Juoksuvuosi 2017 – nollakunnosta maratonjennyksi

Candy on the Runin Karoliinalta kopsasin hauskan idea kirjoittaa juoksuvuodestani. Juoksuvuosi 2017 tarkoittaa itselläni huimaa parannusta juoksukunnossa: liki nollakunnosta maratonjennyksi. Pitkälle olen tullut ja pitkälle olen menossa ja vaikka itsestäni tuntuu, että tammikuussa puolen vuoden tauon jälkeen aloitin juoksun nollasta, niin en sentään ihan sohvalta lähtenyt. Pystyin juoksemaan 10 kilometriä, vaikkakin parikymmentä minuuttia hitaammin kuin olin sitä juossut pari vuotta aikaisemmin, jolloin treenasin Berliinin maratonille, jonne en koskaan juoksijan polven takia päässyt. Yhteistyö Vauhtisammakoiden kanssa ja järkevämmän juoksemisen opettelu ovat kirkastaneet tässä matkan varrella, että tuolloin(kin) treenasin ihan pieleen. Suurin osa treeneistäni oli kovatempoisia vauhtikestävyystreenejä, oli kyse sitten ryhmäliikunnasta tai juoksusta.

Tammikuussa aloin juosta tosiaan puolen vuoden tauon jälkeen. Kesällä olin tehnyt joitain yksittäisiä 10-15 kilometrin lenkkejä. Kunto oli ohjaussyksyn jälkeen hyvä, vaikka paino kieppui ylipainon alarajalla ja olo oli muutenkin vetämätön. Olin aloittanut elämänmuutosprojektin, mutta en stressannut urheilusta, ja oikeastaan koko kevään liikuin itselleni vähäisesti, vain noin kolme kertaa viikossa.

Tammikuussa juoksin pääosin puolisoni kanssa, joka oli juossut säännöllisesti kaikki nekin vuodet, kun itse olin välillä vihannut juoksua, välillä rakastanut sitä eli kuopukseni, 6, syntymän jälkeen juoksu oli ollut takkuista. Kympin juoksemiseen kului aikaa noin 1 h 10 minuuttia ja se tuntui raskaalta, nihkeältä, inhottavaltakin. Hyvä olo saavutti minut vasta lenkin jälkeen ja jatkuvasti mietin, miksi kiusaan itseäni juoksemalla, koska se tuntuu niin kauhealta! Jossain pohjalla oli kuitenkin kipinä ja muisto siitä, mitä juoksu voisi olla, ja se kantoi minuakin eteenpäin. Vaikka olimme joulunpyhinä ostaneet paikat Tukholman maratonilta, ajattelin vielä, että kesäkuun alkuun on aikaa ja juoksin lenkin kerran viikossa, noin 40 kilsaa kuussa.

Helmikuussa juokseminen alkoi jo vähän sujua. Juoksin yhä aika lyhyitä lenkkejä, 7-10 kilometriä kerrallaan. Olin tosi tyytyväinen siitä, että talvesta huolimatta juoksin tuon kerran viikossa, usein lauantaiaamuisin puolisoni kanssa. Vaikka juoksin kympin yhä 15-20 minuuttia hitaammin kuin muutama vuosi aiemmin, olin tyytyväinen, että juoksin. Sykkeet pomppivat hurjan korkealla ja siksikin juokseminen tuntui tukalalta. Pikku hiljaa juoksukunto alkoi kuitenkin parantua enkä ollut kympin lenkin jälkeen enää niin loppu kuin vielä tammikuussa.

Maaliskuussa juoksin lenkin viikossa, kävin kerran pari viikossa joogassa ja salilla. Treenasin kerran viikossa parin kuukauden ajan personal trainer Tuukka Pursiaisen johdolla, mutta en saanut niitä omia salitreenejä käyntiin. Osittain tämä johtui siitäkin, että olin pudottamassa painoa ja halusin ennen kaikkea, että kilot katoavat ruokavaliolla, eivät (liialla) liikunnalla, kuten pari kertaa aiemminkin jojotteluvuosieni aikana.

