Hyvä elämä

Tuliko elämästä sittenkin itsestäänselvää?

Tuliko elämästä sittenkin itsestäänselvää? Sitä olen miettinyt viimeiset pari päivää. Nipistellyt itseäni ja ollut huolissani, arvostanko elämää tarpeeksi. Vai olenko unohtanut ne asiat, joita rukoilin vielä viisi vuotta sitten?

Aloitin tällä viikolla joidenkin kuukausien putken valmennuksessa, koska jo jokin aika sitten huomasin, että itseni kehittäminen ja henkistely on jäänyt tämän kaiken (juoksun sekä kuvainnollisesti että kirjaimellisesti) jalkoihin. Luen edelleenkin paljon itsensä kehittämisen kirjoja ja elämäntaitokirjallisuutta, ja tiedän, että moni janoaa kirjapostauksia ja sitä henkistä arjen pohdintaa ja tarkoitus on kumpaankin panostaa taas enemmän jatkossa. Tuosta valmennuksesta kirjoitan myöhemmin lisää, kunhan olemme saaneet sen kunnolla käyntiin. Olen Katin valmennuksessa ja hoidoissa käynyt ennenkin ja lämpimästi voin niitä suositella.

Haluan sanoa senkin, että olen saanut myös muutamia palautteita siitä, että kirjoitan liikaa juoksusta, liikunnasta ja painonhallinnasta. Olen kiitollinen palautteesta ja nämä kolme asiaa ovat tärkeä ja merkittävä osa elämääni tällä hetkellä, mutta pyrin taas laajentamaan tätä repertuaariani. En tee sitä vain palautteen vuoksi, vaan koska itsekin haluan ja kaipaan sitä. Ymmärrän kuitenkin sen, että olisi aika huolestuttavaa, jos minä tai kirjoitukseni eivät olisi muuttuneet yhtään näiden 7 vuoden aikana, kun olen blogiani kirjoittanut.

Siinä mielessä tilanne valmennuksessa on nyt erilainen kuin aiemmin, koska aiemmin minulla oli monenlaisia ongelmia ja vastoinkäymisiä, joihin halusin jotain johdatusta. Kun siinä sitten mietin elämäni eri osa-alueita, huomasin, että vaikka jotkut aihealueet, kuten juuri tämä itseni kehittäminen, kaipaavat lisäboostia, elämäni on hyvin tasapaksua ja siihen olen tyytyväinen. Olen oikeasti onnellinen, kun puolitutun kohdatessa voi todeta, että ei mitään ihmeitä kuulu  ja hyvä niin! Mietin jossain vaiheessa blogiakin, että mistä ihmeestä nyt kirjoitan, kun minulla ei ole normiarjen normiongelmien (ne taitavat olla vakio) lisäksi enää mitään, mistä minun pitäisi selviytyä! Mutta täällä ollaan ja naputellaan ja tarkoitus on olla ja naputella jatkossakin.

No siitä pohdinnasta sitten pääsin siihen, että olenko lakannut olemasta riittävän kiitollinen kaikista asioista, joita elämääni on viime vuosina tupsahdellut, kuten vakituisesta työpaikasta, kylpyhuoneen lattialämmityksestä, tiskikoneesta (minua useamman vuoden seuranneet tietävät, että tiskasimme viiden henkilön tiskejä aika monta vuotta) ja pyykinpesukoneesta siellä ihanassa kylppärissä.  Että muistanko tässä arjen tasapaksuudessa olla iloinen ja onnellinen niistä asioista, joita rukoilin vielä jokunen vuosi sitten, vaikka siellä vesivahinkokämpässä asuessamme, josta emme voineet irrottautua kahden vuoden vuokrasopimuksen takia. Että onko minusta nyt tullut se minä, joka olin ennenkin kaikkea romahdusta silloin 10 vuotta sitten, joka ei osannut oikein arvostaa sitä yltäkylläisyyttä, mitä itsellä ja ympärillä oli (ja joka sitten katosi kuin tuhka tuuleen). Että en kai muutu siksi tyypiksi, joka ei kuullut linnunlaulua tai aina nähnyt arvoa niissä pienissä suurissa arjen asioissa. Se, etten sitä arvoa aina osannut nähdä, tosin johtui varmasti osin siitäkin, ettei arki tuolloin ollut tasapaksua vaan vähän turhankin jännittävää ja elin vuosia niin kovassa kuormituksessa, että ihme on, että sitä selvisi tiettynä aikana ihan niistä arjen perusjutuista.

