Hyvä elämä

Asioita, joista ei saa puhua

Nauratti, kun tiistaina Monnan ja Tuukan Ylös, ulos treenaamaan -ulkoliikuntakirjan julkkareissa päivän puheenaiheena oli meikäläisen vatsavaivat Berliinin puolikkaalla. Julkkareissa oli paljon tuttuja ja siinä juhlistamisen lomassa sitten vaihdoimme viime aikojen kuulumisia. Eikä minua jossain somekanavassa seuraava ollut voinut välttyä ytimekkäiltä kuulumisilta Berliinin lämpöiseltä puolikkaalta. Tarkempaa raporttia kisasta on tulossa myöhemmin, mutta tähän väliin voin kertoa, että lihakset eivät väsähtäneet, mutta tuli vatsavaivoja. Suomeksi sanottuna paskahuussi kutsui. Luojan kiitos omat paperit olivat mukana, sillä aika monesta kopista ne olivat päässeet loppumaan! Uuh, se olisi ollutkin ikävämpi tilanne se.

Kukkia sulle! Joskus elämä tosin on yhtä julkkaria! Kuva napattu Brunssikirjan kemuista.

Jäin sitten miettimään, että olisinhan voinut antaa Berliinistä ruusuisemman ja popkornisemman kuvan. Jättää puolimaratonin pulmat kertomatta ja sanoa, että hienosti meni. Ja muutenhan juoksu menikin hienosti, kun ottaa huomioon, että täällä on kuntouduttu influenssapotilaasta viime viikkojen aikana kuitenkin puolikkaalle, kuten eräs ihanasti Instassa totesi. Juoksussa ei ollut vikaa eikä jaloissa ja tunnelma kisassa oli ennen kaikkea mahtava.

Mutta, kuten olen sanonut niin monta kertaa aiemminkin, elämän kaikista puolista ja sävyistä on hyvä puhua. Ei kannata lähteä sille linjalle, että yrittää näytellä, että elämä on AINA vain popparia ja kuohuviintä. Koska kenenkään elämä ei ole. Ei edes sen sinun mielestäsi täydellisimmän tyypin, joka varmasti kamppailee ihan samojen asioiden kanssa kuin sinäkin.

Itseäni aika ajoin kyllästyttää esimerkiksi koko Insta ja sen siloiteltu ja pintapuolinen kuva. Kovin moni kun ei uskalla näyttää itsestään niitä ei niin suotuisia puolia tai sitä elämää, joka jää sen kiiltsikkapinnan ulkopuolelle. Itsellenikin on aikanaan sanottu, että älä hei kirjoita vaikkapa masennuksesta tai burn outista ja älä ainakaan kirjoita köyhyydestä. Että jos vaikka joku päivä etsin töitä, niin se voi olla haittana.

Siihen sanoisin vain, että jos lähes 10 vuoden takaiset asiat estäisivät minua saamasta jotain tiettyä työpaikkaa, voin kertoa, ettei se työpaikka olisikaan sellainen, missä haluan olla. Sen sijaan, että silottelee ja näyttää pelkkää pintaa, on paljon tärkeämpää mielestäni kirjoittaa kaikista niistä elämän sävyistä, myös niistä harmaista yhtä lailla kuin vaaleanpunaisista. Se antaa muillekin toivoa, ennen kaikkea heille, jotka nyt ovat kaulaa myöten kurassa, että monesta selviää ja kaikella on aikansa. Että mikään asia ei jatku samanlaisena loppuelämää. Tunteetkin hiipuvat, myös ne karseimmat tunteet, joista ei uskonut jossain vaiheessa selviävänsä. Tilanteet muuttuvat. Ihmeitäkin tapahtuu. Koskaan ei tiedä, mitä uuden aamun sarastus tuo tullessaan. Hyvässä ja pahassa.

Puhun myös mielelläni taannoisesta ylipainostani. Minut erottaakin monesta muusta valmentajasta se, että minulla on liikakiloista omakohtaista kokemusta. En kokenut ylipainoani häpeälliseksi silloin enkä koe sitä häpeälliseksi nytkään. Se on itseasiassa vain asia, joka auttaa minua auttamaan ja ymmärtämään muita vastaavaa kokevia tai kokeneita. Mutta toisaalta ymmärrän, miksi moni häpeää niin monia asioita elämässään. Se on se häpeä niin syvässä meissä. Siitä pitääkin kirjoittaa myöhemmin taas lisää. Jotkut häpeävät jatkuvasti myös muiden puolesta. Ei kannattaisi.

