Kirkkohäät ja muita toiveita

Hahaha! Ensin kelasin, että joku luuli, että vappuni oli ollut kosteampi ja kaipaan tasoittavia. Työpöydälläni nimittäin odotti tänään kuusi pulloa lonkeroa mainiossa retrokuosissa. No ei sentään, kyseessä olikin Hartwallin Lonkero-juoman 60-vuotisjuhlakamppis, jonne olin saanut kutsunkin, mutta en vain ehtinyt paikalle. Enpä vielä eilen tiennyt, että lonkeroa tarjoiltiin ensimmäistä kertaa Helsingin Olympialaisissa vuonna 1952. Kesäkuussa juoma tekee comebackin stadikalle, jossa järjestetään yleisurheilun EM-skabat. Cin cin!

No, en kuitenkaan aloittanut enkä myös lopettanut päivääni lonkerolla. Paitsi että istuin tänään ihastuttavan Hanna-kampaajani käsittelyssä, olen kirjoittanut, sopinut haastatteluja ja saanut ihan hullun paljon aikaan. Ja kotona totta kai tiskasin vuorellisen astioita ja imuroin. Tuntuu supermahtavalta, että vihdoin on taas energiaa olla sellainen tyyppi kuin oikeasti olen. Armas pienin päivänsäteeni, 16 kk, on alkanut nimittäin siunata vanhempiaan jopa 12 tunnin katkeamattomilla unilla. Überluksusta sen kaiken helvetillisen valvomisen jälkeen! Ja ehkä myös lohdullista informaatiota heille, jotka vielä joutuvat taaperonsa kanssa valvomaan. Vielä koittaa se päivä, kun saa nukkua. Ja minä rakastan sitä päivää. 

Mutta kuten olen ennenkin havainnut, ihminen selviää monesta, vaikka sillä hetkellä ei siltä tuntuisikaan. Jälkeenpäin voi sitten katsoa taaksepäin ja ihmetellä, että miten oikeasti siitä kaikesta suoriutui. No, jos ei ole vaihtoehtoja, ihminen toimii kuin robotti. Oli kyse sitten mistä tahansa. Olen miettinyt paljon sitä, mikä tämän kammottavan valvomisen ja heräilemisen opetuksena on mahtanut olla. Nyt ainakin osaan arvostaa jokaista hyvin nukuttua yötä. Olen erittäin kiitollinen kahdeksan tunnin yöunista. Ja voi tätä virkeyttä.

Ihastuttavat Helene ja Laura bloggasivat unelmistaan ja asioista, joihin he tähtäävät juuri nyt. Mainio idea pysäytti myös minut miettimään suuntaa suuntia elämälleni. Minusta tuntuu, että vaikka välillä on ollut todella hard times, olen niistä huolimatta saanut niin paljon, että ainakin hyvin nukutun yön jälkeen tuntuu, etten voisi enempää edes toivoa saati vaatia! Heh, tämä ei tosin päde hyvin valvotun yön jälkeen, jolloin olen ollut lähinnä valmis pakkaamaan pikku kapsäkkini ja ottamaan lentolipun Berliiniin. Juuh, pelkkä meno ja yksi kappale, kiitos. 

Yksi kerrallaan olen jo toteuttanut unelmiani. Ensi keväänä julkaistava esikoiskirja on yksi tämän hetkisistä suurimmista haaveistani, joka näkee päivänvalon oikeasti. Voin vain kuvitella, miltä tuntuu pidellä valmista kirjavauvaa käsissäni. Sitä ennen on tosin paljon työtä tehtävänä.

Välillä tuntuu siltä, että olen etuoikeutetussa asemassa, kun saan tehdä työksenikin juuri niitä asioita, mitä olen halunnutkin ja joita useimmin rakastan: kirjoittaa ja urheilla. Tosin olen tehnyt hemmetisti töitäkin unelmieni eteen, enkä ole ikinä olettanut saavani mitään ”ilmaiseksi”. Aijoo paitsi just ne kuus lonkeroa. Mutta ah että voi tuntua hyvältä, kun ihan itse ja omin avuin saa hommeleita aikaan ja saavuttaa asioita.

Mutta aina on hyvä olla lisää unelmia ja päämääriä. Osa niistä toteutuu pian, osa ehkä myöhemmin. Tässä top viisi juuri nyt -unelmaani, härskisti siis Helenen ja Lauran ideaa matkien.

1) Nelikymppisenä vetäydyn kirjoittelemaan kirjoja eikä minun tarvitse vaivata päätäni työasioilla. Okei, no ainakin fifty-fifty vuodesta.

2) Toivon, että saan urheilla loppuelämäni. Ohjaamillani tunneilla käy eläkkeellä oleva, arviolta seitsemänkymppinen teräsnainen, joka juoksee maratoneja ja bodypumppaa tuosta vain. Minäkin tahdon isona sellaiseksi.

3) Asun talvet ainakin osittain jossain lämpimässä ja vietän kesät Järvi-Suomessa ja Suomen ulkosaaristossa. Minulla on mahdollisuus viettää aikaa kummassakin kotomaan kohteessa kesäisin jo nyt, ja se on kliffaa, arvostan.

4) Haluan isot kirkkohäät! Olenhan avioitunut maistraatissa, jossa ystäväni vapaamuotoisen valokuvatulkinnan mukaan Salkkarien Lasse vihki meidät. Who the hell is he? On siistiä pitää isot bileet ja saada papin siunaus. Todellakin pukeudun valkoiseen ja tahdon vähintään noin kaksimetrisen laahuksen päähäni.

5) Toivon, että ystäväni antavat minulle anteeksi ja ymmärtävät sen, ettei heikko yhteydenpitoni ole johtunut heistä, sillä hehän ovat ihan huippuseuraa, tosin jokainen omalla tavallaan. Valvominen ja arki veivät mehut, mutta viimeistään nyt olen taas täällä. Ring ring!

Ja tietty toivon sitä terveyttä, rakkautta ja maailmanrauhaa kans.

Sulle, mulle ja ihan jokaiselle.

Taapero osaa nukkua, kesä on just täällä ja mulla on uusi tukka. Mitä muuta sitä voi enää toivoa!

P.s. Pliis, enhän ole kaupungin saati koko maan ainoa 34-vuotias, joka unelmoi kirkkohäistä, tsihhihii!