Samaan syssyyn sitten aloin miettiä sitäkin, että kun nyt opetan lähes päivittäin 7-vuotiaalle tunnekasvatusta normaalin jutustelun lomassa, niin miksi en osannut tehdä vastaavaa silloin vanhempien tyttärieni kanssa. He joutuvat nyt paljon enemmän tsemppaamaan itse ja opettelemaan tunteidensa tunnistamista, niiden käsittelyä ja erityisesti niiden kanssa oloa, koska äiti ei vielä siinä elämän vaiheessa, kun he olivat vaikka alakoulussa, ollut sama tyyppi kuin nyt on. Ekaluokkalaiselle kerron monesti sitä, että kaikki tunteet ovat tavallisia, kaikkia tunteita on meillä jokaisella, mikään tunne ei ole väärä, mutta jos oikein harmittaa, niin sitä voi miettiä, miten tunnetta purkaa, miten sen kanssa on ja erityisesti miten sitä tuo esille kavereihin tai muiden ihmisten kanssa. On ihan ok olla surullinen, iloinen, vihainen tai pettynyt, ja on hyvä välillä pysähtyä tiedostamaan, mitä tuntee. Yllättävän hyvin muuten ekaluokkalainen osaa ottaa vastaan tällaista sanomaa ja pitää noita tunneläppiäni ihan normina.

Pyrin myös koko konkkaronkalle hehkuttamaan jokainen päivä jollain tapaa sitä, että on etuoikeus saada olla täällä ja mitä vain mahtavaa voi tapahtua milloin vain ja että jos epäonnistumisia tulee, niin se on vain elämää, niistä opitaan ja sitten taas noustaan. Mutta taaskin harmittelin sitä, että en aloittanut sitä aiemmin vanhempien tyttärien kanssa, koska en vain tajunnut sitä itsekään. Tuntuu, että heillä on nyt sitten vähän heikommat eväät tähän elämään kuin nuorimmaisellani, joka saa kuulla äidin tekemää aivopesua harva se päivä. Olen käynyt itseni kanssa tästä kovaa kamppailua ja kokenut syyllisyyttä, että en ole ollut polullani tällä kohtaa aiemmin kuin missä nyt olen. Mutta sitkeästi haluan uskoa siihen, että monella asialla on tarkoituksensa!

Haluan myös uskoa siihen, että tärkeää ei ole se, mitä teki 10 vuotta tai 5 vuotta sitten. Tärkeää on se, mitä tekee tässä ja nyt ja tästä eteenpäin. Olemme mokailleet ja tehneet virheitä elämässä kaikki vaikka kuinka, mutta haluan uskoa siihen, että jokainen hetki on uusi mahdollisuus. Että sen syyllisyyden taakankin voi tiputtaa ja alkaa elää niiden omien, tämän hetkisten arvojen mukaan ilman isoa selkäreppua. 

Tulin myös siihen tulokseen, että vaikka olen muuttunut blogini alkuajoista, en ole lakannut olemasta se tyyppi, jolla on nykyään lamput päällä, joka vilpittömästi arvostaa elämää ja sitä, että saan olla täällä. Yhä edelleenkin hurmaannun vastaantulijan hymystä, nukkuvan kuopukseni peiton alta pilkottavista jaloista, henkevistä keskusteluista vanhempien tyttärieni kanssa, puolisoni valmistamasta smoothiesta, siitä, että saan työkaverit nauramaan palaverissa. Hullaannun siitä, että aurinko paistaa, kevät tulee, voin seistä meren rannalla ja antaa tukan hulmuta joka suuntaan. Saan virtaa teistä, lukijoista ja teidän palautteesta, Instagramista, uusista juooksutrikoista, siitä, kun näen ison muuttolintuparven lentävän ylitseni. Minut tekee iloiseksi se, että saan kävellä töihin, kehua vieraan ihmisen kauniita korvakoruja, kirjoittaa, olla läsnä, hengittää, nukkua ja tuntea olevani näin elossa kuin nyt olen.

