Arjen ei pitäisi olla selviytymistä
Arki rullaa ja loman jälkeinen elämä alkaa olla balanssissa. Sopivasti töitä, urheilua ja kotona hengailua. Iltaisin sänkyyn puoli ysin, ysin aikaan ja unta kaaliin puoli kympiltä. Kirjan lukemista ja kanin rapsuttelua. Kotihommia ja kauppareissuja. Juoksukoulujen ohjaamista. Ulkoilua perheen kanssa. Lapsen kuskaamista harrastuksiin. Imuroimista ja pyykinpesua. Somejuttuja. Roskien viemistä. Tasapaksua arkea, sitä, mitä rakastan. Hyvä, sillä arjen ei pitäisi olla selviytymistä.
Monella meistä elämä on kuitenkin tasapainottelua, ollut ehkä jo pitkään. Mutta yhä enemmän korviini kantautuu myös viestejä siitä, että moni tiedostaa arjen hektisyyden ja ainakin yrittää lakata suorittamasta elämää. On oikeasti tosi hienoa kuulla kuinka kiinnitetään huomiota arjessa kuormituksen ja levon sopivaan balanssiin. Itsellänikin se on asia, joka on mielessä oikeastaan päivittäin. Eikä minullekaan enää naureskella aikaisista nukkumaanmenoista, vaan enemmänkin kuulen sitä, kuinka moni muukin yrittää saada riittävästi unta.
Eikä monia kuormita pelkästään työ, vaan kaikki se arkirumbakin siinä ohella. Tekemistä on hirveästi, ja kaikki on meidän saatavilla. Infoa tulee joka tuutista ja halu pysyä mukana menossa on kova. Pitää muistaa paljon asioita, ja tehdä vielä enemmän. Omia asioita töissä ja kotona, perheen asioita, lasten asioita. Harrastuksia, koulujuttuja, kaverisynttäreitä, hammaslääkäreitä, influenssarokotuksia, retkipäiviä ja koripalloleirejä.
Välillä tuntuu, että taakan alta ei voi mitenkään selvitä. Varsinkin, jos itse hoitaa kaiken yksin. Totumme kaikkeen. Myös siihen, että perusarki tuntuu selviytymiseltä. Sen ei kuitenkaan kuuluisi tuntua siltä, vaan olla asia, jota voi oikeasti rakastaa.
Mutta.
Olon voi tuntea paremmaksi heti siinä hetkessä. Ja vasta kun mieli on kirkas eikä olo ole alakuloinen ja apea, voi miettiä ja oikeasti ymmärtää, mitä voi vähentää ja mitä sellaista ehkä lisätä, mistä saa energiaa.
Itseä auttaa suuresti kaiken keskellä se, kun muistan pysähtyä ja hengittää. Tietoisesti syvään: sisään – ulos – sisään – ulos. Menen joogamatolle ja teen, kuten opettaja käskee. Kävelen merenrantaan katsomaan aaltoja. Juoksen metsässä. Tai juoksen niin kovaa kuin pääsen. Katson ulos ikkunasta. Rapsuttelen kania. Annan jonkun halata. Halaan jotakuta itse. Sanon jotain ystävällistä jollekulle. Makaan lattialla ja nostan jalat ylös seinää vasten. Asioita, jotka eivät maksa mitään (paitsi jooga).
Vaikka tuntuu, että arki vie mukanaan ja välillä upottaa, niin oikeasti ratkaisu on siinä hetkessä. Muistetaan hengittää. Mennään joogamatolle. Kävellään merenrantaan. Juostaan metsässä. Juostaan, niin kovaa kuin päästään. Katsotaan ulos ikkunasta. Rapsutellaan kania (tai vastaan tulevaa koiraa.) Annetaan jonkun halata. Halataan itse. Sanotaan jotain ystävällistä. Maataan lattialla ja nostetaan jalat ylös seinää vasten.
Ihanaa keskiviikkoa! Voi hyvin.
Jenny
Sydän on tullut alle jäädäkseen, saa tykätä!
Tule Instagramiin!
Tule Facebookiin!
Heli Kalliomäki
Noinhan se on. Allekirjoitan ajatuksesi täysin. Helppoa se ei aina ole mutta tuohon pyritään.
Itse koitan pitää mielessäni vielä sellaisen pysäyttävän ajatuksen jonka luin joskus neuvolan seinältä joitakin vuosia sitten: ”sinun arkesi on hänen lapsuus” tai jotenkin noin se meni. Mutta se aina joskus laittaa miettimään miksi suorittaa kiireessä arkea, ja että nauttisi siitä perus arjesta perheenä eikä pelkästään vaikka odota vaikka sitä tulevaa lomamatkaa.
Hyvää viikonloppua!
jenny
Kiitos Heli kommentistasi! Meidän aikuisten on niin helppoa luisua siihen kiireeseen, suorittamiseen ja siihen, että tuntuu, että arki on vain yhtä selviytymistä. Mutta eka askel siitä pois on se, että havaitsee tilanteen. Se on aina jo tosi iso juttu, oli kyse mistä tahansa, että oivaltaa, että hei, tämä asia voisi olla toisinkin. Ja onhan tämä arki pitkälti harjoittelua asiassa jos toisessa. Mutta toi on ihan totta, mitä neuvolan seinällä on lukenut. Lapset elävät tosi hetkessä, mutta silti aikuisten kiireen ja stressin tuntu voi heihin tarttua. Tuo lause onkin hyvin motivoiva toimimaan toisin! 🙂
Itsekin olin aikanaan se ikuinen odottaja. Nyt lomamatkat tai muut kivat jutut ovat plussaa, mutta kyllä se isoin onni tulee tästä ihan peruselämästä. Tämä on vaatinut itsetutkiskelua ja harjoittelua. Mutta se on todellakin mahdollista tuntea näin, ilman edes, että mitään isoja kriisejä tapahtuu.
Ihanaa viikonloppua sulle, Heli!