Huhtikuussa painoa oli pudonnut kuusi kiloa ja se alkoi näkyä juoksussa. Yhä edelleenkin juoksin vain reilun kympin lenkkejä, vaikka maraton alkoi lähestyä. Aloin käydä säännöllisesti taas hierottavana, sillä vanha polvivaiva ilmoitteli itsestään muutamalla pidemmällä juoksulenkillä. Kehonhuolto onkin tästä lähtien ollut hyvin säännöllistä, sillä se mahdollistaa sen, että voin juosta!

Toukokuussa, vappupäivänä, juoksin pisimmän lenkkini siihen asti koskaan, 24,1 kilometriä ajalla 2 h 40 minuuttia. Jalkapohjani oli pari päivää lenkin jälkeen tosi kipeä ja kauhuissani ajattelin, miten koskaan voin selvitä Tukholman maratonista, joka oli reilun kuuukauden päästä. Juoksin muutaman 16-18 kilometrin lenkin toukokuussa ja osallistuin myös HCR:n, jonka otin pitkänä ja rauhallisena lenkkinä. Maalissa olin ilman pingottamista ajalla 2.23 ja juoksu oli tuntunut kevyeltä. Ainoa vain, että vaatteitahan oli liikaa päällä, enemmän kuin esimerkiksi viime sunnuntain yhteislenkillä!

Kesäkuussa matkustimme Tukholmaan ja sain kokea ensimmäisen maratonin. Se oli niin mielettömän hieno kokemus, että nauroin ja itkin samaan aikaan, kun saavuin maaliin. Olin voittanut itseni, ja miten vähällä juoksulla! Maalissa olin ajalla 5:09: 52. Matkan aikana ei ollut pulmia, mutta voi luoja, miten kankea ja kipeä kroppa oli seuraavana yönä.

Ensimmäinen maraton on mieletön kokemus

Maratonin jälkeen aloin juosta ja harjoitella juoksua! Ilmoittauduin elokuiselle Helsinki City Marathonille, joka olikin kokemus poikineen!

Heinäkuussa juoksin paljon ja lähinnä yksin. Pisin juoksemani lenkki oli 25 kilometriä. Juoksu tuntui hyvältä, nautin lähes jokaisesta askeleesta, vaikka joukossa oli vielä huonoja juoksupäiviä, joita ei enää ole ollut moneen kuukauteen. Tajusin, että oli kestänyt puoli vuotta, että juoksu oli alkanut sujua ja tuntua mukavalle myös juoksun aikana.

Ymmärsin myös sen, että juoksemaan oppii juoksemalla enkä oikein ymmärtänyt sitä, miten olin voinut Tukholmassa noin vähillä juoksuilla edes selvitä maaliin. Vanhalla jumppaohjaajakunnolla ehkä, se varmaankin kummitteli jossain ylipainon alla? Paitsi juoksun, myös liikunnan ilo alkoi palata ja minusta oli ihanaa liikuttaa itseäni! Tätä olin odottanut ja nyt se fiilis oli täällä.

Heinäkuussa vietimme ihanan viikon Mallorcalla ja juoksin yhteensä 35 kilometriä tuon viikon aikana reilusti yli 30 asteen helteessä. Juoksu sujui ja oli ihana juosta ja hikoilla! Kiloja oli tässä vaiheessa lähtenyt 11 ja se kyllä tuntui juoksussa. Myös vartalo alkoi tiivistyä ja kroppa alkoi näyttää siltä, että olen juossut enemmän, vaikka työsarkaa on vieläkin.

Elokuussa juoksu jatkui ja juoksin toisen maratonini, joka oli aika hurja kokemus. Elokuussa juoksin yhteensä 145 kilometriä. Peruslenkkini oli 15 kilsaa lahden ympäri. Aloin miettiä, miten voisin oppia paremmaksi ja taloudellisemmaksi juoksijaksi. Juoksukoulu oli ratkaisu.

Maraton helteessä ja myrskyssä – never stop running

Syyskuussa aloitin yhteistyön Vauhtisammakon kanssa, ja se osoittautui juoksun suhteen parhaaksi päätökseksi, minkä saatoin tehdä. Kävin joulukuun alkuun saakka juoksuryhmässä, josta jouduin vain kerran olemaan pois talvisirkuksen takia. Sain oman juoksuohjelman, jota noudatin orjallisesti erityisesti alussa. Välillä aikapula pisti soveltamaan ohjelmaa, mutta pääosin tein, kuten oli sanottu. Juoksin kilometrin vetoja eri vauhteihin 3 minuutin palautuksilla ja pitkiä waldniel-lenkkejä. Syyskuussa juoksin myös täysillä kilometrin aikaan 4:37 ja 200 metriä aikaan 36,5 sekuntia. Kun vain pääsen testaamaan näitä matkoja uudestaan tuossa keväämmällä, uskon, että parannusta on tapahtunut paljonkin.

