Entinen tylsyys on nykyään parasta ikinä
Entinen tylsyys on nykyään parasta ikinä. Mietin tässä eräänä päivänä taas sitä, että olisipa ihmisellä tämä nelikymppisen viisaus jo kakskymppisenä tai mieluiten heti syntyessään. Miten paljon sitä onkaan itse muuttunut näinä vuosikymmeninä, osittain läpikäytyjen elämäntapahtumien ja erilaisten kokemusten koulimana, osin pakosta ja osin omasta halustakin. Osin myös siksi, että on halunnut ymmärtää paremmin, on halunnut oppia hyväksymään kokemiaan asioita ja on halunnut voida parhaalla mahdollisella tavalla.
Ennen tylsyyttä, nyt parasta ikinä
En voi esimerkiksi olla miettimättä sitä, miten joskus ennen raskaalta tai tylsältä arkiselta asialta tuntunut tilanne antaa nykyään enemmän iloa kuin mikään maallinen mammona tai jännittävä tapahtuma. Eilen, kun pienessä tihkusateessa kävelin metroasemalta kohti koulua kolmasluokkalaistani vastaan tai illalla kävin ruokakaupassa 18-vuotiaani kanssa, olin pakahtua ilosta ja rakkaudesta arkea kohtaan. Jälkimmäinen keissi tosin vaihtui pian ärsytykseen ja puolen päivän mykkäkouluun kummankin puolelta ja muutamaan lauseeseen, jonka kumpikin meistä olisi voinut jättää sanomatta, mutta sellaista tämä arki lasten ja vanhempien kanssa on, ei ainaista ruusunpunaa. Ei varsinkaan niiden aikuistuvien lasten kanssa, mutta pääasia näissä ristiriidoissa on se, että osataan pyytää ja antaa anteeksi. Hah, ei ole helppoa olla juuri ajokortin saanut nuori aikuinen eikä hänen vanhempansa, jolta odotetaan neuvoja, mutta ei kuitenkaan joka tilanteessa.
Arki – ihmisen parasta aikaa.
Eri valo
Mutta jälkikäteen katsottuna kaikki arkiset, usein turhaankin stressanneet tapahtumat näyttäytyvät ihan eri valossa. Kylppärin lattialla hiekkaisessa kurapuvussa makaavaa taaperoa muistelee lämmöllä, samoin kuin Prisman käyriä kurkkuja vesilammikossa, jonne koko ostoskassin sisältö on levinnyt kassin kahvojen revettyä eräänä lokakuisena pimeänä iltana vuosia sitten. Samoin ilolla muistelee työhommat keskeyttänyttä seiskaluokkalaista, joka innosta puhkuen halusi kertoa päivästään. Miten sitä on saattanutkaan salaa häiriintyä moisesta, kun nyt se, että lapset haluavat kertoa asioita, on parasta ikinä, vaikka sitten kesken työnteon? Huvittuneena miettii myös rikkimennyttä pyykkikonetta, unohtunutta vanhempainiltaa, mustiksi kärventyneitä kalapuikkoja ja kaikkia niitä ruokapöydälle kaatuneita maitolasillisia.
Arkea.
Ja toteaa, ettei olisi tarvinnut huokailla niin paljon.
Jos siis en ole aina osannut nauttia arjesta, vaan olen kasvanut nauttimaan siitä yhdessä sen edetessä, niin tuntuu, että nyt (ja onneksi jo vuosia) olen ottanut siitä kaiken irti. Joskus tekisi mieli antaa itselle luunappi siitä, ettei aina ole osannut arvostaa kaikkea sitä, mitä ympärillä on 24/7. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eikös!
Mahtavaa arkipäivää!
Jenny
P.s. Sydän tuohon alas on tullut jäädäkseen. Saa painaa, kiitos <3
Joka päivä pitää tehdä jotain kivaa
Maikki
Voi, kun kirjoitat kauniisti arjesta!
Olen samanikäinen kuin sinä ja noin viiden vuoden ajan olen osannut mielestäni nauttia arjen pienistä iloista. Lasten kanssa sattuu ja tapahtuu, mutta mitäs sitten. Se on ihanaa elämää! Eilen jouduin käyttämään 2,5 -vuotiastamme lääkärissä. Lääkäri oli erittäin empaattinen ja loi (ja äitiin) hyvän yhteyden. Korvien tutkimisen yms. jälkeen lapseni sai lääkärisetältä tarran. Voi sitä iloa ja riemua! Hän onnellisena esitteli tarraa nimenomaan lääkärille. Ihana kohtaaminen!Tällä yritän kai sanoa, että asenne ja suhtautuminen asioihin on tärkeää. Ilonaiheita on elämä ja arki pullollaan, kun vain pyrkii näkemään ne.
Iloa päivääsi!
Jenny/Vastaisku ankeudelle
Kiitos Maikki kommentista! Ja mikä ihana arjen kohtaaminen teillä onkaan ollut ja kiva kokemus lapselle. Olet niin oikeassa, asenteella ja suhtautumisella on tosi iso rooli ja elämä ja arki on täynnä niitä pieniä suuria ihmeitä.
Mukavaa viikonloppua!