Kiitos, että oot aina noin positiivinen
Saan monta kertaa viikossa Instagramissa viestejä, että kiitos, että aina oot noin positiivinen. Moni myös kertoo opetelleensa virtuaaliavullani näkemään enemmän niitä pieniä arjen iloja ja olevansa nykyään positiivisempi ja iloisempi. Ja sehän nyt on ihan mahtavaa! Mutta toki voin kertoa, etten aina ole näin positiivinen, vaan minullakin on huonot hetkeni, alakuloisemmat kauteni, omat vaanivat varjoni, mutta toki niitäkään en yritä peitellä. Kaikki tunteet kuuluvat elämään enkä ole aikoihin enää edes yrittänyt tukahduttaa mitään niistä negatiivisista. Sen sijaan huonompinakin hetkinä pyrin hyväksymään, että näin on nyt, sitten joskus taas toisin.
Onnellisuus voi olla arjen perusvire, ja silti siihen lukeutuvat kaikki tunteet, myös negatiiviset. Kuvan puku on saatu Haglöfsiltä.
Tasaisesti onnellinen
Kaikin puolin olen kuitenkin tasaisesti onnellinen ja pyrin näkemään mieluummin ne hyvät asiat arjessa kuin että takertuisin epäkohtiin. Vaikka selviäisi ilman isompia elämänkriisejä, eihän kenenkään elämä ole pelkkää ruusunpunaa ja popparia, ja välillä ne pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat enemmän vakiolta kuin sattumalta. Mutta monessa asiassa asenne ratkaisee ja kun on kokenut riittävän suuria asioita elämässä, ei jaksa ainakaan niiden pienten antaa enää vaivata ja isompia tapahtuessa on lopulta ihan eri tavalla voimavaroja ja työkaluja käsitellä niitä.
Pulmia siis on, mutta mieluummin pyrin näkemään ja miettimään niihin ratkaisuja kuin että velloisin ainakaan kovin pienissä pulmissa. Olen opetellut näkemään ongelmat mieluummin hidasteina kuin esteinä, ja olen hyväksynyt, että surukin kuuluu elämään. Vaikka toki sitten saattaakin tulla yhtäkkiä päivä, kun luisunkin stressaamaan kaikesta ja menneisyyden möröt alkavat kummitella pääkopassa, maailma tuntuu epäreilulta ja löydän itsestäni pienen marttyyrin. Mutta sen verran elämässä on tullut koettua myös asioita, joita en enää haluaisi kokea, että ihan pienistä asioista en useimmiten anna päiväni enää tummua. Elämä on epäreilua. Koemme asioita, joita emme haluaisi kokea. Emme aina saa tietää syytä sille, miksi jokin asia tapahtui. Joskus menetykset ovat murskaavia. Mutta lopulta sen sijaan, että kysyy miksi minä, alkaa ymmärtää, että no miksipä en minä, jos kerran joku muu.
Ne arjen pienet suuret asiat tekevät minut onnelliseksi.
Kiitollinen tavallisuudesta
Vaikeuksien seurauksena kiitollisuus ihan tavallisesta arjesta kuin myös sen tavallisen arjen arvostus on noussut korkealle. En kaipaa oikeastaan mitään lisää ja nimenomaan haluan omaa arkeani, en jonkun toisen elämää. Jos en ole omassa arjessani johonkin tyytyväinen, sen sijaan, että valittaisin asiasta, alan toimia. Teen muutoksia, jos tuntuu siltä. Tekeminen auttaa, valittaminen ei.
Jälkeenpäin tuntuu absurdilta ajatella, että luulin, etten voisi koskaan olla onnellinen. Mutta se tunne oli pitkään totta.
Useimmiten kun aamulla silmäni avaan, olen onnellinen siitä, että edessä on taas uusi päivä, jota vielä en ole saanut aiemmin kokea. On ollut aikoja, kun olen kokenut toivottomuutta, ahdistus on painanut ilmat pihalle kuukausi toisensa jälkeen ja olen kuvitellut, etten koskaan enää voisi olla onnellinen. Mutta niin se vain lopulta kaikki tapahtunut, lopulta hyvinvoinnin valitseminen, itseeni, tunteisiini ja arvoihini tutustuminen, kiitollisuus ja asioiden katsominen monelta eri kantilta ovat tuoneet minut tähän pisteeseen. Kun jossain vaiheessa elämä tuntui selviytymiseltä, nyt se tuntuu ihanalta lahjalta, ja olen myös kiitollinen vaikeuksista, vaikka aikanaan en olisi voinut edes kuvitella sellaista päivää koskaan näkeväni.
Näistä asioista puhun myös Fit-lehden tammikuisessa jutussa, joka on nyt julkaistu netissä. Käy lukemassa!
Jenny
P.s. SYDÄN tuossa alla on tullut jäädäkseen! Saa painaa!
Comments are closed.