10 syytä osallistua juoksukouluun

Lokakuussa nautin juoksuvalmennuksesta täysillä ja tuntui, että joka yhteisjuoksun jälkeen opin jotain uutta. Ja vaikka vettä olisi satanut kaatamalla, minä juoksin. Kilometrejä ei kertynyt niin paljon, koska juoksu sisälsi erilaisia, myös vetotreenejä, mutta olin tyytyväinen. Lokakuussa tuntui, ettei kunto kohoa, mutta olin sinnikäs.

Marraskuussa aloin huomata, että kunto parantuu. Jaksoin juosta pitkiä lenkkejä matalilla sykkeillä ja myös vetojen juokseminen helpottui koko ajan.

11.11. järjestimme ensimmäisen yhteislenkin Juoksujalka vipattaan Merituulin ja Lenkillä-blogin Elinan kanssa. Tajusin, että tuo yhteislenkkien järkkääminen on niin mun juttu ja nautin juosta ventovieraidenkin ihmisten kanssa ja höpötellä niitä näitä. Yhteislenkkejä on tulossa taas tammikuussa, kunhan olen selvinnyt joulusta, hahaha.

Yksi parhaita asioita juoksussa on yhteisöllisyys

Marraskuussa juoksin myös kaksi viikkoa putkeen, kun osallistuin marrasputkeen. Työn takia kuitenkin putki keskeytyi, sillä oli joitain tosi tiukkoja päiviä, kun olisin ehtinyt juoksemaan vasta yömyöhällä. Priorisoin sen sijaan unta!

Marrasputki, lokakuun juoksut ja ultrahaave

Marraskuussa alkoi tuntua siltä, että taas ja vihdoin rakastan juoksemista! Ja se tunne on muuttunut pysyväksi. Oman kehityksen seuraaminen on ihan mielettömän hienoa ja palkitsevaa ja motivoi entisestään! Aloin ensimmäisen kerran haaveilla ultramatkasta, vaikka olin jo elokuussa suunnitellut juoksevani Helsingistä Porvooseen. Tajusin, että ennen mahdollista ultraa minun on vielä juostava paljon, mutta kipinä kytee, eikä ole sammunut.

Marraskuun vikalla viikolla Vauhtisammakko-treenit loppuivat, mutta olen mukana taas helmikuussa, kun ensi kevään treenit alkavat. Suosittelen kaikille, jotka haluavat oppia juoksemaan taloudellisemmin ja kehittymään juoksussa, juoksukoulua! Olen oppinut lyhyessä ajassa niin paljon, että en voi kuin ihmetellä.

Joulukuussa juokseminen jatkuu ja rakennan pohjaa ensi vuodelle, joka tulee pitämään sisällään monia juoksukisoja. Berliinin puolimaraton, Tukholman maraton kesäkuussa ja Trondheimin maraton syyskuussa ovat jo varmoja. Jos tämä vuosi oli parempaan kuntoon -vuosi, niin ensi vuosi tulee itselläni olemaan juoksun vuosi. Maratonjenny on vauhdissa eikä häntä pysäytä mikään. Ja vielä haluan sanoa ison kiitoksen Vauhtisammakon porukalle, niin valmentajille kuin kanssajuoksijoille, ilman teitä en olisi päässyt näin pitkälle! Ja matka jatkuu taatusti, kohti mäkiä (joita vihasin juosta ennen juoksukoulua!) ja niiden yli. On makea tunne, kun pitkät lenkit ovat nykyään oikeasti pitkiä 18-25 kilometriä enkä niiden jälkeen ole mitenkään tavallista uupuneempi. En olisi osannut vuosi sitten kuvitella, missä olen nyt.

Kepeää keskiviikkoa!

Jenny

Lue myös:

Juoksija ei voi vain juosta – vinkit kehonhuoltoon

Juoksulenkille pukeutuminen syksyllä ja talvella

Juoksu tiivistää kehoa ja saa unohtamaan murheet