Esteet ovat usein vain omassa päässä

Kävin eilen luennoimassa Naantalissa Supertreeneissä elämänmuutoksesta ja painonhallinnasta ja porukkaa oli kivasti paikalla, vaikka moni oli jo jumpannut pitkän päivän ja varmasti turnauskestävyys alkoi olla tilaisuuden loppua kohden koetuksella. 45 minuutin luentoni jälkeen oma oloni sen sijaan oli ihan uskomattoman energisoitunut ja täynnä virtaa, mikä mahtava tunne! Tuli mieleen, että tuota luennointia mielelläni harrastaisin taas enemmänkin, saisinkohan sellaisen nyt tänne Helsinkiinkin aikaiseksi.

En eilen voinut kuitenkaan olla miettimättä noin kuuden vuoden takaisia aikoja, kun vielä podin niin hirveää esiintymiskammoa, että stressasin esiintymisestä viikkoja etukäteen ja meinasin pyörtyä pelosta, kun kohokohdan aika koitti.  Esteet ovat usein vain omassa päässä. Jumpan ohjaaminen ei ollut silloinkaan ongelma, koska saatoin paeta liikkeeseen enkä nimenomaan joutunut seistä jököttämään paikallani. Julkinen puhuminen sen sijaan tuntui ensin ihan kauhealta jo pelkkänä ajatuksena, mutta itseni tietoinen altistus sille on kannattanut, koska koko homma on kääntynyt päinvastaiseksi. Sen sijaan, että miettisin, että onko pakko en halua, ajattelen, että milloin saan ja pääsen taas vetämään omaa showta. Siedätyshoito on selkeästi tepsinyt!

Entä jos vastoinkäymisetkin ovat vain haasteita? Asioita voi katsoa monesta kantista.

Tuli sitten mieleen moni muukin asia, mitä on tässä lähiaikoina tullut tehtyä, joita en olisi aiemmin vain voinut kuvitellakaan itseäni tekemässä. Olen ollut ruotsinkielisessä haastattelussa televisiossa ja radiossa useamman kerran. Olen juossut maratoneja (jee, jopa kaksi kappaletta, tänä vuonna onneksi lisää). Olen tehnyt muitakin asioita, joista olen joskus ajatellut, etten pysty niihin, vaikka esteet ovatkin olleet ihan vain omassa päässäni eivätkä totta laisinkaan. Olen myös elänyt läpi aikoja, joista olen kuvitellut, etten selviä niistä enkä voinut ajatellakaan, että lopulta olisin niistäkin kokemuksista tietyllä tavalla kiitollinen ja ainakin sata kertaa vahvempi ja itsevarmempi monesta selvittyäni.

Haluan siis sanoa, että ihmisestä on niin paljon enempään kuin mihin hän luulee pystyvänsä. Erityisesti tämä saattaa näkyä vaikeassa (kriisi)tilanteessa, mutta myös niissä arjen pienemmissä asioissa, joista ajattelee, että kyllähän muut, mutta en minä. Meistä voi löytyä voimavaroja, joita emme olisi kuvitelleet omistavamme ollenkaan.

On toki helppoa ajatella, ettei pysty johonkin, koska eihän silloin edes tarvitse. Pystymättömyyden tunteen takana voi olla paitsi pelkoa, myös puhdasta laiskuutta, kröhöm, miten tämä kuulostaakin niin tutulta? Helpommalla pääsee, kun vain toistaa samaa vanhaa eikä muuta mitään. Vai pääseekö sittenkään? Jos jotain oikeasti haluaa, kannattaa sen eteen työskennellä. Kaikki ei aina heti kättelyssä tunnu välttämättä niin mahtavalta, kuten luennointi omalla kohdallani, ja joskus tarvitaan sitkeyttä ja sitä, että riittävästi vain toistaa jotain asiaa. Voisi toisaalta ajatella, että miksi turhaan haaskata aikaa moiseen, kun voisi vain ollakin. Mutta usein se asia, jonka eteen on saanut, jaksanut ja halunnut panostaa, myös palkitsee moninkertaisesti.

En enää ajattele, että kovin moni asia olisi omalla kohdallani mahdoton, ainakaan silloin, jos näen sen vaivan, että työskentelen asian eteen. Isoja tavoitteita minulla on muutamia, jotka liittyvät urheiluun, työhön kuin asumiseenkin. Koska ne eivät ole jättäneet minua rauhaan vaan ovat roikkuneet mukana jotkut jo vuosia, toiset vähän vähemmän, on ne varmaan sitten pakko toteuttaa tai ainakin yrittää toteuttaa, jolloin ei tarvitse myöhemmin jossitella, että olisinpa edes kokeillut.

Niin monta kertaa olen saanut sanoa itselleni, että katopas, pystyithän sä tähänkin, ja tähän. Että ihan turha väittää muuta ja ajatella, että kyllä ne muut, mutta et sinä. Minusta on niin paljon enempään kuin luulen välillä pystyväni. Sinusta on niin paljon enempään kuin välillä luulet pystyväsi.

Jos ei kiinnosta, sekin on ok. Mutta jos niitä tavoitteita ja unelmia on, jotka vain eivät anna itsen olla, tee se. Ala hommiin, tee asioita, jotta menet kohti niitä. Älä odota, että joku tulee ja hakee soffalta. Tee tietoisesti töitä tavoitteidesi eteen. Näin itse ajattelin toimia, koska muuten mietin varmaan 20 vuoden päästäkin, että olisiko sittenkin pitänyt. Että olisipa silloin nelikymppisenä tai vaikka kahdeksankymppisenä ryhtynyt hommiin eikä miettinyt, että on jo liian vanha. Aargh. Jos nyt aloittaa, niin vuoden päästä on jo aika pitkällä.

Se ei tarkoita sitä, etteikö ole tyytyväinen nyt ja tässä, että jahtaa koko ajan lisää. Kyllä sen erottaa, mikä on turhaa jahtaamista ja josta voi luopua ja mikä taas itselle merkityksellistä.

Mahtavaa alkanutta viikkoa,

Jenny

Instagram * Facebook