Minusta on huolestuttavaa se, jos on asioita, joista puhuminen ei ole seurapiirikelpoista. En toki nyt kovin yksityiskohtaista kuvaa viitsinyt omista Berliinin pulmistani antaa toisten kivoissa juhlissa, mutta hei, sekin oli vain elämää. Muutenkin on ihan hyvä rymytä välillä ulos sieltä omasta kuplasta ja katsoa vähän ympärilleen. Ihan totta maailma ei olekaan aina vain pelkkää treeniä, päivänpaistetta, poskisuukkoja tai kivoja kemuja. Ja se, ettei halua laittaa sotkuisesta eteisestä, jossa kenkävuori lähentelee Matterhornia tai tiskialtaasta someen kuvia, ei tarkoita sitä, että pitää esittää jotain muuta kuin on. Kyllä itsekin katselen mieluummin kaikkea kaunista, mutta se ei tarkoita, että kieltäisin tosiasioita: Arki on vastakohtia, välillä kaikki on todella ihanaa ruusunpunaa, välillä kaukana siitä. Pidetään se mielessä! Kyllä itsekin keskityn mieluummin hyvään, mutta ymmärrän samalla myös sen, että maailma voi olla myös tuskallinen ja paha. Se, että on myönteinen, ei tarkoita sitä, että kieltäisi asioita tai ajattelisi, että se, mistä ei puhuta, sitä ei ole olemassa.

Lisää tästä teemasta myöhemmin, mahtavaa viikon jatkoa!

Jenny

 

6 thoughts on “Asioita, joista ei saa puhua

  1. Mistä tunnistaa pikkulapsen äidin tai juoksijan? Kumpikin juttelee vatsan toiminnasta maailman normaaleimpana asioina. Joillain saattaa mennä aamukahvi duunipaikan keittiössä väärään kurkkuun, kun työkaverit jutustelevat maratonin vessareissuista ;)

    Mä olen saanut oman 15-minuuttiseni valokeilassa pissaamalla housuun, eli mulla ei ole silläkään saralla tabuja aiheita. Kisoissa sattuu ja tapahtuu!

    1. Kiitos Poppis, kiva, että jätit kommentin! Ja joo, sitten vois kai sanoa, että juoksija, joka on myös pikkulapsen äiti on pahimmasta päästä ja hyvin häpeilemätön :)
      Mun mielestä maratonin vessareissuista jutteleminen on älyttömän hyvää vertaistukea. Sitä just tietää, ettei oo yksin, vaan muillakin käy kaikenlaisia vahinkoja.
      Mahtava toi sun 15 minutes of fame :D Oot kyllä huikea.
      Kivaa viikon jatkoa :)

  2. Mua aika usein ihmetyttää (ja ärsyttää) tosi paljon se, että asioista ei saa puhua niiden oikeilla nimillä tai että jätetään mainitsematta omasta elämästä ne arkiset, tavalliset ja vähän raadollisetkin jutut. Hyvä esimerkki on vaihdevuodet, joista puhuminen on jotenkin ihan kauhea tabu. Joko niistä puhuminen jätetään kokonaan, mutta tyypistä kuitenkin huomaa, että jaahas, taitaa olla jotain meneillään, kun mamma on kiukkuinen koko ajan ja hikoiluttaakin jatkuvasti. Tai sitten käytetään kaikenlaisia kiertoilmaisuja, jotka on enemmän tai vähemmän epämääräisiä (ja mun mielestä paljon ”kiusallisempia”, kuin se ihan oikea sana).

    Mä olen itse nyt noin puolen vuoden ajan ”kärsinyt” enemmän tai vähemmän (alkavista) vaihdevuosivaivoista ja melkein aina jos otan asian puheeksi jonkun kanssa, reaktio on kiusaantunut ja hämmentynyt. Enkä nyt tarkoita, että alan kaupan kassalle aiheesta puhumaan, silloin saakin olla kiusaantunut, koska ei aihe häntä varmaan kauheasti kiinnosta, mutta siis ihan ihmiset, jotka tuntee mut.

    Tärkeä aihe, hyvä että nostit tämän esiin. Ihanaa loppuviikkoa sulle Jenny <3 (ja hei, odotan sun valmennusiltaa ihan kamalan paljon!!!)

    1. Kiitos Emma kommentista ja pahoittelen, että kesti näin kauan vastata. Just näin! Puhutaan me niistä(kin) asioista, joista muut ei puhu. Vaihdevuodethan tulevat JOKAISELLE naiselle enemmän tai vähemmän ja on aika outoa, jos niistä ei voi mainita…Luulis olevan helpompaa myös niille, joita kiukuttaa, todeta asia ääneen ja sitten se ehkä henkisestikin vähän voisi helpottaa.
      Kivaa nähdä valmennusillassa! Mahtavaa viikon jatkoa :)

  3. …ja mä jatkoin samaa utelua vatsavaivoista. 🙈 Mutta se on asia, joka aika monta juoksijaa koskee. Joillakin menee vatsa sekaisin herkemmin kuin toisilla ja betonivatsakin voi joskus yllättää.

    1. Kiitos Elina kommentista! Just noin se on.
      Siis mä kerroin kyllä mielelläni! Ja äärettömän kiinnostavaa vaihtaa tästäkin aiheesta mielipiteitä ja kokemuksia. Mua vain nauratti silloin tiistaina.
      Musta on hyvä, että asioista puhutaan :) Sitä paitsi tästäkin on hyvä lisätä tietoisuutta.
      Ihanaa päivää!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *