä, että elämä juoksee ohi ja itse on aina sen pari minuuttia jäljessä.

Mahtavaa perjantaita! Nautitaanhan tästä päivästä ilman tunnetta, että kohtahan taas on uusi viikko!

P.s. Olenko yksin?