Ihanaa viikonloppua sinulle!

Jenny

P.s. Järjestän 24.4. valmennuksen klo 17-20 Helsingissä aiheena Askeleet pysyvään painonpudotukseen. Katso lisätietoja Facebookista!

7 thoughts on “Tuliko elämästä sittenkin itsestäänselvää?

  1. Kiitos ihanasta kirjoituksesta <3
    Jäin erityisesti miettimään kohtaa, jossa kerroit syyllisyydestä, jota tunnet siitä, että vanhemmat tyttäresi ovat saaneet erilaisen tunnekasvatuksen kuin nuorimmainen. Me vanhemmat tunnemme aina varmasti jostain syyllisyyttä, mutta olet tehnyt parhaasi niillä voimavaroilla, jotka sinulla on sillä hetkellä ollut. Kuten viisaasti kirjoitat, tärkeintä on tämä hetki, koska menneisyyttä ei voi muuttaa.
    Oikein ihanaa Berliinin matkaa ja juoksua sinulle!

    1. Kiitos Bea kommentistasi ja viisaista sanoistasi!
      Noin pyrin itsekin useimmiten miettimään, mutta joskus se syyllisyys sieltä silti kaivautuu esiin. Mutta elämään kuuluvat kaikki tunteet, myös ne, joita ei haluaisi niin kovin usein ainakaan kokea.
      Berliinissä oli kyllä mahtavaa! Toivotaan, että kevät saapuu pian Suomeenkin.
      Kivaa viikon jatkoa!

  2. Kiitos ajatuksia herättävästä kirjoituksesta! Viime aikoina olen huomannut, miten nopeasti elämästä voi tulla itsestään selvää ja miltä tuntuu, kun pelkää menettävänsä sen kaiken. Aikamoista tunteiden vuoristorataa siis mennään täällä.
    Mukavaa viikonloppua!

    1. Kiitos Minna M. kommentistasi, kiva, kun jätit jäljen.
      Tsemppiä vuoristorataan! Jos yhtään lohduttaa, niin voin kertoa, ettet ole ainoa siellä matkusteleva <3
      Kaikkea hyvää sinulle!

  3. Kaiken kaikkiaan hyvä ja ajatuksia herättävä kirjoitus. Kommentoin vaan kahteen asiaan, jotka kolahtivat. Tunnekasvatus on hyvä juttu, nuo nykyiset pienet ovat sillä alalla varmasti aivan toista maata ja toimivat taitavasti tunteidensa kanssa. Syyllisyydentunteet kannattaa pudottaa pois, kun ne havainnut, antelias maailmankaikkeus lahjoittaa meille yhä uudestaan uuden päivän harjoituskentäksi ja jonakin päivänä toiset asiat on opittu. Virheitä tulee ja teemme niitä kaikki joka päivä. On niin paljon mahdollisuuksia, joka hetki. Kun sellainen konkari, kuin mentaalivalmentaja Erik Bertrand Larssen kertoo tekevänsä jatkuvasti virheitä, niin miksi ei mekin, tavalliset tallaajat. Arvostan kovasti sellaista valmentajaa, joka myöntää itse tekevänsä virheitä, eikä asetu jalustalle, paljon ylemmäksi lukijoitaan. Se on vahvuutta.

    1. Kiitos OrvokkiB kommentistasi ja viisaista sanoistasi! Erityisesti ilahdutti tuo maailmankaikkeus, joka lahjoittaa uuden päivän harjoituskentäksi.
      Larssen on kiinnostava tyyppi kirjoineen.
      Mukavaa viikon jatkoa! :)

  4. Jees, ihan mahtavaa toi sun valmennus. Just laitoin sähköpostia ja ilmoittauduin :) En malta odottaa!

    Kirjoituksen muihin kohtiin kommentoin myöhemmin, perhe ja minä kuollaan nälkään ihan just. Vielä kertaalleen – ihanaa Berliiniä sulle <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *